XLIV.

Vigdis otti poikansa vastaan ilomielin, eikä kyllästynyt kuulemaan hänen retkistään. Eniten kertoi Ulvar Uspakista, kiitellen tämän avuja ja ystävyyttä, ja Vigdis sanoi iloitsevansa siitä, että hän saisi tämän vieraakseen, koska hän ei ollut voiva milloinkaan kiittää kyllin sitä miestä, joka oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä.

Hän suri syvästi Illugen kuolemaa ja piti pidot hänen muistokseen. Hän lupasi myös huolehtia tämän lapsista, Olavista ja Ingebjørgista, kuin omista lapsistaan, ja nämä muuttivat Vadiniin.

Niin kului vuosi loppuun ja joulujuhla tuli. Ja pyhänä yönä, jolloin Herra oli syntynyt maailmaan, tuli koko laakson kansa kappeliin kuulemaan messua. Vadinista ratsastivat sinne Vigdis ja Ulvar suuren saattojoukon kera. — Sinä vuonna oli satanut paljon lunta ennen joulua, ja pyhien aikana oli pakkanen ja täysikuun paiste.

Niin kirkas oli kuun valo, että kirkko tuntui pimeältä Vigdiksen astuessa sinne poikineen, vaikka kynttilät paloivat pyhien kuvien edessä. Pappi lauloi kauniisti alttarin edessä, ja kuoripojat heiluttivat pyhäsavuastioita, joista levisi makea tuoksu. Sisääntulijat notkistivat polvea ja ripottivat päälleen vihittyä vettä sekä lukivat rukouksensa.

Mutta kun Vigdis nosti silmänsä ja kohosi seisaalleen, näki hän ovensuussa vieraan miehen. Tämä oli kietoutunut tummaan viittaan, jota hän piteli kiinni leukansa alla, seisoen hiukan etukumarassa, niin ettei hänestä näkynyt muuta kuin silmät ja musta tukka, joka riippui silmillä, mutta Vigdis tunsi heti Ljotin. Tämä tuijotti häneen, ja kun hän kohtasi Vigdiksen katseen, huomasi tämä Ljotin käsien alkavan vavista niin, että hän laski ne alas. Ja hän oli kalpea kuin kuollut.

Vigdis alkoi itsekin vavista niin, että hänen täytyi nojautua oven pieleen, ja lattia alkoi lainehtia hänen silmissään — se ei ollut enää lattia, vaan hänen edessään kulki pienoinen joki miesten ja naisten puolen välitse, ja alttarin edustalla oli verinen järvi. Samassa nousi Ulvar paikaltaan, kumarsi hänelle ja antoi hänelle ilosta nauraen kättä, ja silloin Vigdis ymmärsi, kuka mies se oli ollut, joka oli nimittänyt itseään Uspakiksi. Hän aikoi lähteä kirkosta, mutta ei voinut astua käytävälle; silloin hän alkoi kulkea seinäviertä, tukien itseään hirren päihin, ja pääsi siten nurkkaan, jossa polvistui maahan. Mutta naiset tekivät hänelle tilaa, että hän voisi mennä alttarin luo. Hän katsoi nyt taakseen ja näki Ljotin seisovan yhä ovensuussa tuijottaen häneen, ja Ulvar seisoi hänen vieressään. Silloin hän lähti eteenpäin ja vaipui maahan alttarin eteen nojaten päätään seinään ja kätkien kasvot käsiinsä.

Laulun vyöryessä laineina hänen ympärillään tunsi Vigdis ruumiissaan vuoroin jäisiä ja tulisia väreitä ja hän vapisi tulevan kohtauksen pelossa. Ja hänessä tuntui kuin tuo ilta, jolloin he olivat kohdanneet toisensa ensimmäisen kerran ja kaikki, mitä sitten oli seurannut, olisi tapahtunut eilen. Ja silloin hänestä irtaantui kaikki se, mikä oli alkanut versoa alas vuosien kuluessa, vieri kuin kivivyöry, joka vie mennessään metsät ja sammalet, jättäen jälkeensä alastoman vuoren. Ja hänestä tuntui, että vain tätä hän oli odottanut vuodesta vuoteen, tätä, että heidän leikkinsä kerran päättyisi.

Mitä kauemmin hän makasi maassa, sitä enemmän hän alkoi pelätä, miten kävisi, kun hän joutuisi puheisiin Ljotin kanssa. Hänen vieressään seinässä oli luukku, joka oli jätetty auki. Hän näki lumen hohtavan sen takaa ja kuuli hevosten hirnuvan ja helisyttelevän valjaitaan kirkonmäellä; silloin hän nousi kesken messua ja pakeni kirkosta.

Kuu paistoi korkealla taivaan laella. Vigdis kahlasi lumen läpi hevosten luo, irroitti omansa ja alkoi taluttaa sitä kirkkotarhan porttia kohti. Silloin hän kuuli kahden miehen tulevan perässään niin kiireesti, että kirkon ovikin jäi auki heidän jälkeensä ja laulu ja valo virtasivat ulos.

Ljot tarttui hevosen suitsiin juuri kun Vigdis oli lähdössä ja sanoi:

"Salli minun puhua kanssasi, Vigdis?"

Tämä katsoi häneen ja vastasi:

"Ovatko sinun pahat tekosi niin lukuisat, että sinun täytyy salata nimesi?"

Ennenkuin Ljot ehti vastata, riuhtaisi hän hevosen syrjään niin äkisti, että toinen päästi otteensa, ja hän ajoi pohjoista kohti minkä hevonen jaksoi juosta. Saavuttuaan Vadiniin hän ei pysähdyttänyt ajoaan, vaan käänsi hevosen ja ajoi edelleen Bergiin asti. Siellä asui vain talonvahti vaimonsa ja parin orjan kera. Vigdis astui tupaan. Se oli melkein tyhjä, sillä rakennukset olivat uudet, eikä sinne oltu ehditty laittaa muuta kuin pitkin seiniä kulkevat paljaat penkit ja yksi pöytä. Hän pani tulta liedelle ja käski lukita oven. Ja siellä hän istui jouluillan.