VIITTEET:

[1] Kr. Aineias.

[2] Henkikirjat.

[3] Sitten se voi kantaa hedelmiä vuosisadan.

[4] N.s. Liciniuksen laki. Perimätiedon mukaan se säädettiin vuonna 366 e.Kr., mutta todennäköisesti tämä laki syntyi vasta vuoden 200 paikkeilla.

[5] 62.5 hehtaaria. (Suomentajan huomautus.)

[6] Reduktio (lat. reductio) valtiolle palauttaminen. (Suomentajan selitys.)

[7] Sallustius oli syntynyt vuonna 86 e.Kr. Hän otti innokkaasti osaa vuosisadan keskivaiheilla käytyyn kansalaissotaan ja kuului tällöin kansanpuolueeseen, tuli senaattoriksi ja hoiti niin hyvällä menestyksellä päällikkyyttä Julius Cæsarin sodissa, että Cæsar palkitsi hänet hyvätuloisella Numidian maaherranviralla. Cæsarin kuoleman jälkeen, vuonna 44 e.Kr., hän vetäytyi syrjään valtiollisesta elämästä ja eli niillä rikkauksilla, jotka hän oli koonnut Afrikassa. Hän rakennutti itselleen Roomaan palatsin, joka myöhemmin joutui keisarien asunnoksi, ja antautui historiallis-kirjalliseen työhön. Paitsi Jugurthan sotaa, hän kuvasi Catilinan salaliittoa sekä käsitteli viidessä kirjassa Rooman historiaa vuosien 78—67 välillä e.Kr. Mutta tästä teoksesta on ainoastaan katkelmia säilynyt.

Sallustius ei katsele tapahtumia puolueettoman historioitsijan, vaan demokraattisen puoluemiehen silmillä ja maalaa mielellään liioitellun vahvoin värein. Mutta hänellä on terävä silmä huomaamaan psykologisten tekijäin suuri merkitys, ja tältä kannalta katsoen hänellä on suuret ansiot historioitsijana. Esikuvanaan hän piti suurta kreikkalaista historioitsijaa Thukydidestä.

[8] Henkevä klassikko-filologi Gaston Boissier keskittää Jugurthan käsityksen Roomasta sanoihin »Ville a vendre» (Kaupunki myytävänä).

[9] Nykyinen Marokko, levoton maa, joka nyt ensi kerran esiintyy maailmanhistoriassa.

[10] »Kerrotaan» myös, että vain 10 miestä pääsi pakenemaan. Liioittelevat numerotiedot osoittavat joka tapauksessa tappion moraalisen vaikutuksen suuruutta. (Suomentajan huomautus.)

[11] Teutoneja pitävät useat huomattavat tutkijat keltteinä. (Suomentajan huomautus.)

[12] Lue Eks.

[13] Italia oli oskien murteella Viteliu, joka on samaa kuin vitulus: vasikka.

[14] Hän oli muka keksinyt yleislääkkeen myrkkyä vastaan, lääkkeen, joka sai nimen keksijänsä mukaan. Resepti oli löydetty, Mithradateen omalla käsialalla kirjoitettuna, hänen arkistostaan, ja se kuului näin: »Ota kaksi pähkinää» — luultavasti jotakin myrkyllistä lajia — »kaksi viikunaa ja kaksikymmentä ruutapensaan lehteä, survo ne ja pane lisäksi hyppysellinen suolaa! Näistä valmistettu juoma, otettuna tyhjään vatsaan aamulla, suojelee koko päivän myrkyn vaikutuksia vastaan.» Toisten tietojen mukaan hän oli pannut seokseensa myöskin ankan verta. Väitetään, että hän ottamalla joka päivä tätä lääkettä oli tullut myrkkyjen suhteen niin vastustuskykyiseksi, että kun hän lopuksi tahtoi tehdä itsemurhan myrkyllä, se ei onnistunut.

[15] Roomalaisten ylipäällikkö joutui vangiksi. Mithradates sidotti hänet aasin selkään ja kuljetutti häntä kaupungista toiseen pilkattavaksi ja syljeksittäväksi. Viimein hän lienee lopettanut vangin elämän valattamalla sulaa kultaa hänen kurkkuunsa siten pilkatakseen hänen maankuulua ahneuttaan.

[16] Mutta lukuisten pelkuruuden ja verenhimon näytteiden rinnalla kerrotaan myös liikuttavasta uskollisuudesta. Niinpä eräs hyvä isäntä pelastui siten, että hänen orjansa pitivät häntä kätkössä, ottivat kadulta ruumiin, panivat kultaisen sormuksen sen sormeen ja ilmoittivat sen olevan heidän kuolleen herransa, jonka jälkeen he hautasivat kuolleen suurella loistolla ja komeudella, Mutta sillävälin pääsi heidän todellinen herransa Galliaan.

[17] Vastaanottosali, päähuone roomalaisissa asumuksissa.

[18] Appianos kirjoitti toisen vuosisadan edellisellä puoliskolla e.Kr. 24 kirjaa käsittävän Rooman historian. Näistä on 11 kirjaa säilynyt.

[19] Ne ovat, ikävä kyllä, hävinneet jälkimaailmalta.

[20] Sotahistorioitsija Kromayer tulee kuitenkin osittain toiseen tulokseen. Plutarkhoksen ja toistenkin attikalaisten kirjailijain kertomusten perusteella hän koettaa uudelleen hahmotella Kreikassa Khaironeian luona käytyä tärkeätä taistelua. Hän tulee siihen tulokseen, että Sulla oli erittäin etevä taktikko, jonka voima piili siinä, ettei hän koskaan taistelun eri vaiheissa takertunut yksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella. Ja Sullan vastustaja saa sen mainesanan, ettei hänkään suinkaan ollut mitätön päällikkö.

Kromayerin vastustajan Delbrückin mielestä on sitävastoin aivan mahdotonta säilyneiden kuvausten perusteella saada kuvaa taistelusta ja muodostaa varmaa käsitystä Sullan sotapäällikkölahjoista.

[21] Eräästä Vedius Pollio nimisestä Augustuksen aikaisesta upporikkaasta miehestä kerrotaan, että hän ruokki lammikoillensa mureenoja orjiensa lihalla, jotka eivät olleet osanneet olla julman herransa mieliksi.

Mureena on eräs ankeriaslaji, jonka lihaan roomalaiset olivat mielettömästi ihastuneita. Tämän kalan eräät lajit ovat erittäin saaliinhimoisia ja käyvät m.m. ihmisten kimppuun.

[22] Tästä johtui perimätieto, että gladiaattorit keisariajalla astuessaan areenalle tervehtivät hallitsijaa sanoilla: »Ave Cæsar! Morituri te salutant. (Ollos tervehditty, keisari, kuolemaan menevät sinua tervehtivät.)»

[23] Hänestä kerrotaan, että hän suuresta orjajoukostaan muodosti sammutusvälineillä varustetun yksityisen palokunnan — kunnallista palokuntaa ei näet Roomassa ollut huolimatta siitä, että usein sattui tulipaloja, erittäinkin suurissa vuokrakasarmeissa. Kun talo syttyi tuleen, Crassuksen palokunta tavallisesti riensi heti palopaikalle. Ja samanaikaisesti ilmestyi sinne myös hänen asiamiehensä, joka tarjoutui ostamaan omistajalta talon huokeasta hinnasta. Talonomistaja voi olla jotenkin varma siitä, että talo palaisi pohjaa myöten, jolleivät palokuntalaiset auttaisi häntä. Hänellä ei ollut valitsemisen varaa. Niin pian kuin kauppakirja oli allekirjoitettu ja Crassus pilahinnalla tullut talon omistajaksi, hänen palokuntansa ryhtyi vasta täydellä tarmolla sammutustyöhön. Tavallisesti kävi myöskin niin, että hän vähitellen polkuhinnoilla pääsi naapurienkin talojen omistajaksi. Käyttämällä hyväkseen kaikenlaisia suotuisia olosuhteita puuhakas talohuijari pala palalta sai omiin nimiinsä puolet kaupunkia.

[24] Suurmiesjäljennös. — Myötämielisempi on Pompeiukselle m.m. Theodor Birt, ks. »Rooman miehiä» (Suomentajan huomautus).

[25] Hän eli toisella vuosisadalla j.Kr.

[26] Hänen isoisänsä isä oli ollut Hannibalinsodan urhoollisimpia miehiä. Hänen ruumiissaan oli kolmekolmatta haavan arpea, ja useammin kuin kerran oli hevonen surmattu hänen altaan. Hänen toisella sotaretkellään sattunut oikean käden menetys ei estänyt häntä yhä uudelleen lähtemästä sotatanterille. Hän vain teetti itselleen raudasta käden puuttuvan tilalle. Kaksi kertaa hän joutui Hannibalin vangiksi, mutta hankkiutui omin voimin pakoon kummallakin kerralla.

[27] Kuvaavaa sille, mitä aikalaiset uskoivat Catilinasta, on yleisesti levinnyt huhu, josta Sallustiuskin, vaikka varoen, kertoo. Tämän huhun mukaan Catilina oli, sittenkuin kaikki läsnäolevat olivat antaneet valallisen vakuutuksensa, »kulkenut ympäri käsissään uhrimaljat, joissa oli ihmisverellä sekoiteltua viiniä, jota hän oli jokaiselle juottanut koko ajan manaten päällensä kirousta, jos pettäisi valansa». Myöhäisemmät muinaisajan historioitsijat pitivät tätä kaameaa huhua täytenä totena ja vähitellen siitä kehittyi kertomus, kuinka salaliittolaiset olivat syöneet ihmislihaa.

