TRIUMVIRAATIN PURKAUTUMINEN.

Sillä aikaa kuin Cæsar taisteli Galliassa ja Crassus Aasiassa, Pompeius pysyi Roomassa. Täällä olosuhteet kehittyivät nyt täydelliseen anarkiaan. »Tosin triumviraatti hallitsi vielä maailman kohtaloita, mutta ei Rooman katuja», käyttääksemme Mommsenin sattuvaa paradoksia olosuhteita luonnehtiessaan. »Elettiin interregnumin aikaa rikkoutuneen ylimystöhallituksen ja lähestyvän sotilasdiktatuurin välillä. Tiheämmiksi ja tiheämmiksi kerääntyivät pilvet, jotka ennustivat rajuilmaa. Vielä ne eivät olleet purkautuneet, mutta yksityiset ukkosenjyrähdykset kiersivät jo tukahduttavassa, painostavassa ilmassa.»

Kaikki, jotka antoivat arvoa lainmukaiselle vapaudelle ja järjestykselle, olivat kyllästyneet tällaiseen asiaintilaan, mutta roskaväellä — »ylhäissukuisella» yhtähyvin kuin »alhaissukuisellakin» — ei ollut koskaan ollut iloisempia päiviä, ei koskaan hauskempaa temmellyspaikkaa. Ja kaduilla ja toreilla komeili »suuria miehiä» laumoittain, suuria miehiä surkuteltavan pienin mittasuhtein. »Demagogiasta tuli», Mommsen jatkaa, oikea ammatti, eikä siltä suinkaan puuttunut asianmukaisia tunnusmerkkejä: nukkavieru viitta, pörröinen parta, pitkät, liehuvat hiukset, heleä ääni. Kreikkalaiset ja juutalaiset, vapautetut ja orjat, olivat säännöllisimmät julkisissa kokouksissa kävijät ja myös kovaäänisimmät kirkujat. Mutta varsinaisia hetken herroja olivat ylhäisten seikkailijani värväämät ja ylläpitämät asestetut joukot, gladiaattoreista ja orjista kootut anarkian pataljoonat, jotka osasivat tappelemisen taidon.» Ja kun tällaisilta herroilta loppuivat rahat, niin etteivät he enää voineet maksaa palkkaa joukoilleen, heitä ei ujostuttanut tarjota niitä kaupaksi. Niin teki esimerkiksi eräs Clodiuksen puoluelainen, ja roistot osti sattumalta — Clodiuksen kiivain vastustaja, muutoin mies, joka voi hyvin lyödä kättä häpeämättömälle vastustajalleen.

»Jokainen puoluepukari harjoitti politiikkaa omin päin. Mieluimmin nämä joukkueet taistelivat vapauden lipun alla, mutta itse asiassa ne eivät olleet demokraattisia enemmän kuin ylimysmielisiäkään. Vain siinä suhteessa näillä roistopäälliköillä oli pysyvä väri, että he aina yhtä kiivaasti vainosivat henkilökohtaisia vihamiehiään, kuten Clodius Ciceroa. — Voi aivan yhtä hyvin koettaa nuoteilla merkitä kissamusiikkia kuin kirjoittaa tämän poliittisen hiidenkirnun historiaa. Mitä muutoin hyödyttäisikään luetella kaikkia keskellä maailmankaupunkia suoritettuja tekoja, kotirauhan rikkomisia, murhapolttoja ja muita ryövärielämänkohtauksia taikka laskea, kuinka usein koko asteikko käytiin läpi alkaen rähinästä ja vihellyksistä ja kehittyen sylkemiseen ja potkimiseen, kivittämiseen ja miekaniskuihin asti?»

Mutta mitä Pompeius teki? Hän istui toimettomana katselijana — siinä määrin passiivisena, että Clodius voi viikkomäärin pitää häntä piiritettynä hänen omassa talossaan. Kun Pompeiuksen piti pitää puhe Clodiusta vastaan kansankokouksessa, niin demagogin joukkue järjesti silloin niin valtavan rähinän ja hukutti puhujan sellaiseen parjaustulvaan, että hänen äänensä hukkui meluun. Mutta nyt kuten aina imperaattorin ohjeena oli olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin senaatti antaisi sen hänelle toimeksi. Luultavasti hän tahtoi tällä tavoin pakottaa senaatin antamaan hänelle erikoiset valtuudet itse pääkaupungissa. Mutta passiivisen käytöksensä takia hän joutui monen silmissä tragikoomilliseksi henkilöksi. Kiitolliseksi pila-aiheeksi tuli sotasankari, joka uskottoman vaimonsa tilalle otti aviovaimokseen — viettelijän tyttären.

