XVI.

Syksyn alkaessa tehdä tuloaan, lähtivät Vigdis ja Æsa pois karjatuvalta. Tänäkään talvena Vigdis ei vielä tuntenut itseään entiseksi, ja hänelle tuotti suurta huolta se seikka, että Grefsinin Kaare ja tämän sukulaiset alkoivat kehoitella Gunnaria naittamaan tytärtään Kaarelle. Vigdis pyysi, että asia jätettäisiin silleen vielä joksikin aikaa, sillä hän ei sanonut haluavansa naimisiin niin nuorena. Päätettiin siis, että Gunnar antaisi Kaarelle vastauksen syksyllä; mutta Vigdis huomasi, että isä halusi tätä naimaliittoa.

Vigdis sanoi tahtovansa viettää kesän karjatuvalla. Eräänä kevätiltana hän käyskenteli kedolla. Oli auringonlaskun aika ja ilma oli kuulas. Oli juuri se aika, jolloin koivu puhkeaa lehteen ja linnut alkavat laulaa. Lehdet ja ruoho tuoksuivat, ja Vigdis päätti koettaa unohtaa surunsa.

Talon eteläpuolella asui muuan vaimo pienessä mökissä; hän oli naimisissa erään Gunnarin vuokramiehen kanssa. Hän istui kynnyksellään värttinällä kehräten Vigdiksen astuessa ohi, ja Vigdis pysähtyi puhelemaan hänen kanssaan. Sisältä kuului lapsen itkua. Vigdis sanoi:

"Tuo lapsi itkee aivan kuin sillä olisi suuri suru — se ei voi olla mikään kapalolapsi. Sillä minä olen huomannut, että vastasyntyneet huutavat niin rumasti — aivan kuin kissan tai pöllönpoikaset — niiden ääni ei muistuta ollenkaan ihmisen ääntä."

Vaimo meni sisään ja otti lapsen käsivarrelleen. Se oli parin vuoden vanha tyttölapsi. Lapsi tyyntyi heti päästyään äitinsä syliin, ja vähän ajan kuluttua se tahtoi alas ja alkoi juoksennella ympäri kukkia poimien. Se oli niin pieni, että kun se kumartui alas, astui se kolttunsa helmalle ja kellahti nurin. Vigdis nosti lapsen ylös, ja silloin tämä antoi hänelle kukat, jotka se oli kerännyt käteensä, mutta repinyt irti ilman varsia, niin että Vigdis pudotti ne heti. Silloin sanoi lapsen äiti:

"Näitä kukkia kutsutaan kohtalonkukiksi; anna tänne yksi, niin minä ennustan sinulle."

Vigdis antoi hänelle kukan, ja toinen alkoi sanella: "Tässä on ensiksi kaksi tummaa lehteä, ja sitten kaksi valkeata, mutta alimmainen näkyy olevan valkoinen alhaalta ja tumma laidasta. Se merkitsee, että sinä olet kokeva ensiksi suuria suruja, mutta sitten paljon iloa. Tuo tumma reuna tietää pahaa, se ei lupaa suruttomia vanhuudenpäiviä."

Vigdis vastasi:

"Huonostipa ennustit, enkä minä pyytänytkään sinua ennustamaan. Mutta tuossa on sinulle palkka vaivastasi." Näin sanoen irroitti hän soljen poveltaan ja antoi sen vaimolle. Sitten hän meni.

Niityllä oli sileä kallionselkä, jonka laidalla kasvoi pihlajia ja orjantappurapensaita ja alinna ruohikon rajassa kirjavanaan kohtalonkukkia. Tultuaan sinne, kävi Vigdis istumaan kallionkupeelle kädet polvien ympärillä, katsellen vuonolle, joka lepäsi tyynenä ja välkkyvänä etelän puolella auringon laskiessa harjanteiden taa. Hän jäi siihen pitkäksi aikaa — eivätkä hänen ajatuksensa olleet iloiset muistellessaan Ljotia ja kääryä, minkä hän oli kätkenyt metsään. Hän oli usein tuuminut, mahtoiko se olla siellä vielä, vai oliko se jo kokonaan syöty. Hän muisti selvästi, että siinä paikassa, missä hän oli maannut tuona yönä, liikkui paljon muurahaisia ja muita inhoittavia eläviä, ja vaikka hän ei ajatellut tuota lasta suopein mielin, oli hänestä sentään ilkeätä ajatella muurahaisia sen kimpussa, ennenkuin se oli kuollut. Illan alkaessa hämärtää hän nousi ja lähti puolijuoksua kotiin. Pihalle tultuaan hän kohtasi Æsan, joka sanoi:

"Kylläpä sinä nyt säikähdytit minut, kasvatustyttäreni, en tiennyt, mitä ajatella, kun et sinä tullut takaisin ja kun tiesin, miten pimeänarka sinä olet."

Vigdis vastasi:

"Minä olen tullut pimeänaraksi ja metsänaraksi ja araksi omassa aitassani. Kurjaa on koko elämäni, paras olisi kun lopettaisin päiväni."

"Älä puhu noin ymmärtämättömästi, sinun voi vielä käydä hyvin", sanoi Æsa. "Olet niin nuori, että voit unohtaa mieliharmisi — kukaan ei tiedä siitä mitään, vaan kaikki pitävät sinua kunniallisena neitona. Kaare rakastaa sinua, ja hän vie sinut rikkaisiin ja kunniallisiin oloihin."

