XLIII.

Ulvar seurasi Uspakia myöhään syksyyn, ja he tekivät rosvoretkiä tanskalaisten viikinkien kanssa Englantiin, Rinnmarelandiin ja Ranskan maalle, voittaen runsaasti saalista. Ulvar Vigdiksenpoika osoitti suurta rohkeutta ja saavutti siten mainetta.

Syksyllä kävivät Uspak ja Ulvar Northumberlandissa Sigvard jaarlin luona, joka oli Uspakin ystävä. Hän lausui Ulvarin tervetulleeksi ja antoi tälle kalliita lahjoja.

Eräänä iltana istuivat he Uspakin majassa juomassa. Silloin kysyi Uspak:

"Tahtoisitko sinä mielelläsi löytää isäsi, Ulvar?"

"Kotona ollessani se oli hartain toiveeni", sanoi Ulvar, "Surin sitä, että olin äpärä ja olin mielestäni halvempi kaikkia muita, joilla oli isä. Silloin päätin, että kerran etsisin hänen olinpaikkansa ja vaatisin hyvitystä äitiä ja itseäni kohdanneesta vääryydestä."

"Voihan olla mahdollista, että sinä löydät hänet", sanoi Uspak hiljaa. "Mutta mitä sanoisit, jos hän ottaisi sinut vastaan rakkaudella, iloiten siitä, että hänellä on niin uljas poika?"

"En luulisi hänen voivan pitää sitä kunnianaan", vastasi Ulvar, "enkä kiittäisi häntä siitä. En tiedä olevani hänelle velkaa muusta kuin hengestäni — ja sen minä olen pannut alttiiksi niin monta kertaa, etten pelkää sen kadottamista. — Olen tullut tietämään tällä retkellä olevani mies ilman häntäkin — ja siitä saan kiittää sinua, Uspak. En tarvitse isääni enkä hänen rakkauttansa, eikä minuun kuulu, onko hän konna vai muu."

Uspak istui pää käsien varassa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:

"Entä äitisi, Vigdis — mitä hän sanoisi, jos isäsi saisi kuulla sinusta ja tulisi kosimaan häntä?"

"Totta puhuakseni luulisin hänen voivan säästää vaivansa. Äitini sanoi kerran, että paras kosto hänen tuskastaan olisi, jos hän saisi pitää käsissään isäni veristä päätä. Mutta muuten hän ei tahtonut puhua hänestä, vaan on aina ollut surullinen kauan sen jälkeen. Hänen tahdostaan minä en lähtenyt Islantiin etsimään isääni."

Uspak istui kuten ennen. Viimein hän sanoi:

"Nuo olivat kovia sanoja, Ulvar."

Ulvar vastasi:

"Kova oli nuoren äitini kohtalo, kun hän lähti maasta, jättäen hänet sinne lapsineen. Eikä hän ole koskaan tiedustellut meistä sen jälkeen."

"Tiedätkö sinä varmasti, ettei hän ole tehnyt sitä", kysyi Uspak.

"Äitini on sanonut", vastasi Ulvar, "että isäni oli kehno ja sydämetön mies."

"Nuo ovat kovia sanoja pojan suusta, Ulvar", sanoi Uspak taas huoaten.

"En ole oppinut lempeämpiä", vastasi Ulvar nauraen, "ehkä minussa on hänen vertansa".

Uspak katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään, eikä asiasta sen jälkeen puhuttu enempää, mutta Uspak istui mietteissään ja vaiteliaana koko illan. Ennen maatamenoa hän otti kirstustaan punaisen kullalla ja silkillä kirjaellun silkkiviitan ja ojensi sen Ulvarille. Hän pyysi tätä ottamaan sen lahjaksi, ja Ulvar kiitti.

Kun Ulvar syksyllä aikoi lähteä kotiin, antoi Uspak hänelle täysissä varustuksissa olevan laivan sekä runsaat lahjat — avaran haarniskan ja kultaisen kypärän, kaksi lumivalkoista haukkaa, kolminkertaisen kullatun vyön, jonka hän pyysi Ulvarin lahjoittamaan äidilleen ystävyydenlahjaksi, sekä vielä vihreän silkkiviitan kultaisine solkineen ja kallisarvoisine turkisnahkoineen — mutta pyysi takaisin punaisen viittansa, koska se ei ollut uusi, eikä siis soveltunut lahjaksi.

Ulvar kiitti häntä kaikesta hänen rakkaudestaan ja pyysi nyt Uspakia valitsemaan itselleen mitä halusi hänen kesäisten retkiensä saaliista.

"Minulla on enemmän tavaraa kuin tarvitsen", vastasi Uspak, "mutta jos annat minulle tuon renkaan, jota kannat vasemmassa käsivarressasi, otan sen mielelläni muistoksi."

Ulvar otti renkaan ja antoi sen Uspakille sanoen: "Ei se ole suuren arvoinen — minä käytän sitä siksi, että sain sen äidiltäni, joka on saanut sen omalta äidiltään — mutta se on liian vähäpätöinen lahjaksi. Pyydä ennemmin jotakin parempaa."

"En tahdo muuta", vastasi toinen pistäen sen käsivarteensa, "pidän siitä, ja se oli sinun kädessäsi silloin kun pidit puoliasi Skotlannin vuonossa."

Nyt lausui Ulvar:

"Ei meillä ole Vadinissa sellaista komeutta kuin jaarlin kartanossa, mutta tekisit minulle suuren ilon, jos tahtoisit tulla vieraakseni äitini taloon."

"Tahdon mielelläni", vastasi Uspak. "Ei ole kestävä kauan, ennenkuin tapaamme jälleen, sillä olisin tullut sinne, vaikka et olisi kutsunutkaan."

Tämän jälkeen hän syleili Ulvaria, suuteli häntä suulle ja otsalle ja toivotti hänelle hyvää matkaa. Ja Ulvar purjehti takaisin Norjaan ja laski neljäntenä päivänä Foldenin rantaan.