XXXIV.

Aika parantaa useimmiten ihmisten surut, eikä nytkään käynyt toisin. Vuodet toivat muassaan niin paljon muuta ajateltavaa, että heidän surunsa lieventyi. He olivat alati hyvässä sovussa, mutta pysyttelivät enimmäkseen kotonaan Skomedalissa, eikä heitä nähty usein.

Ljotilla ja Leiknyllä oli kolme lasta. Vanhin näistä oli Lyting, joka oli jätetty kasvatiksi Holtariin; siellä hän kuoli pienenä. Toisten lasten nimet olivat Gissur ja Steinvor, ja Steinvor oli Ljotin lemmikki. Nämä kaksi lasta joutuivat tapaturman uhriksi. Sen kulku oli seuraava:

Eräänä kevätiltana olivat Skomedalin lapset ulkona leikkimässä. Pihalla oli muutamia palvelusväen poikia, ja Gissur oli heidän joukossaan ampumassa maaliin kaaripyssyllä. Hän oli seitsemännellä vuodella, ja Steinvor oli viidennellä. Steinvor leikki itsekseen puron varrella, joka juoksee piha-aidan viertä ja laskee Svartaaeniin. Tuo puro kuivuu kesän aikana, mutta keväällä siinä on vettä, ja pojat olivat rakennelleet siihen patoja, samanlaisia kuin he olivat nähneet joessa.

Siihen oli näin muodostunut allikko, joka oli tuskin niin suuri, että se syvimmältä kohden ylettyi lyhyttä miestä polviin.

Steinvorin puuhaillessa siinä itsekseen puhellen, näki hän iltaruskon punerruksen mäen nyppylällä toisella puolen puron. Hän oli niin pieni, ettei hän muistanut tarkalleen, minkälainen kesä oli, vaan luuli valoa kukiksi. Ja hän kahlasi puron poikki vähän ylempää, missä oli matalaa.

Hänellä oli hyvin hauska siinä kummulla auringon hohteessa. Hän keräsi kanervia ja kiviä ja rupesi rakentamaan itselleen taloa, jossa oli paljon lampaita ja lehmiä ja hevosia.

Hetken kuluttua lähtivät isot pojat sisään. Gissur jäi silloin yksin ja alkoi katsella, missä sisko oli. Hän kahlasi tämän luokse puron toiselle puolen katsomaan, mitä tämä puuhaili.

"Minun pitäisi saada nämä hevoset kotiin", sanoo tämä osoittaen keltaisia kiviä, jotka hän on kerännyt kasaan. "Etkö sinä voi auttaa minua, tämä hevonen on niin hurja, etten minä saa sitä tulemaan." — Samassa hän heittää isomman kiven menemään ja juoksee sitä hakemaan.

Gissur innostui heti leikkiin. Mutta talo oli hänen mielestään huonosti tehty.

"Minä lähden Norjaan ostamaan rakennushirsiä", sanoo hän. Hän löytää siskon toisen kengän ja lastaa sen täyteen kuivia oksia, jotka hän taittaa pajupensaasta, sekä alkaa uittaa sitä allikossa. Ja nyt he rakentavat itselleen mainion talon. Mutta kun se oli valmis, oli rusko sammunut aikaa sitten, ja lapset olivat kastelleet vaatteensa ja heitä paleli. Sitten he päättivät lähteä kotiin syömään. Steinvorin kenkä oli hävinnyt kokonaan, ja hän rupesi itkemään, kun hänen täytyi astua kylmään veteen.

"Minä kannan sinut yli, sisko", sanoo poika. Ja hän nostaa tämän syliinsä ja lähtee kahlaamaan.

"Katso, isä on tuolla mäellä", huudahtaa Steinvor, ja molemmat katsovat sinne ja alkavat huiskuttaa hänelle kädellään. Mutta pohja on jäinen, Gissur luiskahtaa kumoon, ja molemmat joutuvat veteen.

Ljot tuli ratsastaen karjapolkua pitkin joen toiselle puolen. Hän näki lapset ja huiskutti heille takaisin. Samassa hän huomaa näiden kaatuvan ja jäävän veteen. Hän hyppää hevosen selästä ja juoksee alas rantaan suoraan kivikon poikki. Svartaaenissa virta on viedä hänet mukanaan, mutta hän pääsee sentään yli ja alkaa rientää ylös mäkeä puroa kohti. Lapset makasivat liikahtamatta allikossa. Hän nosti heidät ylös. Mutta silloin hän näkee, että Gissur on iskenyt päänsä kiveen, ja hän on pitänyt niin lujasti kiinni sisarestaan, että tämä on jäänyt hänen alleen, ja molemmat ovat hukkuneet.

Ljot näki heti heidän kuolleen, mutta hän juoksi kuitenkin sisään kantaen heitä sylissään, ja käski lämmittämään taljoja ja keittämään maitoa.

Leikny valahti kalmankalpeaksi lapset nähdessään, mutta sanoi, ettei se ehkä ollut niin vaarallista; kyllä he pian virkoaisivat. Mutta vaikka olisi tehty mitä, niin nuo kaksi pienokaista pysyivät elottomina. Ljot istuutui viimein lieden ääreen leuka käsien varassa. Mutta Leikny ei tahtonut alistua, vaan koetti yhä tyrkyttää maitoa lastensa suuhun ja hieroa heitä villavaatteella, vaikka kaikki muut sanoivat, ettei se enää auttanut.

Silloin hän nosti nuo kaksi kuollutta pikku ruumista syliinsä ja huusi:

"Kyllä minä saan heidät henkiin — minä haudon heitä allani, kunnes he virkoavat."

Ja hän heittäytyi heidän ylitseen sänkyyn ja puhalsi heidän suuhunsa. Ljot nousi paikaltaan, tuli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"Suo heille rauha", hän sanoi, "sinun ei pidä kiusata vainajia."

Silloin hän tempautui irti ja alkoi huutaa. Hän kiskaisi liinan päästään ja repi tukkaansa — ja sitten hän aikoi juosta ovesta ulos ja hukuttautua itsekin. Mutta Ljot nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet sänkyyn. Hän riisui väkisin vaatteet hänen yltään, ja työnsi hänet peitteen alle. Koko yön hän istui sängyn vieressä pidellen häntä kiinni. Hän pelkäsi tämän menettävän järkensä.

Mutta aamuyöstä hän rauhoittui. Ja kun hän päivällä nousi jalkeille, oli hän aivan tyyni eikä itkenyt enää paljon, mutta hän oli kuin haudasta nostettu.