XXV.

Vigdis ja Illuge tulivat kuninkaankartanoon sinä päivänä, jolloin kuningas Olav ja hänen henkivartijansa viettivät palmusunnuntaita. He saivat majapaikan eräästä läheisestä talosta.

Puolipäivän jälkeen lähtivät he kuninkaan asunnolle, ja Vigdis pyysi, että hänet vietäisiin kuningas Olavin eteen. Hän oli somistautunut niin sieväksi kuin suinkin, ja hän astui esiin arvokkain ja säädyllisin elein sekä esitti selvästi valituksensa. Kuningas katseli häntä istuimeltaan, hänen siinä puhuessaan, ja kun Vigdis oli ehtinyt loppuun, sanoi hän:

"Sinä olet kärsinyt suurta vääryyttä, jos asia on, kuten väität — ja noita Arnenpoikia minä olen kuullut mainittavan ennenkin ilkivaltaisiksi miehiksi. Mutta kuka on seuralaisesi?"

Illuge astui nyt esiin näin sanoen:

"Minua kutsutaan Illuge Vaaleaksi, herra, ja viime vuodet olen oleksinut eteläisissä metsissä."

Kuningas rypisti kulmiaan ja vastasi:

"Olen kuullut nimesi ennen — vaan olisi kenties parempi, ettei asia olisi niin. Ja sinunkin asiallesi, Vigdis, olisi parempi, jos olisit valinnut puoltajiksesi muita kuin henkipattoja ja sissejä."

"Herra kuningas", sanoi Vigdis, "nämä miehet ovat auttaneet minua ja pelastaneet oman sekä poikani hengen silloinkuin minun täytyi paeta kotoani kuin mikäkin narttu. Ja Illuge lähti pyynnöstäni opastamaan minua tänne, vaikka hän on lainsuojaton, pannen siten alttiiksi elämänsä. Siksi ei minun sovi ottaa vastaan mitään apua teiltä, herra kuningas, ennenkuin lupaatte turvata hänen henkensä sekä annatte hänen palata rauhassa takaisin metsiin, ellette salli hänen pyrkiä sovintoon kanssanne."

Kuningas antoi nyt Illugelle turvan pääsiäisen ajaksi sekä lupasi puhua heidän asioistaan tarkemmin toiste. Ja hän pyysi heitä olemaan vierainaan siihen asti, kunnes kaikki olisi selvä, ja puheli lähipäivinä usein Vigdiksen kanssa, tahtoen kuulla tarkoin Eyolv Arnenpojan surmasta ja Vigdiksen elämästä sen jälkeen.

Pääsiäislauantaina hän kutsutti Vigdiksen luokseen. Hän istui yksin tuvassa ja pyysi Vigdiksen viereensä penkille. Alkoi olla ilta. Hän kysyi nyt yhtä ja toista Illugesta, sekä oliko tämä sen lapsen isä, joka hänellä oli mukanaan. Vigdis vastasi kieltäen, ja sanoi, ettei heidän välillään ollut mitään sellaista, jota kuningas tarkoitti.

Kuningas Olav kysyi nyt, kuka tuon pojan isä oli, missä hän on ja miksi Vigdis ei ollut naimisissa.

"Tiedän hänestä hyvin vähän, herra kuningas", vastasi Vigdis, "hän ei ole kotoisin tästä maasta. Olin nuori ja ymmärtämätön ja annoin viekoitella itseni — mutta en tahtoisi puhua hänestä ja niinpä pyydän, ettette kyselisi enempää tästä asiasta."

Silloin laskee kuningas käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoo:

"Kauan sinä et ole istuva leskenä, Vigdis, sillä olet kaunis ja viisas."

Vigdis tahtoi nousta paikaltaan, mutta kuningas Olav vetää hänet polvelleen. Silloin sanoo Vigdis:

"Minulle on tapahtunut sellaista, etten tahdo rakastaa enää toista miestä. Pyydän siis, herra, että päästätte minut sillä on jo myöhä."

Kuningas Olav nauraa, suutelee häntä ja sanoo:

"Tahdon mieluummin, että jäät luokseni — emmekö me kaksi mielestäsi sovi yhteen, Vigdis? Sinun ei tarvitse katua, jos rupeat minun jalkavaimokseni, sillä palkitsen lempesi runsailla lahjoilla."

"Se ei ole arvonne mukaista, herra kuningas", vastaa nyt Vigdis, "voitte saada minkä neidon hyvänsä. Teidän ei ole tarvis juoda maljasta, josta toiset ovat juoneet."

Kuningas nauraa yhä enemmän, suutelee häntä jälleen sekä sanoo:

"Yhtä makeat ovat huulesi silti, Vigdis."