[28] Kaikkivaltiaan diktaattorin nimen nuori asianajaja ympäröi aina imartelevimmilla määräyssanoilla kuten »urhoollinen ja loistava Sulla, jonka nimi minulla on kunnia mainita»; ja hän nimenomaan esittää Sullan asian todellisesta laidasta tietämättömänä. »Eihän ole ihmeteltävää», Cicero sanoo, »jos jotakin voisi tapahtua sen miehen huomaamatta, joka yksin huolehtii kaikesta ja jolla on hoidettavanaan niin paljon tärkeitä asioita, että hän tuskin ehtii hengittämäänkään.»

[29] Iuppiter Statorin temppeli, joka sijaitsi sotilaallisesti tärkeän Palatinus kukkulan juurella.

[30] Vuosi 62 e.Kr.

[31] Tämä on antiikin perimätieto. Mommsenin ja Eduard Meyerin olettamusta, että vuosi 102 olisi ollut hänen synnyinvuotensa, on viime aikoina pätevillä perusteilla vastustettu.

[32] Noin 900.000 Smk.

[33] Vävy oli kuusi vuotta vanhempi kuin appi ja kaksi kertaa niin vanha kuin 23-vuotias morsian.

Pompeius oli tätä ennen ollut kolme kertaa naimisissa. Ensimmäisen vaimonsa hän hylkäsi naidakseen Sullan tyttären, joka jonkin ajan kuluttua kuoli lapsivuoteeseen. Vähän ennen kotiintuloaan hän oli eronnut kolmannesta vaimostaan, sentähden että tämä hänen poissa ollessaan oli ollut hänelle uskoton — Cæsarin kanssa.

Cæsar oli itse menettänyt ensimmäisen vaimonsa kuoleman kautta. Toisesta hän oli äskettäin eronnut, koska suuresti epäiltiin hänen olleen luvattomassa suhteessa Clodinkseen ja, kuten Cæsar sanoi: »Cæsarin vaimoa ei saa edes epäillä.» Jonkin ajan perästä Cæsar meni taas naimisiin.

[34] Nykyinen Frascáti.

[35] Nimen arvellaan johtuvan kelttien Lug nimisestä ylijumalasta. Germaanit lausuivat nimen Loke, ja kelttien ja germaanien välillä vallitsevan vihamielisyyden lakia se luonnollisesti merkitsi jälkimmäisille pahan edustajaa.

[36] Lausutaan: Provángs.

[37] Tämä riippui luultavasti siitä, että ihmisuhreiksi valittiin pääasiallisesti rikollisia.

[38] Liioitellut tiedot vihollisvoimista ovat helposti selitettävissä, kun on kysymys hajallisina toimivista barbaarijoukoista. Kun kuitenkin Delbrück ei pidä näitä liioitteluja pelkkinä erehdyksinä Cæsarin puolelta, vaan näkee niissä eräissä tapauksissa voittajan taipumuksen kaunistelemaan omia urotekojaan, hän on saanut osakseen voimakkaita vastalauseita useiden toisten nykyaikaisten historioitsijoin taholta.

[39] Manipulus oli kohortin alaosasto, joka vuorostaan oli taas legioonan alaosasto.

[40] Hän kertoo itse, kuinka tämä senaikaisen rakennustaidon mestarinäyte suoritettiin, m.m., että paalujen päät teroitettiin ja paalujuntilla upotettiin pohjaan, mutta ei kohtisuoraan, vaan vinoon, ettei vuolas virta veisi niitä mennessään. Monien muiden erinomaisten päällikköominaisuuksiensa lisäksi Cæsarilla oli sekin avu, että hän oli erinomainen insinööriupseeri. Linnoitusten rakentamistaidossa ja piirityskoneiden suunnittelussa hän oli oikea mestari.

[41] Myöhemmin hän kulki uudelleen Reinin yli, mutta revitti senjälkeen sillan itäisen osan ja rakennutti sillan päähän nelikerroksisen puulinnoituksen varoitukseksi vastaisille germaanien valloitusaikeille ja jätti linnoitukseen joukko-osaston vartioksi.

[42] Että brittiläiset käyttivät vieläkin tätä aselajia, jonka mannermaan kelttiläiset olivat jo vuosisata sitten vaihtaneet ratsuväkeen, riippui luultavasti siitä, että heillä oli vielä vain pieniä poneja muistuttavia hevosia, kun sen sijaan heidän heimoveljensä Kanaalin toisella puolen olivat hankkineet itselleen etelästäpäin hevosia, jotka olivat riittävän voimakkaita käytettäväksi ratsuväenhyökkäykseen.

[43] Neljän assyrialaisen kuninkaan nimi.

[44] Mahtava intialainen hallitsija kolmannella vuosisadalla e.Kr. kuuluisa jalosta inhimillisyydestään. Hän oli etevä lainsäätäjä ja Buddhan opin innokas kannattaja.

[45] »Veda» on vanhimman intialaisen kirjallisuuden yleisnimi.

[46] Usean intialaisen runoilijan nimi.

[47] Roomalainen historioitsija Suetonius kirjoitti toisen vuosisadan jälkipuoliskolla j.Kr. kahdentoista ensimmäisen Rooman keisarin elämäkerrat alkaen Julius Cæsarista. Teos on ennemminkin juttukokoelma kuin varsinainen historia.

[48] Se oli ollut onnellinen avioliitto, joka päättyi vuonna 54 e.Kr., kun Julia kukkeimmillaan ollen kuoli. Hänen äskensyntynyt poikansa seurasi häntä pian hautaan. Cæsar koetti solmia uudelleen sukulaisuussiteen itsensä ja Pompeiuksen välille. Hän ehdotti, että hän itse eroaisi puolisostaan ja menisi naimisiin vävypojan ainoan tyttären kanssa. Koska tämäkin oli naimisissa, olisi hänen siis ollut erottava miehestään, Sullan pojasta.

Samalla kuin Cæsar näin ehdotti, että appi ja vävy vaihtaisivat osia, tarjosi hän Pompeiukselle sisarensa tyttärentytärtä, kaunista ja hyväsydämistä Octaviaa puolisoksi. Mutta Pompeius ei tahtonut erottaa tytärtään miehestään. Itse hän otti vaimon Scipion perheestä, rakastettavan ja hienosti sivistyneen Cornelian, joka oli ennen ollut naimisissa nuoremman Crassuksen kanssa.

[49] Tämän pikkujoen nimi on nyt Pisatello.

[50] Sanat olivat lainatut eräästä Menandroksen komediasta.

[51] Suetoniuksen juttu, jonka mukaan Cæsar olisi empinyt hetkisen, ennenkuin päätti mennä Rubicon yli, on aivan Cæsarin luonteen vastainen.

Naamioidakseen puuhiaan Cæsar piti siihen aikaan suuret vieraspidot Ravennassa. Vasta illalla hän nousi pöydästä ja lupasi pian tulla takaisin. Hän ei palannut. Sen sijaan hän meni uskollisimpien ystäväinsä kanssa Rubicolle, missä hänen joukkonsa häntä odottivat.

[52] Sama kaupunki, jonka kapinalliset liittolaiset tahtoivat kerran tehdä Italian pääkaupungiksi ja antoivat sille nimen Italia.

[53] Pompeius tunsi rikkaiden tilanomistajain omanvoitonpyynnin.

[54] Marius, Sulla ja monet muut.

[55] Kun vilja loppui, he tekivät itselleen leipää eräänlajisista juurista, jotka he musersivat ja sekoittivat maitoon.

[56] Kerrotaan, että Cæsar kerran kärsimättömyydessään teki epätoivoisen päätöksen purjehtia itse Brundisiumiin antamaan vauhtia siellä olevien joukkojen laivaukselle. Eräänä yönä hän kaikkien muitten, paitsi kolmen orjan tuntematta, oli noussut jo alukseen. Mutta oli niin ankara myrsky, elä laivuri tahtoi kääntyä takaisin. Silloin matkustaja ilmaisi, kuka hän oli, ja huusi laivurille kuuluisat sanat: »Älä pelkää! Sinulla on Cæsarin onni laivassasi!»

Mutta luonnonvoimien raivo pakotti Cæsarinkin lopuksi taipumaan.

[57] Cæsarin antamien tietojen mukaan oli vihollinen enemmän kuin kaksi kertaa niin voimakas kuin hänen oma armeijansa, mitä jalkaväkeen tulee, ja seitsemän kertaa voimakkaampi ratsuväkensä puolesta. Tämän Delbrück selittää mahdottomaksi. »Mikä», hän kysyy, »Pompeius olisi ollut miehiään, jos hän, kun hänellä oli niin suuri ylivoima puolellaan, olisi tahtonut välttää ratkaisevaa taistelua?» Delbrück arvioi Pompeiuksen armeijan noin 40.000 jalka- ja 3.000 ratsumieheksi, Cæsarin vastaavat määrät 30.000 ja 2.000. Sen lisäksi tulivat kevytaseiset joukot, joita Pompeiuksella samoin oletetaan olleen paljoa enemmän.

Stoffelin, Kromayerin ja Veithin mielestä osoittaa sitävastoin taistelun kulku, että Cæsarin tiedot voimasuhteista ovat oikeita, ja tuekseen he viittaavat sellaiseen sotataidon auktoriteettiin kuin Napoleon I:een. Olihan Cæsarilla Pharsaloksen luona vastassaan järjestettyjä joukkoja, ja näiden lukumäärä oli paljoa helpompi arvioida kuin barbaarijoukkoja Galliassa. Kromayer sanoo Delbrückiä vastaan: »Cæsar parka! Jos hän nyt tahtoi ehdottomasti lörpötellä, minkätähden hän sen teki niin kömpelösti?»

