XV.

Loppukesä oli hyvin lämmin. Silloin eivät lehmät tahtoneet tulla kotiin yöksi, vaan jäivät metsään. Æsan ja Skoften täytyi hakea niitä kaukaa soiden ja harjujen takaa saadakseen ne ajetuksi takaisin.

Vigdis ei viihtynyt yksin karjatuvalla; häntä peloitti ja hän ikävöi kotiin. Hän istui enimmäkseen tuvan kynnyksellä katsellen alas laaksoon. Karjatupa sijaitsi korkealla vaaralla; joka taholla näkyi harjuja ja metsää, mutta etelästä pilkoitti pikkuisen laaksoa ja vuonoa. Näin istui hän kerran illalla ikävissään, kun koira, joka makasi hänen edessään kuono hänen helmassaan, alkoi käydä levottomaksi. Se kavahti seisoalleen ja karkasi haukkuen rinnettä alas. Sitten Vigdis näki vieraan miehen laskeutuvan hevosen selästä ja sitovan sen aitaan. Vigdis pelästyi ja nousi pystyyn. Hän aikoi piiloutua metsään, mutta tulija kääntyi samassa, ja Vigdis tunsi Ljotin. Tämä huusi hänelle, ettei hän pelkäisi.

Vigdis jäi seisomaan ovelle ja vastasi:

"Ei minun tarvitse pelätä sinua."

Ljot seisahtui ja katsoi häneen tuokion verran sekä kysyi sitten hitaasti:

"Mitä sinä tarkoitat?"

Nyt Vigdis nauroi pahaa naurua, mutta ei vastannut mitään.

Ljot seisoi ovenpieleen nojaten. Hän katsoi mäkeä alas ja kaivoi multaa keihäänsä kärjellä puhuessaan hänelle:

"Minä aion nyt lähteä kotiin, Tunsbergissa on laiva, jonka sukulaiseni omistavat. Tiedän pyytäväni paljon, pyytäessäni sinua suomaan anteeksi kaiken sen pahan, mitä minä olen tehnyt sinulle. Mutta jos nyt tahdot lähteä mukaani, olet saava osaksesi enemmän kunniaa ja rakkautta kuin kukaan nainen tätä ennen".

Vigdis nauroi taas ja vastasi:

"Sinun lupauksesi eivät merkitse paljoa, Ljot. Kauniilla sanoilla viekottelit sinä minut kerran luoksesi, ja saatoit minulle silloin enemmän häpeää ja surua, kuin mitä kukaan nainen on kokenut. Mahtaisipa olla suurikin kunnia joutua sinun vaimoksesi — sillä onhan suuri kunnia haastaa riitaa, surmata hevosia, häpäistä naisia ja sepitellä valheita ja lauluja. Muuhun sinä tuskin kelpaat, senkin kalmankalpea naistenpelätti."

Ljot katsoi pois ja vastasi:

"Sinulla on täysi syy puhua minulle noin. Mutta olen minä tehnyt parempiakin tekoja — ja kerran kuulit mielelläsi kerrottavan niistä. Silloin minä en ollut mielestäsi niin ruma, ettet olisi halunnut suudella minua toisinaan. Mutta minulla ei ole ollut paljon iloa sen jälkeen kuin viimeksi puhelimme. Enkä minä ole lakannut kaipaamasta sinun luoksesi."

"Ajattelit ehkä, että minä kuljen täällä odotellen sinun paluutasi", sanoi Vigdis.

Nyt katsoi Ljot häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Kyllä".

Sen jälkeen ei kumpikaan virkkanut sanaakaan tovin aikaan. Viimein kysyi Ljot:

"Sano minulle, Vigdis, onko minulla lasta tällä seudulla vai ei?"

Vigdis nauroi ja vastasi:

"Saattaa olla — vaan en minä tiedä siitä. Minä en ole seurannut sinun polkujasi."

Ljotin kasvot lehahtivat tummanpunaisiksi, ja hän oli vaiti. Vigdis sanoi:

"Tee sinä vain lauluja miehuudestasi ja kerskaile siitä, miten urhea sinä olet jäätyäsi kahdenkesken naisten kanssa. Mutta älä luule, että tällä seudulla kukaan uskoisi niihin — täällä ei panna suurta arvoa mustasukkaisen kosijan juoruihin."

Ljot seisoi neuvottomana paikallaan, hän ei tiennyt enää mitä sanoa ja hänellä näytti olevan paha olla. Hän ymmärsi, ettei Vigdis aikonut muuttaa mieltään, ja että hän tuskin oli tapaava tätä enää. Ja hänestä oli vaikea kadottaa hänet. Silloin hän muisti Vigdiksen uhriveitsen. Hän kaivoi sen poveltaan ja ojensi sen esiin sanoen:

"Muistatko, että hukkasit tämän viime kesänä ollessamme ensi kertaa uhrikummulla?"

Vigdis otti veitsen ja äkkiä hän kurottui eteenpäin ja iski sen Ljotin kaulaan. Isku sattui solisluuhun; se viilsi rikki Ljotin vaatteet ja repi ihoon haavan, josta veri virtasi esiin. Silloin Ljot veti hänet hetkeksi rintaansa vasten. Ja hän sanoi:

"Nyt voisin viedä sinut kerallani, Vigdis — mutta en tahdo tehdä vastoin mieltäsi. Lähde kanssani — minä olen maksava hyvällä kaiken, mitä minulle teet." Vigdis vastasi hänen syleilyssään: "Elävänä sinä et ole vievä minua kanssasi meren yli." Silloin Ljot suuteli häntä ja sanoi: "Siispä toivotan sinulle kaikkea hyvää — itse en ole unohtava ikinä suruani."

Vigdis vastasi:

"Ja minä toivotan sinulle kurjaa kuolemaa ja pitkää, katkeraa elämää — itsellesi ja kaikille niille, joista sinulla on iloa. Kuolkoot lapsesi tuhokuoleman silmiesi edessä."

Ljot päästi hänet irti ja lähti astumaan rinnettä alas. Hän irroitti hevosensa. Mutta sitten hän kääntyi ja jäi katsomaan karjatupaa kohti. Sen jälkeen hän talutti hevosen metsään ja ratsasti alas mäkeä. Ja kului pitkä aika ja tapahtui paljon, ennenkuin hän näki uudelleen Vigdiksen.