XVII.

Ja Æsa kertoi:

"Isäni nimi oli Harald Kultaparta. Hän oli kotoisin Sjellandista, Tanskan maalta. Olen usein kertonut sinulle huolettomasta kasvinajastani siskojeni parissa. Ingrid ja Astrid, sisareni, olivat täysikasvuisia, mutta minä olin kolmetoistavuotias kun lähdimme eräänä iltana salmen rantaan uimaan palvelusneitoinemme. Silloin siitä kulki ohi purjelaivoja; ne olivat Ölantilaisia viikinkejä. He nousivat maihin ja veivät meidät laivoihin; kukaan ei päässyt karkaamaan. Laivat olivat kolmen veljeksen, jotka ottivat kukin yhden meistä sisarista. He näkivät heti, ketkä neidoista olivat päällikönlapsia. Vanhimman viikingin nimi oli Arngrim. Hänen vieressään minä vietin seuraavan yön, ja sitten hän piti minua omanaan kaksi vuotta. Veljekset erosivat pian; toiset lähtivät kotiinsa, mutta Arngrim kulki merillä kesät talvet. Hän oli rohkea, voimakas ja kaunis mies, mutta kohteli minua kovuudella, kun hän ei saanut minua osoittamaan itselleen rakkautta. Sisaruksistani en saanut mitään tietoa, sillä Arngrim ei vastannut kysymyksiini.

"Hän teki laajoja retkiä ja sai monta voittoa. Hän säilytti minua komerossa kannen alla, mutta koska hän pelkäsi minun karkaavan, otti hän pois kaikki vaatteeni ja antoi sijaan kalliita nahkoja, mattoja ja korukapineita. Laivalla oli muuan nuori tanskalainen soturi, nimeltä Asbjørn, ja minä houkuttelin hänet karkaamaan kanssani kaikkine kultineni. Mutta Arngrim sai tiedon siitä ja tappoi Asbjørnin. Ja sen jälkeen hän oli vielä kovempi minulle.

"Kerran olimme ankkurissa Suderøernin luona. Silloin laski laivamme kylkeen norjalainen viikinkilaiva, ja nyt Arngrim kaatui. Gunnar, sinun isäsi, oli heidän päällikkönsä. Kun hän talutti minut ulos komerostani, menin Arngrimin verisen ruumiin viereen, laskeuduin polvilleni ja pesin tukkani hänen veressään muistaen, miten Arngrimin oli ollut tapana solmia se kaulansa ympärille yöllä. Mieluisempaa pesua en ollut saanut koskaan.

"Gunnar kysyi silloin nimeäni ja sukuani, sillä — sanoi hän — minä huomaan sinun olevan yhtä korkeasukuisen kuin kauniin. Niin puhelimme sen päivän ja illan. Gunnar lupasi viedä minut takaisin kotiini Tanskaan, puki minut komeisiin ja säädyllisiin vaatteisiin ja osoitti minulle niin suurta suopeutta, että rupesin rakastamaan häntä. Silloin hän sanoi toivovansa, että hän olisi vapaa vaimostaan, voidakseen kosia minua vanhemmiltani. Mutta minä tahdoin jäädä mieluummin hänen luokseen kuin palata sukuni turviin. Ja niin olin hänen laivallaan siihen asti kuin tunsin olevani raskaana. Ja silloin hän rakasti minua vielä enemmän, sillä Alvsøl oli lapseton.

"Hän toi minut tänne Vadiniin. Mutta niihin aikoihin tuli jaarlilta käsky sotaan, ja Gunnarin täytyi lähteä luotani. Hän pyysi Alvsøliä huolehtimaan minusta ja vaalimaan lasta kuin omaansa. Sen jälkeen erosimme, ja minä jäin yksin suruun ja ikävään. Alvsøl ja hänen kasvatusäitinsä olivat luonani synnyttäessäni pojan. He ottivat heti lapsen ja antoivat viedä sen metsään, käskien kaikkia sanomaan Gunnarille, että se oli kuolleena syntynyt ja uhaten minua hirmukuolemalla, jos ilmaisisin totuuden. Saapui sitten tieto, että Gunnar oli pahasti haavoittunut, eikä voisi palata pitkään aikaan. Silloin Alvsøl antoi viedä minut orjien rakennukseen. Erään nimi oli Svart. Hän suojeli minua toisia vastaan ja osoitti minulle suurta hyvyyttä, mutta sitten hän tahtoi minut vaimokseen. Alvsøl rakennutti hänelle tuvan metsään, saman tuvan, jossa Skofte nyt asuu, ja antoi kaikkien tietää, että minä olin orjan vaimo.

"Kun Gunnar palasi kotiin, ilmoitti Alvsøl minun menneen Svartin vaimoksi, ja silloin Gunnar suuttui niin, että hän oli tappaa meidät molemmat. Mutta minä kerroin hänelle pojasta, jonka Alvsøl oli antanut viedä metsään ja kaikesta muusta, mikä sitten seurasi. Silloin hän ajoi Alvsølin talosta ja pyysi minua ja Svartia hoitamaan taloaan. Mutta minä kehoitin häntä mieluummin ottamaan uuden vaimon, ja niin hän nai Herdiksen, sinun äitisi, joka oli nuorempi ja kauniimpi kuin mitä minä olin enää. Hän kuoli, kuten tiedät, sinun syntyessäsi. Silloin minä pyysin saada kasvattaa sinut, ja hän suostui siihen. Sen jälkeen olen hoitanut emännyyttä hänen talossaan, ja Gunnar on pitänyt huolen kaikista pojistani ja lahjoittanut heille vapauden. Enkä minä voi kyllin kiittää hänen hyvyyttään."