Pompeiushan, eikä Cæsar, hallitsi merta. Ei siis sovi ihmetellä, jos Cæsar ei saanut kuljetetuksi enempää kuin 1400 ratsumiestä hevosineen ja 22 000 miestä roomalaista jalkaväkeä, kuten hän itse ilmoittaa. Ei myöskään ole lainkaan mahdotonta, että 400 ratsumiestä oli menetetty aikaisempien taistelujen aikana, ja että Pompeius voi häntä vastaan asettaa 7.000 ratsu- ja 45.000 jalkamiestä.

[58] Eräs juttu tältä sotaretkeltä kertoo, että Cæsar oli käskenyt sotilaitaan suuntaamaan keihäänsä ylhäisten roomalaisten keikarien kasvoihin, jotka ennen kaikkea pelkäsivät kauneutensa tuhoa.

Totuudensiemen tässä jutussa lienee seuraava: Vahvistaakseen harvalukuista ratsuväkeään ylivoimaista vihollistaan voistaan Cæsar oli antanut sen tueksi 2 000 parasta jalkamiestään. Mutta koska nämä eivät kyenneet miekoillaan tekemään mitään hevosen selässä oleville vihollisille, tuli heidän sen sijaan käyttää keihäitä, mutta ei heitto-, vaan työntöaseina, ja suunnata ne vinosti ylöspäin ratsastajia kohti. Selvästikin juuri tälle käskylle joku viikari sotilasten joukosta on antanut sen pilaselityksen, joka on sitten periytynyt jälkimaailmalle.

[59] Suurpiirteisyyttä on myöskin hänen merellä suorittamissaan urotöissä. Häneltä peräisin on ylpeä ajatelma »Navigáre necésse est; vivere non est necesse» (Purjehtiminen on välttämätöntä; eläminen ei ole välttämätöntä). Lausuma, jota käytetään mietelauseena vanhojen laivuriseurojen kokoushuoneissa, on tarkoitettu teroittamaan merenkulun suurta merkitystä. Plutarkhoksen mukaan Pompeius sepitti sen aikana, jolloin elintarvepula uhkasi Roomaa ja hän oli koonnut suuren viljalaivaston auttaakseen kaupunkia. Kun silloin puhkesi niin raju myrsky, että laivurit eivät uskaltaneet lähteä purjehtimaan, hän nousi itse erääseen alukseen ja käski sen päällikön nostaa ankkurin sanoen: »Sinun on pakko purjehtia; elämään sinua ei kukaan pakota.»

[60] Eräässä meritaistelussa 53-vuotias Caesar antoi uuden näytteen joustavuudestaan. Hänen täytyi viimein hypätä mereen päästäkseen ylivoimaa pakoon ja hän ui uskomattoman kestä västi erääseen laivaan, joka oli taistelulinjan ulkopuolella. Ja kuitenkin hän ui vain yhdellä kädellään, sillä toisessa hän piti muutamia tärkeitä asiakirjoja, jotka hän tahtoi pelastaa.

[61] Caecar vei hänen nuoren poikansa Roomaan, jossa hän sai erittäin hyvän kasvatuksen. Keisari Augustus naitti hänet myöhemmin erään Antoniuksen ja Kleopatran tyttären kanssa ja antoi hänelle osan Numidiaa hallittavaksi. Että nuorempi Iuba oli sivistynyt mies, sen hän osoitti historiallisella ja maantieteellisellä kirjallisella toiminnallaan.

[62] Malagan ja Sevillan välillä.

[63] Angprö'r.

[64] Shakespearen tuttu Cæsarin luonnekuva on sitävastoin luotu siinä hengessä, kuin imperaattori olisi elämänsä loppupuolella joutunut suuruudenhulluuden valtaan ja kadottanut terveen todellisuusvaistonsa.

Ferreron käsitys Cæsar-kysymyksessä on saman suuntainen kuin suuren englantilaisen näytelmäkirjailijan. Historiallisiin sommitteluihin taipuvaisena Ferrero päätyy Cæsarin historiallisen elämäntyön tulkinnassaan siihen lopputulokseen, että se suurin piirtein oli joukko epäonnistuneita suunnitelmia ja että hänen maailmanhistoriallinen tehtävänsä oli laadultaan negatiivista: näytellä suuren hävittäjän osaa valmistaakseen tilaa uudelle valtakunnalle. Elämänsä loppupuolella tosin tämä suuri alasrepijä koetti vaihtaa osaa ja esiintyä rakentajana. Mutta yritys oli tuomittu epäonnistumaan sen vuoksi, että latinalaisen maailman repivät voimat eivät vielä lähestulkoonkaan olleet ehtyneet. Ne olivat Cæsarille ylivoimaisia, etenkin kun hänen omat voimansa eivät olleet samat kuin ennen. Koko maailmahan oli hermostuneen kiihkon vallassa, ja se luonnoton jännitys, jonka vallassa Cæsar oli viettänyt elämänsä viimeiset vuodet, oli tehnyt hänet ärtyisäksi, järkyttänyt hänen sielullista tasapainoaan ja sokaissut hänet. Hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi ja kärsi vaikeista kaatuvataudin kohtauksista.

Näin Ferrero käsittää asian. Hänen ajattelutapansa on kiintoisa varsinkin psykologisena todisteena, esimerkkinä siitä, kuinka historiallinen filosofointi voi johtaa ajatustulokseen, joka on aivan vastakkainen sille, minkä tavallinen ihmisjärki pitää luonnollisina, päivänselvinä tosiasioina.

Eduard Meyer vastustaa tällaista käsitystä ja vakuuttaa, että imperaattori säilytti loppuun asti ihmeellisen joustavuutensa. Parhaana todistuksena tästä on se melkein uskomaton työkyky ja määrätietoinen tarmo, mitä hän osoitti vielä elämänsä viimeisinä kuukausina.

[65] Kahdeksankymmentä toisten tietojen mukaan.

[66] Kuiskailtiinkin, että hän tosiaan oli hänen lihallinen isänsä.

[67] Mestarillisesti on Shakespeare murhenäytelmässään »Julius Cæsar» Plutarkhoksen ja Appianoksen mukaan kuvaillut kansanjoukon äkillistä mielialan muutosta. Brutus on juuri puhunut rahvaalle niin mukaansatempaavasti vapautustyöstään, että hänelle kohotetut eläköönhuudot eivät tahdo koskaan loppua. Hädin tuskin Antonius saa sen jälkeen sanan vuoron ja aloittaa näin:

»Jalo Brutus hän sanoi vallanahnaaks Cæsarin… ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.»

Hän puhuu sitten sydämeen käyvin sanoin Cæsarin hyvyydestä kansaa kohtaan. »Oliko se vallanhimoa?» hän kysyi. »Niin sanoo Brutus, ja Brutus on varmasti kunnian mies.»

Tähän tapaan Antonius jatkaa. Hän osoittaa Cæsarin veristä vaippaa, osoittaa murhaajien tikarien reikiä ja tekee seuraavan johtopäätöksen: »Miehet, jotka ovat tehneet tämän, ne ovat kunnian miehiä.» Silloin koko kansanjoukko puhkeaa itkuun ja kuuluu huudahduksia: »Ei, he ovat roistoja, hänen murhaajansa! Kostoa! Etsikää heidät — polttakaa — kärventäkää — murhatkaa — lyökää! Älkää antako yhdenkään roiston elää!» Lopuksi Antonius lukee Cæsarin kansanystävällisen testamentin. Silloin joukko mylvii: »Hei tulipaloja! Brutuksen ja Cassiuksen luo! Pistäkää kaikki tuleen! Jalo Cæsar! Kostakaamme hänen kuolemansa!»

[68] Noin 70 miljoonaa markkaa.

[69] Muuan mies murhattiin sen vuoksi että hän kieltäytyi luovuttamasta Antoniukselle eräitä korinttilaisia maljakkoja, joihin triumviri oli ihastunut. Tämän uhrin nimi oli kyllä pahamaineinen Gaius Verres.

[70] Lukekaa esim. se perhekohtauksen kuvailu, minkä Cicero kirjeessään antaa aamiaisesta veljensä kodissa! Kirjeenkirjoittajasta oli luonnollista uskoa kälyn ikävän luonteen aiheuttamat huolet juuri Atticukselle, koska tämä oli hänen kälynsä veli. Johdannoksi Cicero vakuuttaa: »Minä en totta tosiaan ole nähnyt koskaan kenenkään olevan niin rauhallisen ja myöntyväisen kuin veljeni oli sisartasi kohtaan. Hänessä ei ollut hiventäkään huonoa tuulta. Hän sanoi vain — kaikessa ystävyydessä: 'Pomponia, nyt voit pyytää naisia kokoontumaan, niin minä sillävälin haetutan miehet?'

Kaikki tapahtui niin hyvänluontoisesti kuin vain voi — joka tapauksessa tuntui minusta siltä. Hän sanoi sen ystävällisesti ja tarkoitti ystävällisesti ja näytti myöskin siltä.

Mutta Pomponia vastasi, niin että minä voin sen kuulla: Tässä talossa kohdellaan minua kuten sellaista, joka ei siihen kuulu? Luultavasti vain siksi, että Statius orja oli etukäteen jo järjestänyt aamiaisen!

Veljeni sanoi vain minulle: 'Niin, tällaista minä saan kuulla joka ikinen päivä!'

