← Table of contents
Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt; Viga-Ljot ja Vigdis

XXI.

Siiri Siegberg translation

Talvi kului, eikä tapahtunut mitään kertomisen arvoista.

Oli päästy päiväntasauksen ohi, ja aurinko lämmitti jo niin, että vesi tippui räystäistä päivällä, ja miehet hakkasivat hirsiä metsissä. Silloin ratsasti Gunnar itse eräänä aamuna katsomaan miehiään, jotka olivat työssä lännenpuolisissa metsissä.

Puolen päivän aikaan puuhasivat Æsa ja Vigdis tuvassa, kantaen ruokaa pöytään, ja Æsa sattui katsomaan ulos ovesta.

"Gunnar tuleekin jo kotiin", sanoo hän, "mutta hän ajaa niin epävarmasti — hän on varmaan juovuksissa tai sitten hän on kipeä." Tämän sanottuaan hän lähti ulos häntä vastaan. Vigdis nosti puuropadan tulelta ja ryhtyi jakamaan lusikoita kunkin paikalle. Silloin hän kuuli Æsan parkaisevan kovasti. Samassa ovi aukeni ja sisään astui Skofte ja muuan toinen mies, ja he taluttivat keskellään Gunnaria, Æsa kulki vieressä lyöden käsiään yhteen. Vigdis näki silloin, että isä oli kalpea ja että hänen valkea partansa oli veressä.

Vigdis päästi kädestään kaiken ja juoksi isäänsä vastaan kysyen, mitä oli tapahtunut.

Gunnar viittasi kädellään, että hänet vietäisiin penkille. Siinä hän sitten istui vähän aikaa, nojaten päätään seinään, ja sanoi viimein:

"On tapahtunut sellaista, että minä olen puhunut Grimelundarin Eyolvin kanssa, ja meidän sanamme sattuivat niin, etten minä ole puhuva hänen kanssaan enää toista kertaa."

Vigdis kysyi kiireesti.

"Saiko Eyolv surmansa?"

"Ei", vastasi Gunnar, "mutta nyt on minun loppuni käsissä."

Æsa ja Vigdis riisuivat Gunnarin ja tutkivat hänen haavansa, ja he ymmärsivät hänen sanoneen totuuden. Vigdis lausui: "Nyt sinun täytyy kertoa, isä, miten tämä tapahtui."

Gunnar vastasi:

"Se tapahtui niin, että Eyolv ja minä kohtasimme toisemme hirsimetsässä, ja hän puhui minulle sinusta, Vigdis. Ja voithan arvata, etten minä saattanut jäädä tyynenä kuuntelemaan, miten hän pilkkasi minua ja kunniatonta tytärtäni."

Vigdis oli vaiti, ja he veivät Gunnarin vuoteeseen. Tämä käski Skoften lähteä viipymättä pohjoiseen, jossa talon miehet olivat, hakemaan heitä kotiin, sillä ei ollut helppo tietää, mitä Arnenpojat aikoivat tehdä tämän jälkeen. Eyolv oli sanonut aikovansa ottaa Vigdiksen jalkavaimokseen.

Æsa istuutui Gunnarin viereen, mutta Vigdis vei Olavin, sen miehen, joka oli Gunnarin matkassa, syrjään ja vaati tätä kertomaan koko tapauksen kulun.

"Etkö sinä, Olav, puolustanut isäntääsi?" kysyi hän.

"Tein parhaani", vastasi tämä. "Ja Gunnar taisteli kuten odottaa sopii. Tapoimme kukin yhden miehen, mutta heitä oli kuusi. Kun Gunnar sai kuolinhaavan, juoksin minä hänen luokseen ja otin hänet vastaan, kun hän putosi hevosen selästä, ja silloin toiset ratsastivat matkaansa."

"Tiedätkö sinä, minne he menivät", kysyi Vigdis.

