XXXIII.

Kun lampaat syksyllä tuotiin kotiin Skomedaliin, puuttui joukosta muutamia oinaita. Ljot lähti silloin itse tunturille hakemaan niitä yhden apumiehen kanssa.

Kolmantena päivänä, Leiknyn seisoessa ulkona pihamaalla, tuli mies takaisin ajaen edellään lampaita. Leikny kysyi, minne Ljot oli jäänyt. Mies vastasi hänen jääneen karjatuvalle tekemään korjaustöitä ja parantamaan seiniä.

Leikny kävi nyt vähän väliä kurkistelemassa rinteelle päin. Oli kaunis, selkeä päivä, ja vastasatanut lumi välkkyi auringonpaisteessa rinteen laidoilla. — Jonkun ajan kuluttua hän sanoi palvelijoille, että olisi ehkä hyvä, jos hän lähtisi tunturille, koska Ljot oli jäänyt sinne tekemään korjaustöitä, sillä siellä oli monenmoista muutakin tehtävää, joka oli hyvä saada toimeen. Ja hänen oli paras itse neuvotella siitä Ljotin kanssa.

Toiset hymyilivät itsekseen, mutta Leikny puhua purpatti tuota vähän aikaa, ja viimein hänestä näytti aivan välttämättömältä lähteä sinne. Miesten ei tarvinnut lähteä saattamaan. Hänellä oli vanha orjansa, joka oli ollut hänen luonaan lapsesta asti ja joka seurasi häntä kuin koira; hänet hän saattoi ottaa mukaansa. Ja niin he lähtivät.

He saapuivat perille ennen auringonlaskua, mutta Ljotia ei näkynyt missään. Saattoi sentään nähdä hänen vääntäneen turvetta suosta päivällä, ja lapio ja kuokka olivat nojallaan seinää vasten. He menivät sisään, ja siellä paloi vielä hiillos liedellä.

Tupa oli rakennettu kivistä ja peitetty turpeella, kuten sielläpäin oli tapana. Sisäpuolella kulki samoin kivistä ja turpeesta tehty penkki ympäri seiniä. Peräpenkki oli niin leveä, että siinä mahtui makaamaan kaksi henkeä vierekkäin. Se oli laitettu makuusijaksi, ja savun ja ovi vedon suojaksi riippui sen edessä seinienvälisessä riuvussa nahkoja ja seinävaatteita.

Leikny odotteli vähän aikaa, mutta kun ei Ljotia kuulunut, sanoi hän orjalle, että tämä saattoi lähteä karjakarsinaan nukkumaan. Ja koska oli kylmä ja tuvassa oli hänen mielestään kovin vähän puita, eikä hän tahtonut vähentää niitä ennen Ljotin tuloa, kömpi hän sänkyyn, veti vaatteen eteen ja nukkui heti.

Yöllä hän heräsi siihen, että tuvassa puhuttiin. Hän kurkisti vaatteen raosta ja näki, että liedellä paloi tuli. Ljot istui penkillä häntä vastapäätä, mutta sisällä oli toinenkin mies. Ja kun tämä alkoi puhua, tunsi hän hänet isäpuolekseen. Hän kuuli tämän sanovan:

"Ei minusta ole viisasta, sukulaismies, että oleksit yksin täällä ylhäällä tunturilla kun sinulla on käräjäasia Sigurd Beinenpoikaa ja hänen sukulaisiaan vastaan. Leiknylle olisi suuri suru, jos hän kadottaisi sinut, ja poikasikin ovat vielä niin pienet."

Ljot oli taivuttanut päänsä seinää vasten. Hän vastaa:

"En minä pidä sitä väkeä niin suuressa arvossa, että viitsisin kulkea suuren saattojoukon kera heidän tähtensä. Ei heissä ole minun surmaajiani. Yhden tiedän, joka toivotti minulle mustinta kuolemaa. — Muuten minusta on sama, miten minulle käy."

"Mitä sinä nyt puhelet?" kysyy Veterlide. Mutta Ljot ei vastaa hänelle. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän sanoo: "Parempi olisi, että Leikny jäisi leskeksi nuorena, niin hän voisi löytää lohdutuksen toisaalta."

"Sinä et tunne hänen mielenlaatuaan", vastaa Veterlide. "En luule, että hän ottaisi toista miestä sinun jälkeesi, niin suuressa kunniassa hän pitää niitä, joita hän rakastaa."

Ljot istuu yhä ääneti, ja Veterlide jatkaa:

"Kyllä kai sinä ymmärrät, että sellaista vaimoa kuin se, joka sinulla on, et löytäisi, vaikka etsisit maailman halki."

"Totta se on", vastaa Ljot. "Mutta minä rakastan enemmän mustaa täplää tuon toisen rintojen välissä kuin kaikkea Leiknyn ihanuutta. Rakastin enemmän häntä, kun hän iski veitsen kurkkuuni, kuin rakastan Leiknyä hänen kiertäessään käsivartensa kaulaani. Keveämpi oli mieleni matkatessani talvipakkasessa Dovren tunturin yli, ajatellen hänen kirojaan, kuin ratsastaessani Skomedaliin, tietäen Leiknyn odottavan ovella hellät sanat huulillaan. Mieluummin olisin jääkarhun käpälien välissä kuin ajattelen häntä Kaaren sylissä."

Veterlide sanoi nyt ankarasti:

"Huonosti ovat asiasi — mutta pahinta on, ettet puhunut tästä ennen naimistasi."