Niin istuuduimme sitten kaikki pöytään. Pomponia ei ollut mukana. Veljeni lähetti kaikesta huolimatta, joitakin ruokalajeja hänelle huoneeseensa. — Ei, hän ei tahtonut mitään! Lyhyesti: minä en ole koskaan nähnyt ketään hyväluontoisempaa kuin veljeni, enkä ketään ärtyisempää ja pikaisempaa kuin sisaresi» Ja sitten hän pyytää Atticusta tekemään voitavansa saadakseen, sisarensa järkiinsä.

[71] Terentia meni sitten uudelleen naimisiin kokonaista kolme kertaa ja lienee päässyt kunnioitettavaan 103 vuoden ikään.

[72] Näissä keskusteluissa pohditaan, kuinka ihminen voi tulla onnelliseksi oppimalla kestämään kärsimyksiä ja häiritseviä mielenliikutuksia, elämällä 'hyveellisesti' ja vapautumalla kuoleman pelosta.

[73] Siinä määrin Lucretiuksen ajatuksen juoksu on sama kuin Sokrateenkin. Kritonin kysymykseen, kuinka hän toivoisi tulevansa haudatuksi, Sokrates vastasi vain hymyillen: »Mutta rakas Kritonini, ethän sinä minua itseäni hautaa — jäljellähän on vain minun kuollut ruumiini.» Ja hänen oppilaansa Diogenes ilmaisi saman ajatuksen hänelle ominaisella epäkunnioittavalla tavalla, kun häneltä kysyttiin samaa asiaa. Hän vastasi: »Kuopatkaa minut kentälle!» — »Mutta siellähän villipedot repivät sinut palasiksi.» — »Minä ajan ne pois kepilläni!» — »Mutta sinä unohdat, ettei sinulla kuolleena ole tajuntaa!» — »No, silloinhan on samantekevää, jos ne syövät minut!»

[74] On mielenkiintoista rinnastaa Epikuroksen ja Lucretiuksen vakuutukseen, että maailma kaikkine kieltämäitömine kauneusarvoineen on syntynyt atomien sokeasta leikistä, Ciceron sanat: »Mieletöntä on ajatella, että jos joukko metallikirjaimia pudistettaisiin maahan, niistä vallan sokeasta sattumasta voisi muodostua Enniuksen eepoksen kaltaista teosta, edes sen yhtä säettä.»

[75] Hänen puolisonsa ei tahtonut elää hänen jälkeensä. Kun hänen sukulaisensa huomasivat, että hän hautoi itsemurha-aikeita, he poistivat kaikki esineet, joilla hän olisi voinut vahingoittaa itseään. Silloin hän otti hehkuvia hiiliä hiilisäiliöstä, jolla hänen huonettaan lämmitettiin, ja nieleksi niitä.

[76] Ollakseen hänelle oikein mieliksi ateenalaiset keksivät kerran juhlia häntä Pallas Athenen puolisona. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä heti sulhanen käytti tilaisuutta kysyäkseen: »Missä on puolisoni myötäjäiset?» Ja hän ei tyytynyt vähempään kuin että tuo silloin jo köyhtynyt pikkukaupunki suoritti tuhat latenttia jumalattaren temppeliaarteesta.

[77] Kleopatran elämäkerran kirjoittaja, tai paremminkin hänen ritarinsa, Weigall on esittänyt toisen olettamuksen. Sen mukaan Antonius olisi ennen taistelua käskenyt Kleopatraa lähtemään kotiin. Antonius olisi tosiaankin lopuksi roomalaisten neuvonantajiensa pakotuksesta taipunut eroamaan »Niilin seireenistä», ettei menettäisi kokonaan mainettaan hyvänä roomalaisena tasavaltalaisena. Rahat, jotka Kleopatra oli myöntänyt sotaa varten, olivat lopussa, eikä hänestä siis voinut olla juuri hyötyä Antoniuksen asialle.

Kleopatra oli tietysti kieltäytynyt tottelemasta, silloin kuin käsky annettiin, mutta vihastuneena hän oli päättänyt antaa uskottomalle rakastajalleen läksyn, jota tämä ei koskaan unohtaisi. Ja taistelun parhaillaan riehuessa hänelle tarjoutuikin tilaisuus siihen. Antoniushan oli käskenyt häntä kääntymään kotiin. Nyt hän totta tosiaan saisi tahtonsa perille.

[78] Ferrero on tehnyt toisen kiintoisan yrityksen saada järjellistä syytä Kleopatran ja Antoniuksen päistikkäiseen pakoon. Ferrero koettaa selittää asian niin, että Kleopatra tahtoi mihin hintaan hyvänsä estää ratkaisun tapahtumista Aktionin luona. Hän ei olisi muka toivonut voittoa Antoniuksellekaan, sillä silloin olisi ollut se vaara vaanimassa, että tämä olisi palannut takaisin Roomaan ja perustanut valta-asemansa roomalaisten näkökohtien mukaan, joista olisi seurannut, että hän ja Egypti olisivat joutuneet kärsimään. Hän ei tahtonut voittoa eikä tappiota — hän tahtoi vain, että Antonius pysyisi hänen luonansa, ja auttaisi häntä hallitsemaan ja laajentamaan Egyptin valtakuntaa. Octavianus saisi hänen puolestaan hallita barbaarista Länttä kaikessa rauhassa.

Ferrero koettaa edelleen uskotella, että Kleopatra oli onnistunut ennen taistelua taivuttamaan Antoniuksen suunnitelmaansa, että taistelusta tulisi vain näennäinen, tarkoituksena ainoastaan naamioida heidän päätöstään jättää Länsimaat oman onnensa varaan.

[79] Kleopatran samanniminen tytär joutui sittemmin naimisiin Numidian kuninkaan Iuban kanssa, Hän sai Octavianukselta luvan ottaa mukaansa yhden veljistään.

[80] Hauska on Cæsarin Roomaan paluuseen liittyvä kertomus köyhästä käsityöläisestä, joka lahjoitti hallitsijalle korpin, jonka hän oli opettanut sanomaan: »Terve sinulle, Cæsar, voiton kruunaama sotapäällikkö!» Hän sai ruhtinaallisen palkkion hyvinopetetusta linnustaan, mutta Octavianus pakotti hänet myöhemmin jakamaan voiton erään kieron ystävän kanssa. 'Ystävä' kertoi nimittäin voittajalle, että käsityöläinen oli ollut kylliksi ajattelevainen harjoittaakseen toisen korpin sanomaan saman tervehdyksen Antoniukselle. Mutta hän oli ollut niin varovainen, että oli siltä oppilaaltaan vääntänyt äskettäin niskat nurin!

Se anteliaisuus, mitä Octavianus osoitti korpin opettajaa kohtaan, lienee aiheuttanut, että monet köyhät jonkin ajan kuluttua toivat hänelle aivan ylenmäärin puhuvia lintuja, joita imperaattorin lopuksi täytyi kieltäytyä ottamasta vastaan. Eräällä suutarilla oli kumminkin onni maikassaan. Kun hänen hyvin masentuneena oli lähdettävä korppinsa kanssa laputtamaan tiehensä, pahantapainen eläin äkkiä puhkesi puhumaan sanoja, joita hänen epätoivoinen opettajansa oli monta kertaa syytänyt hänelle päin kasvoja: »Sinuun nähden on kaikki vaiva turhaa!» Octavianuksesta oli se niin hupaista, että hän osti suorasukaisen linnun.

[81] Thessalian.

[82] Egyptiläinen kaupunki, koilliseen Aleksandreiasta, jonka edeltäjä se oli kauppakaupunkina. Kanopoksen asukkaat olivat tunnetut Egyptin sybariiteiksi.

[83] Pompeius oli tehnyt kolme voittoisaa sotaretkeä, ja hän oli saanut viettää kolminkertaisen triumfiretken, jollei petollinen Ptolemaios olisi surmauttanut häntä Egyptin rannikolla.

[84] Niilin suulla, lähellä Aleksandriaa oleva saarikaupunki, jossa asui kaikenlaista roskaväkeä ja josta sitä tulvasi Roomaankin.

[85] Egyptin hallitsijasuku polveutui Makedonian Philippoksesta.

[86] Anubis oli egyptiläinen jumala, Osiriksen isä, jonka kuvilla oli koiranpää.

[87] Isis-jumalattaren palvonnassa käytetyillä kalistimilla.

[88] On vain esim. tiedoitus, että Augustus laajensi valtakuntaansa Elbeen asti.

[89] Ferrero, jonka mielestä melkein kaikki tämän ajan nykyaikaiset kuvaajat monissa tärkeissä kohdissa ovat erehtyneet tapausten kulkuun nähden, esittää tässäkin kohden äärimmäisen eroavan mielipiteensä. Augustuksen elämäntyö ei ollut, hän sanoo, ainoastaan tasavallan muodollinen, vaan sen todellinen palauttaminen.

Tällöin tekee aivan itsestään Augustus-tutkijan Gardthausenin lavoin kysymyksen: »Milloin oli Augustuksesta tullut oikeauskoinen tasavaltalainen? Oliko hän kehittynyt siksi Cæsarin ympäristössä? Vai Idus Martiæko oli kääntänyt hänen sydämensä? Hänen julkiset lausumansa eivät juuri todista, siihen suuntaan. Tai oliko Aktionin voitto tehnyt Sauluksesta Pauluksen?

Augustus ei oppinut Idus Martiæsta tasavaltalaisuutta, vaan varovaisuutta. Hän oppi kietomaan tekonsa kauniiseen puhetapaan, joka oli mieluinen sen ajan huomattaville miehille. Jos hän sitävastoin olisi ilmaissut selvän suunnan, jos hän olisi ilman muuta hylännyt tasavaltalaiset muodot, niin seurauksena olisi ollut uudet vallankumoukset ja kansalaisverivirrat.