"Se juuri on mielestäni kaikkein kauheinta", vastasi Vigdis, "olisi parempi, että häpeäni olisi kaikille tietty — vaikka isäni ajaisi minut talosta. On niin vaikeata laskea leikkiä ja näyttää iloiselta, kuten ennen, kun en kuitenkaan saa mielestäni surkeutta, joka on tullut osakseni. Eikä siitä ole paljon apua, että ihmiset luulevat minua viattomaksi ja siveäksi neidoksi, kun meitä on kuitenkin kolme henkeä, jotka tiedämme, miten asia on. Ruumiissani on poistumaton, salainen merkki siitä — en tiedä, miten olla, kun Kaare on alkanut kulkea kosioretkillään."

Kun he istuivat kahden aitassa illalla, alkoi Vigdis taas puhua:

"Eikö sinua, kasvatusäiti, haluttaisi lähteä etelään, hakemaan sukulaisiasi, jotka asuvat siellä salmien varsilla — olet sanonut usein, että he ovat yhtä suuressa vallassa siellä kuin meidän sukumme täällä?"

Æsa vastasi:

"En tiedä, elävätkö sukulaiseni vai ovatko jo kuolleet, mutta minun on liian myöhäistä lähteä hakemaan heitä ja muuttaa toisiin oloihin. Vaan miksi kysyt minulta tätä?"

Vigdis oli pitkän aikaa ääneti, mutta sanoi viimein:

"Ennen tulin sinun luoksesi ja painoin pääni sinun syliisi, kun olin suruissani. Mutta nyt kaihdan sinua enemmän kuin ketään muuta."

Æsa ei vastannut. Silloin puhui taas Vigdis:

"Kadun, että kätkin tuon lapsen, sillä nyt herään joka yö sen ilkeään itkuun. Huonot olot olisivat minulle hyväksi, sillä niissä kivettyisi mieleni niin kovaksi, kuin soisin sen kivettyvän."

"Mitä sinä tarkoitat noilla sanoillasi?"

"Paras kosto olisi", vastasi Vigdis, "jos Ljotin pojasta tulisi hänen surmaajansa. Ei hän pääsisi helpolla sen hurjimuksen käsistä, jonka minä olisin kasvattanut vihaten ja piesten, kunnes hän olisi valmis käymään Viga-Ljotin kurkkuun."

Nyt sanoo Æsa hyvin hiljaa:

"Tahtoisin tietää, tarkoitatko totta sanoillasi."

"Tarkoitan", vastaa Vigdis. Kasvatusäiti sanoo silloin:

"Sinun tulee siis saada tietää, että poikalapsi, jonka synnytit kesällä, on poikani Skoften luona."

Vigdis nousi penkiltä, jossa hän oli istunut, ja jäi seisomaan ääneti ja kuolemankalpeana. Mutta sitten hän paiskautui takaisin penkille ja puhkesi rajuun itkuun, painaen päänsä pöytää vastaan.

Æsa sanoi:

"Kenenkään ei tarvitse saada tietää siitä. Minusta näyttää viisaimmalta, että asia pidetään salassa edelleenkin. Mutta olen nyt ilmaissut sen sinulle, että voit nähdä poikasi jos tahdot."

Mutta Vigdis vaikeroi yhä ja sanoi:

"Luulin olevani niin tuiki onneton, ettei elämäni voinut tulla enää onnettomammaksi. Mutta nyt en jaksa jäädä enää tälle seudulle, kun tiedän tuon pojan olevan elossa ja voivan ilmestyä eteeni — oli paha, etten jaksanut upottaa sitä veteen; vaan olin niin näännyksissä. En usko sinun puhuneen totta."

Nyt Æsa lähti kirstunsa luo, otti sieltä esiin huivin, ja ojensi sen Vigdikselle. Tämä katsoi sitä — se oli sama, joka hänellä oli ollut yllään tuona yönä; veripilkut näkyivät vielä, ja poimuihin oli tarttunut risuja ja sammalta. Vigdis viskaisi sen lattiaan ja sanoi itkien:

"Nyt saa isäni tietää kaiken — en tahdo elää semmoista elämää, että minun on pyydettävä Skoftea tai jotakuta muuta salaamaan asioitani. En olisi ikinä uskonut, että sinä saattaisit pettää minut näin pahasti."

Æsa vastasi:

"Kun heräsin tuona aamuna ja huomasin, ettet sinä ollut vieressäni, pelästyin ja lähetin Skoften sinua hakemaan. Hän löysi silloin pojan ja otti sen haltuunsa. Se oli mielestämme niin herttainen lapsi, että hän päätti ottaa sen kasvatikseen. Mutta minä kerroin siitä sinulle siksi, että ajattelin mielesi ilostuvan kun kuulet, että sinulla oli mitä sievin poika elossa."

"Käyköön siis miten käy. Minä olen väsynyt kaikkeen."

Æsa vastasi:

"Älä sano niin. Kunniallinen syntyperä auttaa paljon — taipua saa se, jolla on häpeä taakkanaan. Sen minä olen saanut kokea, ja tahdon kertoa siitä sinulle. Sitten voit tehdä kuten tahdot."