III.

Einestettyään seuraavana päivänä, ratsastivat Gunnar ja Veterlide rantaan, mutta Ljot paneutui penkille, sanoen olevansa väsynyt. Hän nousi kuitenkin heti paikaltaan toisten kadottua pihalta, sillä hän oli päättänyt hakea käsiinsä Vigdiksen ja päästä puheisiin tämän kanssa.

Ljot oli yhä matkatamineissaan, sillä hänen vaatteensa olivat laivalla. Hänellä oli nyt yllään avara, tumma huppuviitta, mutta se oli kiinnitetty rinnan yli kalliilla, kullatulla soljella. Viitan alla hänellä oli musta mekko, jonka saumat olivat kirjaillut hopeisilla ja sinisillä langoilla; Ljot rakasti näet suuresti komeutta. Siksi hänellä oli myös kauniita käsivarsi- ja rannerenkaita, ja häntä kelpasi muutenkin katsella. Hän oli suurikasvuinen, harteikas, kapealanteinen ja sirojäseninen. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja kaidat, mutta ihon väri oli tumma ja suu oli suuri, väritön ja ulostyöntyvä. Hänellä oli siniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka oli sidottu silkkisellä nauhalla.

Oli paisteinen kaunis ilma, ja kun Ljot tuli pihalle, näki hän Vigdiksen kulkevan niityllä rakennuksen pohjoispuolella. Hän lähti kiireesti tämän perästä ja saavutti hänet metsän reunassa. Silloin hän lausui tervehdyksen ja kysyi, oliko tällä asiaa jonnekin. Vigdis vastasi, ettei hänellä ollut asiaa minnekään, olipahan vain menossa marjametsään.

"Sitten minä lähden mukaan", sanoi Ljot, "sinun on turvatonta kulkea yksin; minä olen kuullut karhun liikkuvan mielellään marjametsässä."

"Olisinhan minä voinut ottaa kenkäpoikani mukaan, jos minua olisi peloittanut", vastasi Vigdis, "— enkä minä ole aseetonkaan." Tämän sanottuaan hän näytti Ljotille pitkää veistä, jota hän kantoi vyössä. Sen kahvaa kiersi kullattu rautalanka, mutta terä oli täynnä riimukirjoitusta.

Ljot otti sen käteensä, katseli sitä ja sanoi:

"Tämäpä ihmeellinen veitsi, se on varmaan hyvin vanha. Mistä sinä olet saanut sen?"

"Se on aina kulkenut meidän suvussamme", sanoo Vigdis, "minun esiäitieni kerrotaan olleen loitsunaisia tuolla uhrikummulla lehdossa; mutta siitä on kauan; kukaan ei enää tiedä juuri mitään siitä. Meidän orjamme teurastavat siellä kukkoja ja lampaita. Mutta isäni ei usko muuhun kuin omaan voimaansa, enkä minä ole kuullut isoisänikään uskoneen muuhun."

"Kuten en minäkään", sanoo Ljot nauraen. "Mutta minut on kerran kastettu kristinuskoon."

"Se on kummallinen usko", vastasi Vigdis. "Ei tuon valkean Kristuksen mahti liene kovin suuri, koska hän ei kuulu voineen auttaa edes itseään, vaan sai surmansa vihamiestensä käsissä kaukaisessa maassa."

"En tiedä sitä niin tarkoin", sanoo Ljot, "enkä usko hänen mahtiaan kovin suureksi. Mutta kun minä olin etelässä Tanskan maalla, oli siellä eräs hengenmies, joka auttoi minua ja paransi pahan märkähaavan pohkeestani. Hän ei tahtonut mitään palkkiota vaivastaan, ja silloin minä annoin kastaa itseni, tehdäkseni hänelle mieliksi."

"Sinä olet tainnut nähdä paljon maita", sanoo Vigdis. — "Mutta kuinka sinä et lähtenyt ratsastamaan sukulaisesi kanssa rantaan katsomaan, että kaikki tulee kunnolla maihin? Kaipa sinullakin on jotakin voittosaalista laivalla, miksi sinua muuten kutsuttaisiin Viga-Ljotiksi?"

"Lienen voittanut jotain minäkin, enkä varsin vähääkään", sanoo toinen, "mutta minusta on aina tuntunut siltä, että se, mitä minä en vielä ole voittanut, on parempaa kuin se, mikä minulla on."

"Niinpä kai", vastaa Vigdis. "Olen kuullut islantilaisten olevan tavaroistaan saitoja ja tuhlaajia sanoissaan."

Ljot sanoo:

"En tiedä kenenkään miehen halveksivan tavaraa. Mutta saidaksi ei vielä kukaan tätä ennen ole sanonut minua."

Vigdis nauroi ja sanoi:

"Näin nuoren neidon puhetta ei punnita niin tarkoin."

"Luulenpa melkein sinun päättäneen vihata minua, Vigdis", lausui Ljot. "Sinä et katsonut minua lempein silmin äsken tavatessamme."

"Tällä seudulla ei ole tapana katsoa liian pitkään vierasta väkeä"!

Nyt purskahti Ljot nauruun ja vastasi:

"Et suinkaan sinä kanna kultavannetta päässäsi piiloutuaksesi orjanaistesi joukkoon."

"Miksi en kantaisi kultia, kun isäni on antanut ne minulle", sanoi Vigdis.

He olivat nyt saapuneet uhrikummulle. Se oli puuton paikka tiheän metsän keskellä. Kummun lakea ympäröi kivissä tehty rauniopiiri, ja sen keskellä oli uhrikivi. Mutta piirissä oli lovipaikkoja, ja aukeamassa ja sen laidoilla kasvoi pieniä tammia, koivuja ja pihlajia. Raunion raoissa kasvoi korkeita punaisia kukkahuiskiloita, joista jotkut tekivät jo siementä. Tuuli kuljetti niiden villaa ympäri, se tarttui heidän vaatteisiinsa ja tukkaansa, ja Vigdis puisteli hamettaan ja suortuviaan kulkiessaan.

Heidän syödessään marjoja sanoi Ljot Vigdikselle:

"Enoni on aikonut pyytää Gunnaria pitämään meidät ruoassaan niin kauan kuin katselemme hirsiä itsellemme. Mutta sinä soisit ehkä meidän menevän yhtä äkkiä kuin tulimme. Luulen, ettet sinä pidä meistä."

"Isäni päättää itse, minkälaista väkeä hän ottaa taloonsa", vastasi Vigdis. "Hänen ei ole koskaan ollut tapana kysyä sitä minulta. Mutta hän antaa minun määrätä omat asiani."

"Sen minä kyllä ymmärrän", sanoi Ljot nauraen. "Sinä taidatkin olla itsepäinen ja jäykkä neito."

"Semmoisenahan minua pidetään", vastasi tämä. "Mutta sinä näytät liian rohkealta ja huimapäiseltä mieheltä."

"Semmoisenahan minua pidetään", sanoi Ljot. "Mutta onko nyt siis niin, ettemme me kaksi ole vihamiehiä?"

"Siltä näyttää", vastasi Vigdis. Ja nyt he istuutuivat kivelle syömään imeläjuurta, jota Vigdis oli kaivanut maasta. Mutta kun he laskeutuivat kiveltä maahan, unohti Vigdis uhriveitsensä. Ljot otti sen toisen huomaamatta ja kätki sen mekkonsa alle. Sitten he menivät kotiin veikaten ja hyvässä sovussa.