Erikoinen valta-asema, josta Augustus luopui vuonna 27, oli triumviraatin suoma rajaton sotilaallinen valta. Sillä näitä mahtikeinoja hän ei tarvinnut enää ratkaisevan taistelun tapahduttua. Miekkavallan aika oli loppunut. Mutta tästä ei suinkaan seurannut, että vanha tasavaltalainen valtiomuoto olisi jälleen palautunut — muuta kuin nimeksi. Ei koskaan koko pitkän hallitusaikansa kuluessa Augustus yrittänytkään antaa senaatille takaisin itsenäistä asemaa, mikä tällä kunnianarvoisalla hallintoelimellä oli muinoin ollut. Eikä hän koskaan luopunut armeijan ylimmästä päällikkyydestä. Milloin tahansa hän voi sentähden asevoimin kukistaa vastarintayritykset. Tässä on koko kysymyksen oleellisin osa — sen on jo Ranke esittänyt. Augustus voi myöhemmin kyllä seurustella senaattorien kanssa näön vuoksi samanarvoisena. Mutta se merkitsee itse valtakysymykseen nähden yhtä vähän kuin ne ulkonaiset kunnianosoitukset, jotka hän jatkuvasti soi valtion virkamiehille. Näiden oikeudet riippuivat kuitenkin princepsin tahdosta. Vertailtakoon vain konsulin asemaa tasavaltalaisessa ja keisarillisessa Roomassa: mikä valta edellisessä, kuinka hieno arvonimi jälkimmäisessä tapauksessa!

Mikään ei muutoin varmemmin todista, kuinka vahva Augustuksen valta-asema oli, kuin se asiaintila, että hänen niin vähän tarvitsi huolehtia omasta arvonimestään — aivan samoin kuin Perikleen.

[90] Senvuoksi Augustus vältti kaikkea, joka vaikutti egyptiläiseltä. Hän kieltäytyi muun muassa käymästä kunniatervehdyksellä Apiksen luona, selittäen, että hän oli tottunut palvelemaan jumalia, mutta ei härkiä. Häntä liikuttivat yhtä vähän pyhän härän katkerat kyyneleet kuin egyptiläisten jumalankuvien hikoilu. Hän ei myöskään suvainnut egyptiläisiä pyhättöjä Roomassa.

[91] Muuan merkillisimpiä tapauksia, jolloin Augustus ryhtyi toimenpiteisiin tällaisia herroja vastaan, koski Egyptin maaherraa, joka oli kiskonut itselleen luonnottoman paljon rahaa. Koska mies oli raaka ja hienostumaton nousukas, hän mietti kovasti oikein hienoa ja huomiotaherättävää tapaa käyttää rikkauksiaan. Hänen onnistuikin tehdä itsensä kuuluisaksi ostamalla satumaisen kalliista hinnasta viiriäinen, joka oli aleksandrialaisten lemmikki, koska tuo pieni taistelunhaluinen lintu oli tähän asti voittanut kaikissa viiriäistaisteluissa. Ostettuaan linnun maaherra paistatti sen. Keisarin käskystä hän sitten sai kuolemallaan sovittaa idioottimaisen raakuutensa, jolla hän siis oli ylittänyt syntimittansa.

[92] Vuosisata sitten muuan italialainen arkeologi teki Egyptissä löydön, joka aukaisi maailmanliikenneyhteyksien historiaan huomiota herättävän perspektiivin. Aikaisemmin koskemattomasta kahdeksannentoista dynastian aikaisesta haudasta hän löysi pienen porsliinipullon, jossa oli ihomaalia ja johon oli tehty oikeita kiinalaisia kirjoitusmerkkejä. Jo 1500 vuotta e.Kr. syntymää Egyptin naiset olisivat siis maalanneet silmäluomensa Keltaisenjoen maista luodulla ihomaalilla.

Mutta kun sinologien vuoro tuli sanoa ajatuksensa ihmeellisestä löydöstä, he eivät tahtoneetkaan yhtyä huimaan haaveiluun. Jo ennen kuin he olivat nähneetkään kysymyksenalaista kalleutta, he voivat tiedoittaa, että se ei voinut olla enemmän kuin jonkin tuhannen vuoden vanha. Porsliini — jolla sivumennen sanoen oli ollut sama arvo kiinalaiselle taiteelle, kuin marmorilla kreikkalaiselle — keksittiin näet kaiken todennäköisyyden mukaan vasta kahdeksannella sataluvulla e.Kr., kaikissa tapauksissa ei paljoakaan aikaisemmin.

Tarkempi tutkimus totesi lisäksi pullon vielä kolmesataa vuotta nuoremmaksi. Huomattiin nimittäin, että kiinalaiset kirjainmerkit sisälsivät 11:nnellä ja 12:nnella vuosisadalla e.Kr. eläneitten runoilijoin mietelmiä. Mutta tutkijat menivät armottomasti vieläkin pitemmälle. He osoittivat, että pikkuesine oli aivan tavallinen nuuskapullo. Ja kiinalaiset tulivat tuntemaan tupakan vasta 1600-luvulla hollantilaisten välityksellä! Vieläpä muuan kiinalaisen porsliinin erikoistuntija voi suorastaan todistaa, että pullo oli tehty 1820-luvulla ja siis aivan uusi, kun sen muutamat ovelat fellahit piilottivat egyptiläiseen hautaan.

Samanlaatuista petollisuutta keksittiin muutoin muutamissa toisissakin egyptiläisissä haudoissa ja Layard joutui kaivauksissaan Assyriassa kymmenisen vuotta jälkeenpäin juuri samanlaisen kunniattoman kepposen esineeksi. Mutta häntäpä ei ollutkaan helppo pettää.

[93] Aikaisempina aikoina Rooman nuoriso oli tyytynyt kylmiin kylpyihin Tiberissä, mutta sitä mukaa kuin kreikkalaiset tavat tulivat kaupungissa yleisiksi, kasvoi myöskin itämaalaisen tavan mukainen lämpimien kylpyjen tarve. Augustuksen ystävä ja auttaja Agrippa rakennutti ensimmäisenä suurenmoisia lämminkylpyrakennuksia, n.s. thermit, Roomaan. Täten hän antoi alun myöhemmin kuuluisille roomalaiskylvyille, joihin kuului hikoilusauna, hierontaa ja voimistelua viileämmässä huoneessa ja lopuksi jäähdytyskylpy kylmässä vedessä. Nimi »roomalaiskylpy» ei ole kuitenkaan paikallaan, sillä tämä kylpymuoto oli laina kreikkalaisilta, jotka olivat sen vuorostaan saaneet Idästä. Agrippan thermit olivat loistorakennuksia, jotka olivat seinämaalauksilla ja parhailla kreikkalaisilla taideteoksilla koristetut.

[94] Kadmos, Theban perustaja, oli foinikialaisen kuninkaan poika.

[95] Hyperborealainen (»pohjanperäläinen») merkitsee oikeastaan »Pohjoistuulen (Bóreas) takaiset».

[96] Duruy, ranskalaisena, on tähän hyvin kärkäs. »Tacituksen kirjasta», hän sanoo, »on tullut naapureillemme historian evankeliumi, ja he ovat ammentaneet siitä joukon ihmeellisiä juttuja ihannoidakseen omaa rotuansa. Totuus on, että saaliinhimoiset germaanilaiskansat neljän vuosisadan aikana olivat ihmiskunnan vitsauksena.»

Eduard Norden on taas puolestaan perusteellisilla tutkimuksilla todennut, että osa Tacituksen kertomuksia on tehty kaavoittuneitten mallien mukaan muinaisajan kirjailijain »barbaarikansojen» kuvauksista, joita on aiemmin esitetty persialaisista, skyyttalasista ja kelteistä kerrottaessa.

[97] Muinaisilla persialaisillakin oli pyhiä valkoisia hevosia, jotka vetivät pyhiä vaunuja, joihin ei kukaan kuolevainen saanut nousta.

[98] On kiintoisaa kuulla, miten voimakkaan vaikutuksen tämän luonnonkansan sotalaulut tekivät roomalaisiin. Kun he muistelevat kimbrejä vastaan taistellessaan kärsimäänsä ensimmäisiä tappiotaan, niin korvissa kaikuu kilpien takaa kuuluva sotalaulujen pauhina, ja Tacitus kertoo, kuinka germaanit, kun he näitä lauluja lauloivat, pitivät suunsa edessä kilpiä vahvistaakseen ääntä. »Sotalaulu alkaa», hän sanoo, »kumealla muminalla, joka kiihtyy, sitä mukaa kuin sotainto kasvaa, kallioita vastaan lyövien aaltojen pauhuksi.»

[99] Nimeä on — luultavasti kuitenkin väärin — pidelty germaanilaisen Hermann nimen latinalaisena muotona.

[100] Muinaisruotsalainen Oden jumala.

[101] Hänen kärsimystensä historia viittaa selvästi siihen, että heikko verenkierto ja aineenvaihto olivat hänen monien sairauksiensa pohjimmaisena syynä.

Hänen vaarallisimpia tautejaan oli maksasairaus, joka vuonna 23 e.Kr. uhkasi päättyä kuolemaan. Aikaisemmin hänen henkilääkärinsä oli hoitanut häntä lämpimillä kääreillä, mutta nyt se menetelmä ei enää auttanut. Lääkäri Antonius Musa antoi hänelle silloin neuvon koetella vastakkaista menetelmää, ja Augustus alistui epätoivoissaan kylmävesihoitoon. Se auttoi, ja Augustus piti Antonius Musaa elämänsä pelastajana.