Kuitenkin on antiikin kirjallisuudessakin viittauksia siitä, että Pompeiukselle, entiselle Välimeren ja Aasian hallitsijalle Iulian lempi oli siinä määrin riittänyt, että hän näinä vuosina välitti viis kaikesta muusta.

Pääosaa Rooman suuressa konnateatterissa näytteli Clodius. Hän suojeli kaikkea vintiömäisyyttä, kaikkea, mikä kuuluu roistonolemukseen, kaikkea senlaatuista »vapautta ja tasa-arvoisuutta», joka oli yhteiskunnan pohjakerroksille tullut niin rakkaaksi. Lopuksi kuitenkin hänen elämänsä päättyi tavalla, joka parhaiten soveltui tälle kujien urhealle Akhilleukselle: hänet lyötiin kuoliaaksi eräässä maantietappelussa. Kaupungin huonoin roskaväki, joka hänessä suri suojelijaansa, vei hänen ruumiinsa Forumille ja asetti sen nähtäväksi puhujakorokkeelle. Sittenkuin siellä oli pidetty koko joukko kiihoituspuheita, kannettiin ruumis sen tiensä kuuriaan, vihatun senaatin Forumin varrella olevaan kokoushuoneeseen, joka vallattiin, minkä jälkeen penkeistä, pöydistä ja asiakirjapapereista tehtiin ruumisrovio kuolleelle. Koko rakennus ja useita ympärillä olevia taloja paloi tällöin poroksi. Tämä oli jo liikaa Pompeiuksellekin. Hänen täytyi ryhtyä aseellisin voimin lopettamaan hurjasteluja, mutta hän teki sen kuitenkin vasta sitten, kun senaatti oli muodollisesti antanut hänen tehtäväkseen sotajoukoilla suojella pääkaupunkia.

* * * * *

Samalla aikaa, jolloin Pompeius käyttäytyi näin vähän kunniakkaalla tavalla valtakunnan pääkaupungissa, hän oli kasvavalla kateudella seurannut appensa menestystä Galliassa. Cæsarista, entisestä velttiöstä, oli tullut armeijan epäjumala, ja koko kansa tervehti häntä päivän sankarina. Pompeius oli myöskin huomannut, kuinka hänen liittoveljensä ymmärsi aineellisestikin lujittaa kansansuosiotaan. Galliasta virtasi hänen kultansa Roomaan. Mutta runsaasti sitä tarvittiinkin. Eräs konsuli lienee kerran saanut 40 miljoonaa markkaa maksuksi vaikenemisestaan, eräs kansantribuuni 70 miljoonaa siitä, että hän puhuisi. Muutoin Cæsarin asiamiehet jakelivat kultaa suurelle joukolle ihmisiä, joiden kiitollisuudenvelka voi olla hyvä ottaa laskuihin. Tätä kaikkea Pompeiuksen ei ollut hauska todeta.

Mutta sukulaisuusside apen ja vävyn välillä? Se oli katkennut Iulian kuoleman kautta.[48] Crassuksen kuolema katkaisi poliittisenkin siteen jäljelle jääneiden triumvirien väliltä. Crassus oli ollut vaa'an kielenä. Niin kauan kuin hän eli, Pompeius ei ollut uskaltanut päästää välejä jännittymään äärimmäisyyksiin, koska hän pelkäsi, että rikas mies silloin menisi Cæsarin puolelle vanhaa kilpailijaansa vastaan. Crassuksen kuolema oli senvuoksi ankara isku Cæsarille. Triumviraatti oli tosiasiallisesti hajonnut, ja Pompeiuksella oli nyt mielestään vapaat kädet. Oli rajoitettava Cæsarin vallanhimoa, joka ilmeni valtiosäännönvastaisissa suunnitelmissa päästä konsuliksi vuodeksi 48, mutta kuitenkin pysyä Gallian maaherranvirassa.

Voidakseen pitää puoliaan onnellisempaa kilpailijaansa vastaan. Pompeius tarvitsi kuitenkin virallista, joskin ruostunutta hallituskoneistoa käytettäväkseen. Siinä hän onnistuikin muuttamalla jälleen karvaansa ja menemällä senaatinpuolueen puolelle. Sillä kansanpuolueelta hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa. Siinä puolueessa oli Cæsarin kotiutumista odoteltaessa johto siirtynyt Clodiuksen tapaisille henkilöille.

Ei auttanut, vaikka Pompeius kuinka koetti pitää kansanjoukkoa hyvällä tuulella näytelmillä ja muilla julkisilla huveilla. Cæsar voitti hänet tässäkin suhteessa. Mutta senaatin avulla Pompeius toivoi voivansa vastustaa Cæsaria. Samaa senaattikin toivoi. Tosin ei optimaattipiireissä nytkään oltu erityisen ihastuneita Pompeiukseen, mutta kun oli kysymyksessä tasavallan olemassaololle niin vaarallinen mies kuin Cæsar, autettiin mielellään vaarattomampaa miestä. Pompeius oli nimittäin antanut niin useita todisteita poliittisesta kyvyttömyydestään, että ei voinut olla vaikeata selvitä hänestä, niin pian kuin oli voitettu peli Gallian voittajan kanssa. Ja jollei vastoin oletusta olisi onnistuttu toista kertaa sysäämään Pompeiusta syrjään, niin tasavallalla oli ainakin se lohdutus, että tämän miehen kunnianhimo oli paljon suuremmassa määrässä halua saada kunnianosoituksia, kuin itse valtaa ja kunniaa. Hänet voi pahimmassa tapauksessa palkita komeilla kiitospuheilla ja komeilta kalskahtavilla arvonimillä, laakeriseppeleellä ja koreaksi kirjaillulla togalla.

* * * * *

Pyyntöönsä saada hakea konsulinvirkaa Cæsar sai senaatilta vastaukseksi vaatimuksen saapua yksityishenkilönä Roomaan. Tarkoituksena oli siinä tapauksessa antaa Gallian maaherranvirka jollekin hänen katkerimmista vihamiehistään.

Jos Cæsar olisi ollut lauhkea lammas, hän olisi totellut senaatin käskyä, päästänyt sotilaansa hajalle — ja jättäytynyt kokemaan Gracchusten kohtalon. Mutta Cæsarpa ei ollutkaan lammas. Hän ei aikonut antautua saman nolon kohtalon alaiseksi kuin Pompeius merirosvo- ja Mithradates-voittojensa jälkeen. Hän ei aikonut erota armeijastaan, joka oli hänelle henkilökohtaisesti uskollinen, joka sokeasti seurasi päällikkönsä pienintäkin viittausta. Kun hänen vastustajansa koettivat voittaa puolelleen hänen vanhoja centurioitaan ja pyysivät näitä etusijassa ajattelemaan valtion etua, nämä vastasivat: »Hylkäisimmekö päällikkömme, joka on meidät ylentänyt? Tarttuisimmeko aseisiin sitä sotajoukkoa vastaan, jossa olemme palvelleet ja jonka kanssa olemme voittaneet kolmenkymmenenkuuden vuoden aikana? Ei koskaan.» Nämä miehet eivät olleet enää kansalaisia — he olivat yksinomaan sotilaita. Vuosikymmeniä kestäneen aseellisia urotöitä vaatineen elämän jälkeen heitä ei miellyttänyt porvarillinen elämä.

Kun Cæsar tuli Rubicolle, hänen provinssinsa ja varsinaisen Italian rajavirralle[49], hän huudahti: »Arpa on heitetty»[50] ja kulki joen yli vuonna 49 e.Kr.[51] Kansalaissodan tulisoihtu oli taas sytytetty.

Voiko olla epäilystä siitä, millä puolella oli etevämmyys tässä voimainmittelyssä: meren imperaattorin ja Aasian voittajan vaiko sen puolella, joka oli voittanut vain kelttiläiset barbaarit? Vastaus olisi ollut selvä, jos vastustajat olisivat itse olleet tasavertaiset. Mutta nyt oli asianlaita niin, että toinen oli nero, toinen vain tavallinen keskimitan mies.