XIII.

Vigdis eleli kotonaan Vadinissa, mutta hän oli niin murheissaan, ettei häntä ilahduttanut mikään; hän ei olisi halunnut syödä eikä juoda, pukeutua eikä sukia tukkaansa. Eikä hän voinut irroittaa ajatuksiaan mieliharmista, jonka Viga-Ljot oli tuottanut hänelle. Joka ilta peloitti häntä laskeutua levolle nämä ajatukset seuranaan — ja aamun sarastaessa häntä peloitti nousta vuoteesta ja ottaa osaa yhteisiin toimiin ja puheisiin. Hän ajatteli:

"Minä olen kuin lintu, joka räpyköi katkaistuin siivin; se ei pääse pois siltä paikalta, johon se on pudonnut, eikä näe edemmäs, kuin mihin sen veri virtaa. Jos ajattelen sitä, miten oli ennen, muistan vain sen, miten on nyt. Jos muistelen aikaa, jolloin kuljin teuhaten ja huoletonna isäni kodissa, tuntuu minusta vain siltä, kuin se olisi suotu minulle ainoastaan siksi, että kävisi kuten on käynyt." Usein hän tuumiskeli, että hänen olisi parasta hukuttautua jokeen. Talvi teki tuloaan, ja silloin hän huomasi kantavansa lasta.

Maatessaan valveilla eräänä yönä, Æsan ja toisten naisten nukkuessa, nousi hän tilaltaan, otti viitan hartioilleen ja lähti ulos sekä alkoi kulkea jokea kohti.

Vigdis ei ollut milloinkaan liikkunut yksin ulkona yöllä, ja se tuntui hänestä ilkeämmältä, kuin hän oli osannut ajatella. Oli päiväntasauksen aika, ulkona myrskysi ja satoi ja oli niin pimeä, että kaikki oli yhtä mustaa; silloin tällöin vain pilkahti pilvien välistä pieni pala tähtitaivasta. Hän ei ollut kulkenut kauan, ennenkuin huomasi joutuneensa pois tieltä, mutta ei voinut nähdä, mihin asetti jalkansa. Milloin hän kahlasi räntäsohjossa, milloin tallasi syvään kuoppaan, mutta enimmäkseen hänen jalkojensa alla oli liukas jäinen maa, sillä sade oli liottanut pois lumen jokeen viettäviltä pelloilta. Pian hän ei tiennyt, missä hän oli itse, missä oli Frysja ja missä talo. Vadin oli aivan joen rannalla, mutta joki näytti pimeässä loppumattoman pitkältä. Viimein hän lipesi ja luisui alas kappaleen matkaa, kunnes törmäsi johonkin, josta hän sai kiinni molemmin käsin. Hän arvasi, että se oli kuusi, sillä havut riipoivat hänen kasvojaan. Mutta luisuessaan äsken alamäkeen, oli hän tuntenut sikiön liikkuvan sisällään.

Vigdis kyyristyi kuusen suojaan. Hän oli niin märkä ja viluinen kuin olisi maannut meressä. Hän ryömi vielä lähemmäksi puuta, päästäkseen suojaan sateelta; mutta tuuli ulvoi ja ryskytti puiden latvoja hänen päänsä päällä, ja pimeässä kuului kaikenlaisia peloittavia ääniä; hän ei tiennyt, mikä hänen ympärillään liikkui ja huuteli.

Hän jäi makaamaan sinne kunnes aamu alkoi kajastaa. Silloin hän näki, että aivan hänen allaan oli jyrkkä jokitörmä. Sen editse uiskenteli jyristen ja kolisten jäälohkareita pikimustassa vedessä. Hän oli menettänyt kaiken rohkeutensa, ja alkoi astua takaisin taloa kohti. Hämärässä hän erotti, ettei se ollut kaukana. Kotiin tultuaan hän riisui vaatteensa ja paneutui sänkyynsä. Hän oli niin nääntynyt, että uskoi varmasti saavansa kuolemantaudin tästä öisestä retkestä, joka olikin parasta. Aamulla kysyi Æsa:

"Kuinka sinun vaatteesi ovat niin märät, kasvattityttöni?"

Vigdis vastasi käyneensä navetassa yöllä — karjassa oli ollut tautia talvella — "ja ulkona oli niin pimeä, etten tahtonut löytää takaisin."

Æsa ei kysynyt enempää, sanoipahan vain, että Vigdis olisi voinut herättää hänet.

Kerran hän sanoi, että Vigdis oli varmaan sairas, sillä hän oli mennyt niin huonon näköiseksi ja istua nuuhotteli vain penkillä, ja hän pyysi, että tämä kertoisi huolensa kasvatusäidilleen. Mutta Vigdis vastasi, ettei hänen tarvinnut olla millänsäkään.

Gunnar sairasteli talven kuluessa, ja talossa kävi siitä syystä vähän vieraita. Ja kun kevät ehti vähän pitemmälle järjesti Æsa asiat niin, ettei sinne jäänyt muita naisia kuin hän ja Vigdis… Vigdis laittoi itselleen kurevaatteen, jota hän kantoi päällyspuvun alla, ja oleksi enimmäkseen sisällä. Näin ei kukaan muu huomannut hänen tilaansa paitsi Æsa, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.