Samassa hän nostaa hänet koholle ja laskee hänet pitkäkseen penkille, ryhtyen leikittelemään hänen kanssaan.

Silloin työntää Vigdis kätensä hänen rintaansa vasten ja sanoo:

"Suurempia suruja sinä olet tuottanut hänelle, jota kutsut jumalaksesi, kuin sen, että nyt lasket minut menemään."

Kuningas Olav päästää hänet irti. Hetken kuluttua hän nousee ja sallii Vigdiksen mennä, jos hän tahtoo. Vigdis laskee jalkansa lattialle, mutta huomaa, ettei hänestä enää olisikaan yhtä vastenmielistä kuin äsken jäädä kuningas Olavin luo. Mutta kuningas istui yhä penkillä puhumatta hänelle enempää. Tuokion kuluttua hän siis nousi ja lähti tuvasta naisten puolelle.

Tuli sitten kaksi suurta pääsiäispyhää, eikä kuningas sinä aikana puhunut Vigdiksen kanssa. Mutta kolmantena päivänä hän lähetti taas sanan tälle. Silloin hänen luonaan oli paljon hänen miehiään.

Kuningas ilmoitti nyt päättäneensä lähettää saattoväkeä hänen kerallaan Grefsiniin auttamaan häntä hänen asiassaan, että kaikki kävisi niinkuin oikein oli. Hän lupasi myös auttaa Illugea ja hänen kumppaneitaan hankkimaan lainsuojaa. Mutta sen jälkeen hän vei Vigdiksen syrjemmälle ja kysyi katsoen tätä silmiin:

"Sanoppas minulle, Vigdis, — aiotko mennä naimisiin Illuge Vaalean kanssa, kun olet saanut takaisin talosi?"

Vigdis katsoi silloin ylös ja vastasi:

"Sinulla on liian halpa ajatus minusta, herra, jos luulet minun leikkivän mieluummin suden kuin jalopeuran kanssa. Mutta koska olet osoittanut minulle niin suurta hyvyyttä, että olen tullut näkemään, ettei sinun vertaistasi ole päälliköiden joukossa, esittäisin sinulle vielä yhden pyynnön: salli jonkun papeista seurata mukanani Vadiniin, ja salli minun tulla kastetuksi ja ohjatuksi sinun uskoosi, sillä vaikka isäni uskoi ainoastaan omaan voimaansa ja minä itsekin uskoin ennen samoin — olen huomannut, että sinun uskosi on parempi."

Kuningas Olav tuli nyt leppeämmäksi, ja tämä oli hänelle mieleen. Illuge kastettiin myös, samoin Einar Hadelantilainen, sitten kun heidän asiansa oli sovittu, mutta Hermod osti itselleen laivan ja lähti maasta.

Kuningas lähetti muutamia miehiä Vigdiksen mukaan etelään; joukossa oli myöskin pappi. He matkasivat Grefsiniin, ja Kaare otti heidät vastaan ilolla. Ja Vigdis sai nyt tietää, että samana yönä, jolloin Vadin paloi, oli koko Grefsinin väki ollut pidoissa. Kun Kaare sitten oli nähnyt tulen nousevan Vadinista, oli hän heti kerännyt miehiä mukaansa ja lähtenyt ajamaan takaa Koll Arnenpoikaa. Ja kun he tapasivat tämän, löi Kaare kuoliaaksi Kollin. He olivat tämän jälkeen etsineet myös kauan Vigdistä, löytämättä mitään jälkiä, ja silloin he olivat luulleet hänen kuolleen. Asia vedettiin nyt käräjiin, eikä Arnenpoikia säästetty, vaan heidän edusmiehensä saivat maksaa suuret sakot Æsan murhasta ja kaikesta siitä vahingosta, mitä oli tehty Vadinin talolle ja karjalle.

Vigdis antoi pystyttää uudet rakennukset kesällä. Hän joutui hyviin oloihin ja kohosi pian suureen arvoon kuntonsa ja rohkeutensa tähden. Hän kasvatti poikansa ja antoi hänelle nimeksi Ulvar, koska hän oli kantanut tätä susimetsässä paetessaan. Sitten hän rakennutti hyvistä hirsistä kirkon jokitörmälle, vähän etelämmäksi Frysjan rantaan.

Kansa kääntyi Aaslosta tuotuun uuteen uskoon, ja Vigdis pysyi lujana kasteessaan, vaikkei hän ollut varsin palava uskossa, koska hänellä oli paljon puuhaa talonsa hoidossa. Sen jälkeen kului monta vuotta, jolloin Vadinissa elettiin rauhan aikoja. Mutta nyt meidän on kerrottava Ljotista.