Tästä johtui myöskin, että kylmävesihoito tuli muodiksi Roomassa, kuten näemme Horatiuksen lauluista. Runoilija itse oli niitä, jotka sen sijaan, että olisivat matkustaneet Baiæn hienoon kylpylään Napolin lahden rannalle, »keskitalvellakin valelluttivat itseään kylmällä vedellä».

[102] Odysseus esiintyi silloisessa kirjallisuudessa viekkaan veijarin perikuvana.

[103] Gardthausen pitää kuitenkin luultavampana, että kruununperillinen sortui Antonius Musan uuden kylmävesiparannuksen uhrina, jolta Augustuksen paranemisen jälkeen odoteltiin ihmeitä ja jota senvuoksi käytettiin aivan arvostelukyvyttömästi.

[104] Hänen hautajaisissaan sattui niin harvinainen tapaus, ettei se koskaan häipynyt näkijän mielestä: juuri kun ruumisrovio oli sytytetty, kohosi liekeistä kotka kohti taivasta. Lintu oli ollut roviopuiden sisään suljettuna, mutta vapautui samalla hetkellä, kun halkopinoon syntyi aukko.

[105] Ken sittenkin itsepäisesti tahtoo nimittää kaikkia hänen hyviä ominaisuuksiaan teeskentelyksi ja pitää kokonaista siunausta tuottanutta elämäntyötä synnynnäisen teeskentelytaidon hedelmänä, voi kyllä huvitella sillä itseään — ja ihastella omaa tarkkanäköisyyttään. Mutta sellaiseen katsantokantaanhan pitäisi ainakin olla yhtyneenä suuren Voltaire'in henkevyys, kun hän määräsi Ranskan vallankumousajan hylkäystuomioitten sävyn siitä miehestä, joka oli ollut kyllin julkea kumotakseen tasavallan. Hän tiivisti näet tuomionsa hänestä sanoihin: »Paheellinen hirviö, jolla on onni myötä.»

[106] Niebuhr kertoi, että hän ei voinut työskennellä, niin kauan kuin Augustuksen pystykuvan silmät olivat häneen suuntautuneina.

[107] Runoilija, Horatiuksen ystävä.

[108] Latinalaisesta sanasta pastor: paimen.

[109] On kiintoisaa — näin ohimennen — huomata, että jo Vergilius tunsi, miten tärkeätä on jalostaa siemenviljaa valitsemalla aina parhain osa satoa tähän tarkoitukseen. Hän puhuu myöskin maanviljelijöistä, jotka koettavat helpottaa jyvien itämistä antamalla niiden olla ensin salpietarissa tai öljyssä. Mutta runoilija tekee tällöin seuraavan johtopäätöksen:

»Mut valioimmankin, perin tarkkaan tutkitun viljan näin minä huononevan, jos ihminen ei joka vuosi siemeneks parhaimpaa valikoi. Näet sattuma koettaa kaikkea kehnontaa, sit' taannuttua asemastaan.»

»Georgicassa» on runsaasti yhtäläisiä kokemusperäisiä havaintoja, kuten esim. että maakokkareet tulevat kuohkeammiksi, jos ne jätetään pakkasen purtaviksi, että puut täytyy toisaalle siirrettäessä istuttaa siten, että sama puoli tulee aurinkoa kohti kuin ennenkin, tahi että mehiläisiä pesään pantaessa tulee voimattomat kuningattaret korvata nuoremmilla ja voimakkaammilla. Samanlaatuinen esimerkki on runoilijan neuvo, miten pitää kasvattaa hienovillainen lammaskanta:

»Lampaistas vain hieno- ja valkeavillavat etsi! Myös paras hyljätä on vitivalkea pässi, jos sillä kostean suulaen alla on mustankirjava kieli, tai pian kirjokkaita jo vuonia laumahas karttuu; lampaittes vilinästä sä uus isä etsiös niille!»

[110] Tarkoitetaan silkkiäismadon koteloita.

[111] Valtameren.

[112] Lyydian jokia.

[113] Kreik. Aineias.

[114] Kreik. Aiolos.

[115] Troialaisten.

[116] Tanedos saari on Troian edustalla.

[117] Käärmeiden myrkyllisyyden luultiin johtuvan myrkkykasvien syömisestä.

[118] Troialaisten.

[119] Kreik. Tartaros.

[120] Runoilijoita.

[121] Suosittu laulaja.

[122] Tätä käsitystä tukevat m.m. monet kreikkalaiset tyttöjen ja poikien nimet, jälkimmäiset usein kreikkalaisin kotipaikkaosoituksin. Sattuu myöskin, että kun Horatius käännöksessään on paikallistuttanut todistettavasti lesboslaisen runon Roomaan, hän esimerkiksi nimittää pohjoistuulta 'traakialaiseksi tuuleksi' ja unohtaa, että yhtä luonnollinen kuin sanontatapa oli Lesboksessa, yhtä huonosti se soveltuu Roomassa. Silloin tällöin tapaa Horatiuksella myöskin vaikeasti käsitettäviä ilmaisumuotoja, joka selvenee siitä olettamuksesta, että ne ovat huonosti onnistuneita kokeita ilmaista latinaksi kreikkalaisia lausetapoja.

[123]

Miesi nuhteetoin, elämältään puhdas, suojaks keihäst' ei kuten villit kaipaa, jousta, viint' ei, täys mi on myrkkypäitä nuolia, Fuscus.

Fuscus oli Horatiuksen runoilijaveli.

[124] Vrt. Svenska folkets underbara öden VII: 162.

[125] Augustuksen palatsin sisäänkäytävän kummallakin puolella kasvoi laakeripuu — se oli jo vanha kreikkalainen tapa — ja keskellä oven yläpuolella riippui lammenlehdistä tehty kansalaiskruunu.

[126] Apollonin lisänimi (erikoisesti lääkintätaidon jumalana).

[127] Vrt. V.A. Koskenniemen runoa »Poppelit» kokoelmassa »Sydän ja kuolema». Suom. huom.

[128] Eräs meren jumalatar.

[129] Haimos, nykyinen Balkan, on Thrakian vuoria. Siellä (ja etupäässä Thesaliassa, Pelion-vuorella) eli kentauri Kheiron, jonka Iuppiter asetti taivaalle tähtikuvioksi, Jousimieheksi.

[130] Pohjois-Kreikan vuoria.

[131] Öljymarjat.

[132] Mustanmeren varhaisempi nimi oli Pontus Axinus (Akseinos) s.o. »vieraille ynseä» meri, mutta käytännössä oli päässyt valtaan eufemistinen nimitys Pontus euxinus = »ystävällinen» meri. Suom. huom.

[133] Tomi sijaitsi suunnilleen samalla asteella pohjoista leveyttä kuin Firenze, siis vain hiukan pohjoisempana kuin Rooma. Mutta tuon seudun ilmasto oli paljoa koleampaa ja raaempaa. Suom. huom.

[134] Kun hän syntyi, ei kukaan voinut aavistaa, että hänestä tulisi maailmanvaltakunnan herra. Mutta Suetonius kertoo astrologista, joka ennusti, että pienokaisesta kerran tulisi »kuningas, vaikkakin vailla kuninkaanarvon merkkejä». Sama historioitsija kertoo myöskin hullunkurisen kaskun siitä, kuinka »Livia häntä kantaessaan koki tutkistella, tulisiko hän saamaan pojan. Hän otti silloin munan hautovalla kanalta ja hautoi sen itse palvelijattariensa avulla, jotka vuorottelivat pitääkseen munan lämpimänä, kunnes siitä syntyi poikanen, jolla oli silmiinpistävän suuri heltta.»

[135] Tiberiuksen käyttäytymisestä kuolemantapauksen jälkeisenä aikana Suetonius kertoo kuvaavan jutun. Kun Troian lähetystö vihoviimeisenä saapui surunvalittelulle, niin tuikea keisari ivaili heidän hieman myöhäistä saapumistaan sanoen: »Minäkin saan lausua valitteluni teille — kuuluisan kansalaisenne Hektorin menetyksen johdosta.»

[136] »Jotkut luulivat», Tacitus sanoo, »että hän vetäytyi yksinäisyyteen siksi, että hän häpesi ulkonäköään vanhoilla päivillään.» Nuorena Tiberius oli ollut tavattoman kaunis ja komea mies. Multa nyt oli hänen »muinoin ryhdikäs ja leveäharteinen vartalonsa luonnottoman laiha ja iän taivuttama, hänen päälakensa paljas ja kasvonsa täynnä paisumia, joita hän peitteli laastarilla.»

[137] Nuoruusvuosinaan keisarin ainoa heikkous lienee ollut taipumus väkijuomiin. Sanotaan sotilasten sen vuoksi vääntäneen hänen nimensä Tiberius Claudius Nero — Biberius Caldius Meroksi, sanaleikki latinalaisista sanoista »bibere», juoda, »calduma, viinitoti ja »merum», sekoittamaton viini. Vedellä sekoittamattoman viinin juomista pitivät roomalaiset ja kreikkalaiset rappeutumisen merkkinä.

Koko juttuhan on vain sotilasvitsi, jota ei saa pitää niin suuressa määrin Tiberiusta luonnehtivana kuin juttujenkertoja Suetonius tekee.

[138] Suurelta osalta Tacituksen käsitys Tiberiuksesta varmastikin juontaa juurensa niistä lähteistä, joita hän sanoo käyttäneensä, nimittäin Agrippina nuoremman, keisari Neron äidin muistelmista. Tämä on epäilemättä tehnyt parhaansa Tiberiuksen muistoa mustatakseen kostoksi siitä, mitä hänen äitinsä, Agrippina vanhempi, ja hänen veljensä olivat saaneet Tiberiuksen takia kärsiä.