"Niin", vastaa Ljot. "Luulin voivani unohtaa hänet ottaessani vaimon, mutta nyt huomaan, että se paha, jonka tein hänelle, onkin muuttunut kostoksi itselleni, sillä nyt olen sureva ikäni kaiken, että omistin tuon vaalean neidon ja kadotin hänet."

"Pelkäänpä, että sinä olet palkinnut huonosti Gunnarin vieraanvaraisuuden."

"Huonommin kuin arvaatkaan", sanoo Ljot. "Kaunein hetki, minkä tiedän, oli se, jolloin söimme yhdessä marjoja uhrikummulla. — Olin iloisempi silloin kuin tappaessani poikana isäni surmaajan Hauketindetillä. Mutta palatessaan viime kohtauksestamme, Vigdis kantoi mielessään suurta surua — ja kuitenkin sain kokea myöhemmin, että omani oli sitäkin suurempi."

Veterlide sanoo nyt vihastuneena:

"Jos sinä olet häväissyt Gunnarin tyttären, olet tehnyt semmoisen konnantyön, jollaista minä en olisi uskonut sinun saattavan tehdä koskaan."

Ljot naurahti ja vastasi:

"Ehkä en olisi uskonut sitä itsekään."

Veterlide sanoo:

"Pahasti teit, sukulaismies" — ja Ljot naurahtaa taasen ja sanoo:

"Niin, hyvin en tehnyt."

Nyt olivat molemmat kauan vaiti. — Viimein nousi Ljot paikaltaan ja alkoi riisua vaatteitaan. Hän kysyi, eikö Veterliden mielestä ollut maatamenon aika. Leikny painautui kiinni seinään. Hän vapisi kuin haavan lehti, mutta sulki silmänsä ja koetti olla nukkuvan näköinen.

Kun Ljot oli riisuutunut, veti hän vaatteen syrjään ja aikoi ruveta pitkäkseen huomaten Leiknyn. Veri nousi hänen kasvoilleen ja hän päästi verhovaatteen sekä mainitsi hiljaa hänen nimensä. Leikny ei vastannut, vaan hengitti raskaasti kuin nukkuva. Ljot kääntyi huoneeseen päin ja sanoi:

"Minun täytyy tehdä sinulle sija penkille, Leikny on tullut tänne."

Veterlide huudahti, mutta Ljot varoitti häntä sanoen: "Hän näyttää nukkuneen koko ajan." Sitten hän teki ääneti tilaa Veterlidelle, ja aikoi asettua Leiknyn viereen, mutta tahtoi kuitenkin ensin tietää, nukkuiko tämä, ja laski kätensä hänen povelleen. Silloin hän huomasi miten toinen vapisi, ja tunsi hänen sydämensä hyppivän kuin kala verkossa.

Ljot makasi nyt hiljaa paikallaan, tietämättä, mitä uskaltaisi sanoa hänelle — eikä lopulta sanonut mitään. Koko yön he sitten kumpikin olivat nukkuvinaan, mutta toinen tiesi toisen valvovan.

Aamupuoleen vaipui Ljot hetkiseksi uneen. Silloin alkoi Leikny itkeä aivan hiljaa, ja viimein hän itki itsensä nukuksiin. Kun hän heräsi, olivat miehet jo nousseet makuulta ja varustivat juuri einettä. Hän pukeutui nopeasti ja toivotti heille hyvää huomenta. Veterlide kysyi, hänen tultuaan näkyviin, eikö hän ollut herännyt heidän puheeseensa illalla. Silloin nousi Ljot äkkiä paikaltaan ja sanoi lähtevänsä hevosia katsomaan.

Leikny vastasi tulleensa tänne iltasen aikaan ja paneutuneensa pitkäkseen Ljotia odotellessa, mutta sitten hän olikin nukkunut yhtä mittaa aamuun asti. — "Vaan missä olit illalla, Ljot, ja miten Veterlide on eksynyt tänne?" kysyi hän takaisin.

Ljot sanoi olleensa kokemassa ansojaan ja tavanneensa Veterliden Gaglemyrenissä; tämä oli ollut tulossa Skomedaliin, ja hänen saattajansa olivat ratsastaneet taloon edeltäpäin. Ljot haki oven suusta pari riekkoa ja pyysi Leiknyä keittämään ne heille. Tämä teki niin ja ilmoitti samalla Ljotille, mitä varten hän oli tullut, ja Ljot lupasi toimittaa tupaan hänen pyytämänsä hyllyt sekä muut tarpeet. Sitten Leikny lähti Veterliden kanssa laaksoon, pitääkseen huolta vieraista.

Illemmalla nähtiin Ljotin ratsastavan kotiin. Leikny seisoi ovella, mutta nähdessään Ljotin tulevan hän lähti kiireesti kutomatupaan. Ljot tuli sinne hänen perästään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Leiknyn täytyi katsoa ylös. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin. Silloin Ljot suuteli häntä ja sanoi:

"Tiedän, että minun tulee olla iloinen sinun rakkaudestasi — sillä kukaan ei ole niin hyvä kuin sinä."

Leikny vastasi:

"Ei se ollut niin vaarallista kuin luulet, että minä satuin kuulemaan teidän viimeöiset puheenne — vaikeinta oli silloinkuin sinä mainitsit hänen nimensä suolla."

"Miten meidän nyt käy"? kysyi Ljot. Leikny vastasi:

"Aivan niinkuin itse tahdot — minä olen aina tyytyvä sinun tahtoosi."

Ljot seisoi tovin aikaa poispäin kääntyneenä. Sitten hän suuteli häntä uudelleen ja meni.