XX.
Siiri Siegberg translation
Aika kului, ja Vadinissa elettiin hiljalleen; harva tulija eksyi taloon, eikä Gunnaria ja hänen väkeään juuri myöskään nähty muualla. Gunnar oli pannut asian kovasti pahakseen, hän vanheni nopeasti, kävi kumaraksi ja raihnaaksi.
Poika kasvoi talossa. Æsa vaali sitä ja oli kiintynyt siihen, mutta Vigdis ei osoittanut lasta kohtaan pienintäkään hellyyttä, eikä ollut antanut sille edes nimeä. Hän oli alati murheissaan, eikä liikkunut ulkopuolella Vadinin pihan.
Eräänä päivänä olivat Vigdis ja Æsa pirtissä leipomassa, ja poika juoksenteli edestakaisin. Hän oli kahden vuoden vanha. Æsa leipoi kaksi pientä kakkaraa, näytti ne pojalle ja lupasi paistaa ne hänelle. Poika ilostui silloin niin, ettei hän kestänyt paikallaan, vaan hääri heidän helmoissaan herkeämättä, kysellen leipiään, ja kaatoi siinä innossaan jauhovakan. Vigdis tempasi pojan käsiinsä ja löi ja ravisteli häntä.
"Sinusta ei ole koskaan muuta kuin harmia", sanoi hän.
Lapsi itki ja parkui. Silloin Vigdis kantoi hänet penkille.
"Istu tuossa", sanoi hän, "ja pidä suusi kiinni; minä en tahdo kuulla sinun itkevän niin vähästä."
Sitten hän meni takaisin taikinatiinulleen ja hieroi vähän aikaa taikinaansa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi Æsalle:
"Ei minulla ole suurta iloa tuosta pojasta, eikä hänestä taida tulla kostajaakaan. Hänessä ei ole minun vertani; minä en itkenyt kun hän syntyi, mutta hänen isältään ei tainnut kerran olla itku kaukana."
"Et puhuisi noin", vastasi Æsa.
Vigdis oli vaiti, jatkoi vain työtään. Mutta poika ei osannut lopettaa itkuaan, vaan pusersi käsiään kasvoja vasten, ja kun äiti katsoi häneen, heittäytyi hän pitkäkseen penkille ja kaivoi päänsä säkkikasaan, joka oli penkillä.
Tuokion kuluttua meni Æsa ulos. Vigdis otti silloin lapsen leivät pelliltä ja vei ne tälle.
"Ole vaiti nyt ja syö", sanoi hän työntäen ne pojan syliin. Pojan itku taukosi ja hän katsoi äitiinsä. Sitten hän koetteli sormillaan leipiä, mutta ne olivat hänen mielestään liian kuumat, ja häntä peloitti myöskin. Vigdis silitti nyt pari kertaa hänen tukkaansa. Mutta sitten hän käski pojan Æsan luo.