XII.

Hän istui koko päivän aitassaan pelon ja neuvottomuuden vallassa, tietämättä, mennäkö tapaamaan Ljotia vai ei. Mutta kun aurinko alkoi painua mailleen, otti hän tumman vaipan hartioilleen ja lähti ulos.

Yö oli ollut kylmä, ja vuono oli valkean huurun peitossa. Aurinko hehkui punaisena eteläisten vuorenselkien yläpuolella. Ulkona ei näkynyt ketään. Vigdis jäi miettimään vähäksi aikaa, mutta lähti sitten kiireesti pihalta, suunnaten kulkunsa metsää kohti pohjoiseen.

Kun hän saapui uhrikummulle, oli Ljot jo siellä. Hän oli puettu matkatamineihin, mutta oli riisunut yltään viitan ja aseet ja sitonut hevosen puuhun. Hän juoksi Vigdistä vastaan ja varjosti kädellä silmiään sanoessaan:

"Aurinko ei salli minun nähdä sinun ihanuuttasi — ollos tervetullut tänne, Vigdis."

Hän laski kätensä Vigdiksen lanteille ja käänsi hänet ympäri. Silloin tämä riistäytyi irti, vei kätensä selän taa ja sanoi:

"Olen tullut tänne, mutta minulla on tähdellistä kysyttävää sinulta. Sano, onko totta, että ihmiset puhuvat minusta ja Kaaresta?"

Ljot vastasi, — ja tuli samassa hyvin punaiseksi:

"Kysyin sinulta eilen oliko totta, että sinut oli aiottu hänelle."

"Nytpä minä toivoisin, etten olisi tullut", sanoi Vigdis. "Sillä pelkään niiden puhuneen totta, joiden luulin valehtelevan:"

"En ymmärrä sinua", sanoi Ljot.

Silloin sanoi Vigdis.

"Joko sinä olet puhunut toisille siitä, mitä on tapahtunut meidän välillämme, — jota en olisi uskonut sinun voivan ilmaista yhdellekään elävälle olennolle — tai olet sinä tehnyt ne laulut, joita lauletaan kylällä."

Ljot oli ääneti. Silloin Vigdis kääntyi ja aikoi lähteä hänen luotaan. Ljot seurasi perästä ja sanoi:

"Toivoisin, että nuo laulut olisivat jääneet tekemättä. Mutta sinä et tiedä, miten ikävä kalvoi mieltäni koko sen ajan, jolloin luulin kadottaneeni sinut. Moni mies sanoo silloin semmoista, jota hän sittemmin katuu."

"Minä kadun myös, että koskaan olen puhunut sinulle", sanoi Vigdis.

"Älähän nyt puhu noin", pyysi Ljot. "Sinun ei tarvitse toiste syyttää minua mistään."

"Tiedän sen", vastasi Vigdis, "sillä tämä on viimeinen kerta, jolloin me puhumme yhdessä."

Ljot veti hänet luokseen. Vigdis ponnisti kätensä hänen rintaansa vastaan, mutta silloin tämä rutisti häntä molemmista ranteista ja sanoi:

"Eivät nuo pari laulunpätkää voi olla niin vaaralliset, että sinun täytyy siitä syystä lähteä minun luotani. Ja jos sen teet, et ole rakastanut minua paljon."

"Et sinäkään ole rakastanut minua paljon", sanoi Vigdis kiivaan vihastuksen vallassa, — "heti kun kuulit puhuttavan minusta pahaa, uskoit sen todeksi ja aloit levittää sitä etemmä."

"En ole levittänyt mitään puheita", vastaa toinen, "enkä ole edes uskonut niitä."

"Niistä voi sentään tulla tosi", sanoo Vigdis, koettaen vääntäytyä irti hänen käsistään.

"Et saa sanoa niin", huutaa Ljot ja suutelee häntä. "Nyt olet unohtanut, mitä lupasit istuessasi sylissäni eilen."

Vigdis puraisi häntä kaulaan, ja sai siten kasvonsa irti. "Nyt on tahtoni toinen", sanoi hän.

"Ei ikinä Kaare ole hallitseva sitä", sanoi Ljot hammasta purren. "Minä en tahdo elää, jos minun täytyy kadottaa sinut". Sitten hän nosti hänet syliinsä, vaikka toinen koetti torjua hänet luotaan, ja kantoi hänet lehtoon. Ja siellä hän vei tahtonsa läpi, vaikka toinen taisteli kauan vastaan. Teon tapahduttua Vigdis ei puhunut mitään, eikä hän itkenyt. Ljot koetteli hänen kättään ja poskeaan. Ne olivat hyvin kylmät.

Ljot nousi maasta, otti viittansa ja peitti hänet sillä. Sitten hän suuteli häntä. Ilta oli niin kylmä, että hengitys näkyi. Aurinko oli laskenut, mutta taivas hehkui veripunaisena eteläisen metsän takaa.

"Nyt on aika lähteä täältä", sanoi Ljot, aikoen nostaa neidon maasta. "Emme ehdi Storvandetia kauemmas tänään, mutta kai siellä on joku paikka, jossa voimme olla yötä."

Silloin sanoi Vigdis:

"Liian suuri kunnia sinulle olisi, senkin konna, että isäni lähtisi ajamaan sinua takaa ja löisi sinut maahan."

Hän nousi ja alkoi kulkea mäkeä alas. Ljot seurasi häntä ja sanoi:

"Olisi paras meille molemmille, että seuraisit minua. Tiedän tehneeni hyvin pahasti sinua kohtaan, mutta olisi suuri onnettomuus, ellemme me kaksi saisi toisiamme."

Vigdis ei edes kääntynyt, ja Ljotista oli pahinta, ettei hän puhunut eikä itkenyt. Hän seurasi hänen jäljessään Vadiniin asti. Heidän tultuaan aidan luo, kumartui Vigdis maahan; hän otti kiven, ja heitti sillä Ljotia.

"Mene tiehesi, koira", sanoi hän.

Kivi sattui suuhun. Se ei sattunut pahasti, mutta huulesta tuli kuitenkin verta. Nyt sanoi Ljot:

"Tulen vielä kerran kosimaan sinua, kisatoverini, mutta nyt annan sinulle ajatusaikaa — kesällä olen kysyvä uudelleen, tahdotko minut."

"Ja sinä olet näkevä, Viga-Ljot, että minun tahtoni on yhtä luja kuin sinun", vastasi Vigdis.

Sen jälkeen hän meni sisään. Hän astui suoraa päätä aittaansa ja paneutui maata. Æsa huomasi, että hän nukkui huonosti ja valitteli unissaan; mutta Vigdis ei puhunut mitään siitä, mitä hänelle oli tapahtunut.

Ljot kulki takaisin uhrikummulle, irroitti hevosensa ja ratsasti pois. Hän ajoi koko yön ja saapui Hakedaliin. Sieltä hän ajoi edelleen Raumariikiin ja yhteen menoon Trondhjemiin asti, piittaamatta myrskystä, joka puhkesi hänen matkalla ollessaan. Hän sai taistella ankarasti tuntureilla, ja hänen kasvatusveljistään, Torbjørninpojista, oli ihme, että hän oli päässyt elävänä perille.