"Tiedän, että Grimelundarilaisilla on maita lähellä Gautestadskogin suota, jota kutsutaan lapsisuoksi", vastasi mies. "He hakevat sieltä hirtensä."

Vigdis oli vaiti. Sitten hän sanoi:

"Eyolv tuntee varmaan tehneensä hyvänkin teon ennen einettä. Se sika nukkuu kai parhaillaan, pötsinsä täytettyään".

Tämän jälkeen hän lähti pihan poikki aittaansa. Hän aukaisi kirstunsa, otti sieltä uhriveitsen, sitoi tumman huivin päähänsä ja kietoi mustan vaipan ympärilleen. Sitten hän astui pihamaalle, haki sukset sauvoineen solasta ja lähti hiihtämään peltojen poikki metsään, seuraten Gautestadin pohjoista metsänrajaa. Puiden suojassa oli hankiainen ja sukset luistivat hyvin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki edessään suon valkean lakeuden ja Grimelundarilaisten hirsimajan. Lumessa näkyi jälkiä siitä, että paikalla oli liikkunut useita miehiä, ja että siellä oli vedetty hirsiä. Majan ympärillä oli lastuja ja kaarnaa ja heinätukkoja, mutta ketään ei näkynyt. Vigdis pysytteli suojassa ja pääsi hiipien aivan majan taa. Hän nousi suksilta ja kurkisti sisään.

Oven suussa oli kirves ja kilpi, jotka Vigdis tunsi Eyolvin omiksi. Maja oli kolmen hirsikerran korkuinen ja hyvin ahdas; hän astui sisään ja näki, että siellä nukkui kaksi miestä. Toinen näistä oli Eyolv.

Vigdis meni ensin taemman makuusijan luo; hän viskasi viitan, joka miehellä oli peittonaan, hänen päänsä yli ja veti toisella esiin veitsen sekä työnsi sen hänen kurkkuunsa. Mies kuoli heti. Sen jälkeen hän kääntyi Eyolvin tilaa kohti.

Vigdis laski kätensä hänen rinnalleen ja herätti hänet.

"Herää, Eyolv — nyt sinä saat, mitä olet himoinnut: tässä on Vigdis Vadinin talosta, hän on tullut kisailemaan kanssasi."

Eyolv kavahti valveille. Majassa oli niin pimeä, ettei hän erottanut oikein hyvin Vigdistä. Tämä sanoi jälleen:

"Siitä näet, että minä olen kunniaton, koska olen tullut hakemaan sinua vuoteeltasi."

Samassa hän iski häneen veitsensä. Ja tällä kertaa hän ei osunut harhaan. Eyolv tuupertui takaperin, ja veri syöksyi suihkuna hänen kaulastaan. Vigdis iski häneen veitsensä vielä kaksi kertaa, ja viimeisellä iskulla hän ei vetänyt sitä pois, vaan päästi varren kädestään ja kumartui katsomaan Eyolvin kuolemaa. — Hän pisti kätensä vereen, joka juoksi tämän kaulasta, ja kuivasi sen hänen hiuksiinsa. Sitten Eyolv henkäisi viimeisen kerran. Silloin Vigdis lähti ulos, pisti sukset jalkaansa ja antoi niiden luistaa läpi metsän.

Oli tullut kylmempi, ja matka joutui pian, sillä se oli melkein koko ajan alamäkeä. Mutta väliin hänen täytyi pysähtyä, sillä jalat vapisivat hänen allaan, ja hän näki kaiken aikaa edessään Eyolvin kuoleman. Ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nyt kostanut enemmänkin kuin vain Gunnarin puolesta, saatuaan vallan miehen yli, joka ei kyennyt puolustautumaan paremmin häntä vastaan kuin hän itse oli kyennyt puolustautumaan Ljotia vastaan. Ja hänen mielensä joutui tästä niin kiihkeään liikkeeseen, ettei hän huomannut pötkivänsä eteenpäin kaikin voimin, näkemättä minne.