Se seikka, että Tacitus ilman tarpeellista kritiikkiä ammensi tästä myrkyllisestä lähteestä, ei johtunut vain hänen yleensä ylimyksellisistä mielipiteistään, vaan myöskin henkilökohtaisesta vihasta, tosin ei suorastaan Tiberiusta kohtaan, tyrannia kohtaan, joka piti kunnianaan sitä, että oli ottanut Tiberiuksen esikuvakseen, nimittäin vihasta keisari Domitianusta kohtaan. Tacitus epäili Domitianusta siitä, että tämä oli myrkyllä raivannut tieltään hänen pidetyn ja syvästi kunnioitetun appensa Agricolan. Tällöin voimme ymmärtää, kuinka kirjailija johtui pitämään Domitianusta, joka oli oikea tyranniluonne, Tiberiuksensa mallina, käyttämään Domitianuksen jäljittelijän-ominaisuuksia, jotka hän henkilökohtaisesti tunsi, Tiberiuksen psykologisina selityksinä. Miten julmalla nautinnolla hän onkaan heiluttanut ruoskaansa Tiberiuksen yllä! Kohtasihan jokainen isku yhtä hyvin vihattua Domitianusta.

[139] Suetonius ainakin sanoo, että hän ukonilmalla heitti viittansa pään yli tahi juoksi piiloon sängyn alle. Muuan jonkin verran nuorempi kreikkalainen historioitsija sitävastoin kertoo, että mielipuoli caesar oli teetättänyt itselleen ukkos- ja salamakoneen, joka pantiin käyntiin heti kuin vain Iuppiter oli jyrähdyttänyt omaansa.

[140] Muinaisajalta tämä idyllinen seutu oli harvinaisen, usein uusiintuvan murhenäytelmän katsomona. Pyhässä lehdossa kasvoi puu, jonka ympäri nähtiin yötä päivää haamun hiipivän paljastettu miekka kädessä. Se oli Dianan pappi. Hän oli murhaamalla edeltäjänsä saanut korkean arvonsa, johon kuului nimitys »Metsän kuningas», ja kerran hän itse oli saava saman kohtalon: joku, joka olisi voimakkaampi ja viekkaampi kuin hän, surmaisi hänet. Sillä sellainen oli pyhän lehdon laki, että ainoastaan se, jonka onnistui surmata edeltäjänsä, voi päästä temppelin papiksi. Hän ei saanut kuitenkaan ryhtyä papin kanssa kaksintaisteluun, ennenkuin hänen oli onnistunut taittaa oksa pyhästä puusta, jota Metsän kuningas vartioi. Vielä toiselle vuosisadalle saakka meidän ajanlaskuamme pysyi tämä tapa muistona barbaariselta alkuajalta, jolloin Dianaa palveltiin ihmisuhreilla.

Nerokas englantilainen uskonnontutkija Frazer on tullut siihen kiintoisaan olettamukseen, että Metsän kuningas oli metsän jumalattaren Dianan puoliso ja että Dianan arveltiin olevan ruumiillistuneena pyhässä puussa, jota pappi hengellään suojeli. Tällaisia avioliittoja ihmisten ja puiden välillä esiintyy vielä Intiassa ja muissa itäaasialaisissa maissa. Lähtökohtanaan Nemijärven rannoilla näytelty harvinainen draama Frazer on suuressa teoksessaan »Kultainen oksa», jonka pääpainos on 12-niteinen, käsitellyt suunnattoman laajoja aloja alkukantaisuskontojen tutkimuskentällä. Eri tahoilta maailmaa hän on esittänyt kiintoisia rinnakkaistapauksia, erittäinkin nykyisten afrikkalaisten kansojen keskuudesta, ja siten kiintoisasti valaissut kysymystä noituuden ja alkukantais-uskontojen synnystä.

[141] Hän oli Claudiuksen vaimoista kolmas järjestyksessä. Molemmista edellisistä Claudius oli eronnut.

[142] On kuitenkin mahdollista, että kirjoituksen loppuosa — ja sen mukana kuvaus kurpitsaksi muuttumisesta — on hävinnyt.

[143] Suetoniuksen kertoman mukaan hän ei ollut parempaa perua isänkään puolella, sillä hänen isänsä hän kuvaa raa'aksi irstailijaksi. Tacituksella ei ole sitävastoin miehestä mitään pahaa sanottavana. Mutta ei hyvääkään. Suetonius kertoo edelleen, että kun äsken isäksi päässyttä onniteltiin terveestä pojasta, hän kiitti lausuen: »Minun ja Agrippinan pojasta ei voi koskaan tulla muuta kuin ihmiskunnan hylkiö.»

Kertomuksessa tuntuu historiallisille kaskuille ominainen jälkiviisauden maku.

[144] Suetonius kertoo esimerkiksi, että Nero muun muassa traagillisessa laulukappaleessa näytteli — raskaana olevan naisen osaa. »Mitä keisari tekee».» kysyi joukko kauhistuneita katsojia. »Hän on lapsivuoteessa», vastattiin. Eräässä toisessa traagillisessa osassa Hänen Majesteettinsa vaikeroi niin kamalasti, että muuan sotilas riensi vapauttamaan hänet niistä kahleista, joihin hän osan mukaisesti oli olevinaan kytketty.

[145] Hänen äitinsä oli kauneudellaan herättänyt Messalinassa kateuden, ja se oli maksanut hänen elämänsä. Hänen isänsä oli ollut Seianuksen ystävä ja joutunut perikatoon yhdessä tämän kanssa.

Poppæa oli mestari taidossa vaikuttaa »hyvin säilyneeltä». Hän keksi jonkinlaisen hajuvoiteen, jolla hän suojeli kasvojaan kuten naamiolla, heti kun oli yksinään, ja pitääkseen ihonsa raikkaana hän kylpi joka päivä aasinmaidossa. Siksi kuuluikin matkoilla hänen seurueeseensa aina 500 aasintammaa.

[146] Suetonius kertoo kaskun eräästä suositusta näyttelijästä, joka muutamassa tunnetussa aariassa havainnollistutti sanoja »Hyvästi, isä, hyvästi, äiti» sellaisilla eleillä, että kaikki ymmärsivät hänen tarkoittavan Claudiuksen ja Agrippinan murhia. Sanoessaan »Hyvästi, isä» hän nimittäin matki syömistä, sanoessaan »Hyvästi, äiti» uimista.

[147] Tällä matkallaan Nero meni taas uudelleen naimisiin. Poppæa oli kuollut — kerrottiin Neron vihoissaan potkaisseen häntä, niin että hän sai keskenmenon ja kuoli. Tällaiseen tekoon hän voi tehdä itsensä syylliseksi, mutta yhtä kuvaavaa on tälle rakastettavalle kaunosielulle, että hänellä ei ollut sydäntä poltattaa kaunista naista, vaan hän itämaisen tavan mukaan palsamoidutti hänet. Tämän jälkeen hän nai naisen, joka oli ollut hänen rakastajattarensa viimeistä edellisen avioliiton aikana — tämä oli naisen neljäs avioliitto järjestyksessä. Mutta oikullinen Nero näyttää kyllästyneen häneen heti, kun kielletyn hedelmän houkutus ei naisessa enää ärsyttänyt hänen aistillisuuttansa. Kreikassa hän, kuten sanottu, meni naimisiin erään Sporos nimisen eunukin kanssa. Tämä olio oli hämmästyttävästi. Poppæan näköinen. Nero puetti hänet naisten vaatteisiin, nimitti häntä Sabinaksi, vihitti virallisesti itsensä hänen kanssaan ja näytätti häntä kansalle keisarinnana. Muuan filosofi, jolta Nero kysyi, mitä hän piti uudesta keisarinnasta, vastasi purevasti: »Ah, olisivatpa jumalat antaneet isällesikin sellaisen vaimon eikä ketään muuta!»

[148] Nero oli likinäköinen ja piti siksi hiottua smaragdia toisessa silmännurkassaan.

[149] Tekijä W. Reinhold (1839).

[150] Tu kongprángàr, se tu pardonné: »Ken ymmärtää kaiken, antaa anteeksi kaiken.»

[151] Kas tässä myös eräs valonvälkähdys, joka on kiintoisa lajiaan: vuonna 58 Nero ehdotti neuvonantajilleen, että kaikki tullit ja muut välilliset verot lakkautettaisiin. Tällainen kaksikymmenvuotisen ruhtinaan vapaakauppamielisyys oli aivan uutta antiikin taloudellisessa historiassa. Kuinka kaikki ihmiset tulevat olemaankin ihastuksissaan päästessään tulleista ja vapautuessaan vihatuista publikaaneista, Nero arveli! Tästä, sangen ajattelemattomasta tunteesta syntyi hänen uudistussuunnitelmansa. Koko juttu on hänestä enemmän kuin luvallisen yksinkertainen: koskapa publikaanit käyttäytyvät epäoikeudenmukaisesti, niin heidät on poistettava ja heidän kanssansa kaikki, millä on tullien kanssa tekemistä. Olisivatko välittömät verot, jotka olisi täytynyt säätää poistettujen lilalle, olleet kansalle mieluisampia, sitä hän ei näytä ollenkaan ajatelleen. Neron neuvonantajat vastustivat ehdotusta, joka raukesi siihen. Mutta se hyöty siitä kaikissa tapauksissa oli, että tullien- ja veronkantajien toiminnan tarkastusta parannettiin.

[152] Sen voimakkaan vaikutuksen, jonka suurkuninkaan veljen loistavan seurueen kanssa tekemä pitkä matka Länsimaiden pääkaupunkiin teki Idän kansoihin, pitäisi muutamain eteväin Uuden Testamentin historian tutkijain mukaan kuvastua kertomuksessa kolmen kuninkaan palvomismatkasta Betlehennin. Tämä olettamus on antanut aihetta teräviin tieteellisiin väittelyihin, joissa kuitenkin sellaiset tutkijat kuin Jeremias ja Eduard Meyer jyrkästi asettuvat tätä olettamusta vastustamaan.

[153] Historioitsija Hendersonin.

[154] Henkilöillä, jotka pakotettiin surmaamaan itsensä, oli tapana testamentata osa omaisuuttaan keisarille tai jollekin toiselle mahtimiehelle pelastaakseen siten edes jotakin sukulaisilleen.

[155] Kaupunki eteläisessä Latiumissa.

[156] Se nimittäin antoi Gemellukselle toiveita palvotun Maronillan pikaisesta kuolemasta ja hänen vieläkin enemmän palvotun omaisuutensa perimisestä.

[157] Troian lähellä oleva vuori.

[158] Tällä tarkoitetaan yleistä huhua, että kristityt jumalanpalveluksissaan teurastivat ihmisiä ja söivät heidän lihaansa. Nämä syytökset johtuivat pakanain väärinymmärtämästä opista Jeesuksen ruumiin ja veren läsnäolosta ehtoollisessa.

[159] Kuinka laajaksi ja vaikeasti hallittavaksi kreikkalainen kieliainehisto on tullut suureksi osaksi näiden löytöjen vuoksi, siitä saamme aavistuksen, kun kuulemme, että suuri saksalainen filologi Diels laski vuonna 1905 täydellisen ja ajanmukaisen kreikkalaisen sanakirjan esitöiden kustannukset 10 miljoonaksi markaksi ja itse kirjan kirjakauppahinnan — 120 paksua nidettä käsittävä teos — 6 000 markaksi.

[160] Ei mistään muusta kirjasta koko maailmassa ole oteltu niin monia ja monikielisiä painoksia. Brittiläinen raamattuseura on yksin julkaissut Uutta Testamenttia noin 550:llä kielellä.

[161] 39 ruoskaniskua oli rangaistus, johon synagoogan esimiehillä oli tapana tuomita ankaroita jumalanpalvelusta koskevia lainmääräyksiä vastaan tehdyistä rikkomuksista.

[162] Tähän alaan kuuluvien kysymysten opastavia selityksiä on Nordisk Familjebokin 3:nnessa laitoksessa: artikkelit »Bibelforskning» ja »Jesus». Muutoin viitataan alempana olevaan valtavan kirjallisuuden pieneen valikoimaan, joka on suoritettu silmämääränä se, että se m.m. olisi kutakuinkin erilaatuisia pääsuuntia edustava, suuntia, joita tiedemiehet ja muut sivistyksellisesti huomatut totuudenetsijät ovat esittäneet. Toisessa osastossa kirjallisuus on mainittu aikajärjestyksessä.

[163] Tämän käsityskannan mukaan esim. Pietarin hahmo on muunnos ja yhteensulautuma persialaisesta Mithraasta, roomalaisesta Ianuksesta sekä kreikkalaisesta merenhaltiasta Proteuksesta, jonka nimikin paljon muistuttaa Petrus nimeä. Proteuksen kyky muuttaa helposti muotoaan ilmenee selvästi Pietarin äkillisissä heilahduksissa taisteluhalun ja toiselta puolen horjuvaisuuden välillä, joka meni niin pitkälle, että hän kielsi Mestarinsa. »Apostolienhan on kuten Proteus likeisissä tekemisissä veden kanssa — kalastajana — ja tekee ihmetyön kulkien merenhaltian tavoin veden päällä.» Kertomus Nainin lesken pojasta, jonka Jeesus herättää kuolleista, saa seuraavan nerokkaan tulkinnan: »Kuollut symboloinee nousevaa Orionia tai Capellaa, Ajomiehen tähtikuvion kantamana — kannettiinhan kuollutta paareilla. Leski tarkoittaa talven jumalatarta: talvi on lopussa. Ja Jeesuksen sanat leskelle: 'Älä itke' merkitsevät: 'Sadeaika on ohi'.» Tällaisen tieteellisen analyysin' edessä mykistyy tavallinen yksinkertainen järki kummastuksesta ja ajattelee tälläkin kertaa kuten usein ennenkin: »Liiallinen oppi on tehnyt sinut hurjaksi.»

[164] Ranskaksi Cologne.

[165] Pentelikon oli marmorilouhimoistaan kuuluisa vuori Attikassa. (Suomentajan huomautus.)

[166] Yksi saksalainen ja yksi itävaltalainen Reichs-Limes-Kommission on jo miespolven ajan työskennellyt limeksen, sen linnakkeiden y.m. kaivauksissa ja tutkimuksissa ja tehnyt joukon sekä kiinteitten että irrallisien muinaisjäännösten löytöjä tavaten ensi sijassa aseita, ja sotilaan varustukseen kuuluvia esineitä, talouskaluja ja taide-esineitä sekä rahoja. Erittäin mielenkiintoisia ovat Mithraan temppelin jäännökset alttareineen ja jumalankuvineen sekä hautakivet linnaväen hautausmaalta.

[167] Kuuluisin kaikista muinaisajan mosaiikeista, kuva Aleksanterin taistelusta Issoksen luona, on viety eräästä Pompejin talosta Napolin kansallismuseoon.

[168] Raha, jonka arvo noihin aikoihin oli suunnilleen viisikymmentä penniä.

[169] Tästä johtuu ajattelemaan muualta Lukianoksen satiirista dialogia, jossa eräs kaunis hetaira, nimeltään Drosis, valittelee ystävättärelleen, ettei nuori Kleinias enää tule hänen luoksensa. Hänen opettajansa, kyynikko filosofi Aristainetos, tuo pörröinen hämmästelijä ja teeskentelijä, »jolla on pitkä pukinparta, on pitänyt pitkiä saarnoja nuorukaiselle hyveen edullisuudesta nautintoon verrattuna», ja kieltänyt nuorukaista käymästä enää tervehtimässä Drosista.

Mutta hänen ystävättärensä keksii heti keinon. Hän lupaa mennä sille paikalle, missä Kleiniaan isällä on lapana kävellä. Sinne hän yöllä kirjoittaa hiilipulalla seinälle: »Aristainetos turmelee Kleiniaan.» Silloin ukko varmasti ottaa Mattinsa koulusta!

[170] Basilikat, jotka pilaririveillä olivat jaetut kolmeen laivaan ja päätyivät jo mainittuun korokkeeseen, ovat erittäin mielenkiintoisia siksi, että ne olivat vanhimpien kristittyjen kirkkojen esikuvina.

[171] Samoinkuin suuressa kieltolakiäänestyksessä Ruotsissa 1923. Ks. ilmoituslehtistä teoksesta »Svenska folkets underbara öden».

[172] Aikaisemmin luultiin väärin, että Herculaneumin yli oli virrannut hehkuvaa laavaa ja että siksi oli mahdotonta kaivaa sitä esille. Itse asiassa on tuhkan päällä vain ohut laavapeite, ja sekään ei ole peräisin vuodella 79, vaan paljoa myöhäisemmistä purkauksista.

[173] Hadrianuksen ja Antoninuksen vallit ovat nyt. kuten Reinin ja Tonavan limes, perin pohjin tutkitut, ja on olemassa kokonainen kirjallisuus näistä roomalaisajan vahvimpien puolustuslaitteiden jäännöksistä. Hadrianuksen valli oli yli 12 peninkulmaa pitkä ja lienee ollut 6-7 metriä korkea. Kaikkialla, missä maasto myönsi, oli 10 metriä leveä ja 3 metriä syvä hauta muurin ulkopuolella.

[174] Lambaesiksen rauniot ovat kaikista mielenkiintoisimmat entisillä Rooman alueilla Afrikassa. Sikäläisien kaivausten arvoa ovat runsaat piirtokirjoituslöydöt lisänneet. Numidialaiset hävittivät kaupungin 400-luvun alussa. Nyt se on ranskalainen Lambèse niminen rangaistussiirtola.

[175} Kuvaavaa sille hyväntekeväisyydelle, josta Hadrianus tuli yleisesti tunnetuksi, on seuraava hauska kasku: Muutamana päivänä, jolloin keisari tapansa mukaan oli kylpemässä eräässä yleisessä kylpylässä, aivan tavallisen yksinkertaisen kansalaisen tavoin, hän näki vanhan sotilaan kihnuttavan selkäänsä kylpyhuoneen marmoriseinää vastaan. Hadrianus, joka tunsi vanhuksen, kysyi häneltä, miksi tämä teki näin. »Siksi, että minun on pakko — minulla ei ole varoja pitää mukanani orjaa, joka harjaisi selkääni ja hieroisi leinin runtelemaa ruumistani.» — »Silloinpa sinun pitää saada orja ja rahojakin sen elatukseksi», keisari sanoi.

Kun Hadrianus seuraavana päivänä tuli taas kylpylään, oli siellä kokonainen liuta vanhuksia, jotka seisoivat ja kihnuttelivat itseänsä seiniä vastaan. Keisari hymyili ja — pani heidät harjaamaan toisiansa.

[176] Merkitsee »hurskas».

[177] Merkitsee: Pikkukyynikko.

[178] Kohtalottaria, jotka kehräävät ihmisten elämänlangan ja leikkaavat sen poikki, kun aika on täysi.

[179] Aeneaan isä.

[180] Rikkaus.

[181] Oikea merimiesjuttu, jossa Lukianos parodioi mielikuvituksellisia matkaseikkailuja, joita kreikkalainen kirjallisuus Odysseuksen ajoista asti oli tulvillaan.