XI.

Kun Vigdis tuli sisään, oli jo niin myöhä, että väki oli mennyt levolle. Hän meni suoraapäätä aitalleen, ja Æsa kantoi hänelle maitoa ja leipää. Vigdiksen syödessä ja juodessa kysyi Æsa, miten Astridin laita oli.

"Sinä saat mennä huomenna häntä katsomaan", sanoi Vigdis, ja lisäsi hetken kuluttua: "minä en ehtinyt niin kauas tänään."

"Eksyitkö sinä sitten?" kysyi Æsa.

"En", vastasi Vigdis, jääden sen jälkeen äänettömäksi. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi: "Minä tapasin Ljotin metsässä ja puhelin hänen kanssaan."

Silloin sanoi eräs vaimo, joka pesi astioita talossa — hänen nimensä oli Torbjørg ja hän oli naimisissa talon isäntärengin kanssa:

"No enpä ole kuullut kummempaa, — vai kuljeksii tuo Ljot talon nurkissa. Silloin hänellä on paha mielessä."

"Ei se taida olla niin vaarallista", sanoi Vigdis nauraen.

"Varo sinä häntä, Vigdis", puhui vaimo edelleen, tullen aivan penkin luokse, "pian hänkin kai sanoo vietelleensä sinut."

Æsa käski häntä vaikenemaan, mutta kääntyi sitten sanomaan Vigdikselle: "älä kuitenkaan antaudu enää puheisiin Viga-Ljotin kanssa; kukaan ei voi arvata, mihin se saattaisi viedä."

"Eihän Vigdis ole enää mikään lapsi, hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta", sanoi Torbjørg. "Parempi hänen on kuulla neuvoja, että tietää olla varoillaan. Olisi paha, jos ihmiset olisivat niin typeriä että uskoisivat sellaista — hän on ollut jo hyvän aikaa tällä seudulla sepitellen lauluja, jotka kaikki ovat Vigdiksestä. Ja Ljotista on lähtöisin sekin puhe, että Kaare on häväissyt Vigdiksen — mutta jokainen ymmärtää hänen tekevän kuin lapset: rähmivän sitä, mitä ei voi saada."

"Ei se ole lähtöisin Ljotista", arveli Æsa. "Arnenpojat sen puheen ovat keksineet; hehän sitä levittelevät kulkiessaan talosta taloon."

Vigdis istui penkillä, ja hän vuoroon kalpeni ja punastui kuunnellessaan toisten puhetta. "Minä en usko Ljotin sanoneen sanaakaan minusta", sanoi hän.

Silloin alkoi Torbjørg laulaa:

"Hellästi hiveli Vaalea tukka kaulaani neidon kun vieressä istuin. Me kahden vain — tupa äänetön aivan. Sen illan iäksi mieleeni painan."

"Entäs tämä?" sanoi hän. "En minä tiennyt Eyolv Arnenpoikaa runolaulajaksi."

Vigdis ei vastannut mitään. Silloin Torbjørg jatkoi:

Suuret linnut metsässä istui, — kesä kääntyi jo lopulleen — punamarjoja neito syötti, unohtui linnut oksalleen.

"Minä en tahdo kuulla enempää tänä iltana", sanoi Vigdis. Ja hän kävi levolle. Æsa makasi hänen kanssaan samassa sängyssä. Hän huomasi, ettei Vigdis nukkunut paljon sinä yönä, mutta hän makasi hiljaa eikä virkkanut mitään.

Seuraavana päivänä Vigdis astui Gunnarin luo ja kävi istumaan hänen viereensä. Hän kysyi:

"Minkä vastauksen sinä antaisit Ljot Gissurinpojalle, Veterliden sukulaiselle, jos hän tulisi tänne kosimaan tytärtäsi?"

"Jos hän astuu jalallansa taloon", vastasi Gunnar, "niin minä annan hänelle semmoisen vastauksen, ettei se mene hänen mielestään. Mutta hän taitaa varoa tulemasta tänne."

"Vaan onhan hänen ja Kaaren välinen asia sovittu", sanoi Vigdis.

"Veterlide on sopinut Kaaren kanssa", vastasi Gunnar, "mutta ei Ljot. Kukaan ei ole palkinnut huonommin ystävyyttäni."

"Eihän hän voinut tietää, mitä Eyolvin ja meidän välillä on ollut", sanoi Vigdis.

"Nyt hän ainakin tietää, mitä on ollut, ja paljon sellaistakin, mitä ei ole ollut. Vaan nyt me olemme aikoneet Kaaren kanssa haastaa hänet taisteluun, ja silloin minä isken hampaat hänen suustaan. Näyttäköön sitten, vieläkö hän laulaa uusia lauluja."

"Se ei saa tapahtua" — sanoi Vigdis suuressa hädässä. Mutta Gunnar sanoi:

"Se ei saa tapahtua, että sinä puhut hänen kanssaan enää; enkä minä tahto kuulla sinun mainitsevan hänen nimeään tämän jälkeen."

Vigdis ei sanonut mitään, vaan lähti ulos.