Mutta noustessaan parhaillaan pientä ylämäkeä, joutuu hän talvitielle, jossa hän kohtaa Koli Arnenpojan muutaman miehen kera. Nämä ajavat tyhjiä hirsirekiä mäkeä ylös, näkevät Vigdiksen ja huutavat häntä pysähtymään. Koli ja eräs toinen mies hyppäävät reestä ja alkavat juosta häntä kohti lumessa. Mutta hanki ei kannata heitä, eikä heillä ole suksia. Vigdis viilättää nuoren metsän läpi ojaa kohden, joka juoksee mäen alla, ja antaa suksiensa luistaa jäälle, vaikka se on harmaa ja vetisen näköinen — ja onkin niin heikko, että murtuu hänen suksiensa takana juuri kun hän on päässyt maalle. Näin pääsi hän heistä.

Nyt hän ei pysähtynyt ennenkuin kotipihassa, ja astui sitten suoraa päätä Gunnarin vuoteen ääreen. Tämä nukkuu, ja Æsa istuu hänen luonaan. Mutta Vigdis huutaa:

"Herää, isä, niin saat kuulla sanoman, joka hivelee mieltäsi — minä olen koettanut vähentää häpeäämme, sillä nyt olen surmannut Eyolv Arnenpojan."

Gunnar käskee nostamaan itsensä koholle, ja Vigdis kertoo retkestään. Sitten pyytää hän Vigdistä kumartumaan alas, että hän saattaisi suudella tätä, ja sanoo:

"Sinä olet ollut rohkea kuin mies — sellaista odotinkin sinusta. Enkä minä nyt enää kanna kaunaa sinua kohtaan vaikka annoit tuon islantilaisen viekoitella itsesi, vaan toivon kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi."

Vigdis kertoi nyt kohdanneensa Kollin, ja Gunnar kysyi, oliko tämä tuntenut hänet.

"En tiedä", vastasi Vigdis, "mutta veitseni hän tuntee — minä unohdin sen Eyolvin rintaan."

Gunnar sanoi silloin:

"Vähänpä minussa nyt on teidän puoltajaanne, ja saattaa kestää kauan, ennenkuin Skofte ennättää takaisin miestemme kera. On siis paras, että otat pojan ja lähdet viipymättä Grefsiniin. Uskon, ettei Kaare ole unohtava hyvyyttä, jota minä olen osoittanut häntä kohtaan aina. Mutta Olav ottakoon kaiken tavaran ja kätkeköön sen syväntöön, joka on joessa ulkolatomme kohdalla, eteläisen mäen alla."

"En tahtoisi jättää sinua yksin, isä," sanoi Vigdis. Mutta Gunnar lausui:

"Tahdon, että pelastat lapsen ja itsesi, sillä en halua nähdä sukuni sammuvan — eikä minussa ole enää paljon voimaa; olen elänyt tarpeeksi. Menkää heti Grefsiniin Æsan kanssa."

Æsa sanoi:

"Minä en jaksa hiihtää, enkä lähde sinun luotasi, Gunnar, sillä sinä olet ollut niin hyvä minulle ja lapsilleni. Emmehän myöskään tiedä, aikooko Koli hyökätä tänne tänä iltana. Mutta Vigdis menköön vain täältä, Kaare on varmasti auttava meitä."

Niin päätettiin siis, että Æsa jäisi Gunnarin luo, koska häneen eivät pystyneet mitkään houkutukset. Vigdis meni aittaansa, herätti pojan ja puki hänet matkalle. Hän keräsi kalleimmat kultakorunsa nahkapussiin, ja pisti siihen myös hiukan leipää ja savustettua lihaa, sillä hänellä ei ollut aikaa syöttää poikaa ennen matkalle lähtöä. Sitten hän nosti tämän käsivarrelleen ja meni isänsä eteen jäähyväisille. Gunnar suuteli heitä molempia. Sitten Vigdis heitti hellät hyvästit Æsalle ja toivotti rauhaa taloon jääville.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings