FLAVIUS VESPASIANUKSEN

hänen ollessa matkalla kukistamaan juutalaisten kapinaa. Flavius Vespasianus oli silloin kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta vielä täysin voimissaan.

Uudella keisarilla ei ollut korkeita esi-isiä. Hänen isänsä oli publikaani, mutta oli tehnyt itsensä tunnetuksi siinä määrin huomiota herättävällä rehellisyydellään, että muutamat Vähän-Aasian kaupungit olivat säilyttäneet kiitollisen muiston hänestä pystyttämällä hänelle kunniapatsaita muistokirjoituksineen. Vespasianus oli Claudiuksen hallituksen aikana hoitanut päällikkyyttä Britanniassa voimakkaasti ja ankarasti. Neron aikana hän oli ollut menettämäisillään päänsä. Hän oli nimittäin mukana keisarin seurueessa hänen kuuluisalla taiteilijakiertueellaan Kreikassa, mutta sattui kerran tai kenties useamminkin — voi häpeää ja kauhistusta! — uinahtamaan, juuri kun laulava keisari liverteli kaikkien ihanimpia satakielensäveliään. Vespasianus sai tosin pitää henkensä, mutta hänen täytyi siitä lähtien piilottaa kasvonsa jumalaiselta hallitsijalta ja viettää elämäänsä pienessä maaseutukaupungissa. Mutta kun juutalaiset alkoivat käydä vaivalloisiksi pitää kurissa, korotettiin hänet jälleen huomaamattomasta asemastaan, ja hänelle uskottiin juutalaisia vastaan tehtävän sotaretken päällikkyys. Ja kun tämä oli parhaillaan käynnissä, tuli hänestä, kuten sanottu, keisari ja hänen täytyi palata Roomaan.

Vespasianus ei ollut saanut korkeampaa sivistystä, mutta hän oli luonnostaan viisas ja teräväpäinen ja ponnisteli kunniallisesti tehdäkseen parhaansa. Jo yksistään se seikka, että oli saatu hyväluontoinen ja rauhallinen hallitsija, oli kuvaamattoman suuri onni kansalle, joka oli saanut kärsiä niin paljon hillitsemättömien hallitsijainsa oikuista. Miellyttävä piirre oli hänessä sekin, ettei hän ollut lainkaan ylpeä eikä hänellä ollut nousukkaan elkeitä. Hän ei välittänyt komeudesta eikä loistosta. Hän eli mieluimmin kaukana hovin loistosta pienessä, yksinkertaisessa maatalossa. Hän keskeytti Neron kultaisen talon rakennustyöt. Uudella keisarilla ei ollut halua anastaa puolta kaupunkia omiin nimiinsä.

Säästäväisyys valtion varojen hoidossa olikin tarpeen, sillä Neron mieletön tuhlaavaisuus oli vienyt valtionvarat perin pohjin rappiotilaan. Mutta Vespasianus kehitti säästäväisyyden aina saituuteen ja kovakätiseen verojenkiristykseen saakka. »Raha ei haise», hänellä oli tapana sanoa puolustukseksi häikäilemättömälle menettelytavalleen.

Vespasianuksen säästäväisyydestä huolimatta hänen nimensä on kuitenkin säilynyt jälkimaailmalle useiden komeiden rakennusyritysten yhteydessä, joista kuuluisin on amfiteatteri lähes 90 000 katsojalle, jota hän aloitti rakennuttaa Neron puutarhojen alueelle. Tämän keisariajan uljaimman rakennuksen valtavat rauniot, jotka on tunnettu Colosseumin nimellä, ovat Rooman merkillisimpiä nähtävyyksiä.

Yhtä vaikea tehtävä kuin raha-asioiden järjestykseen saattaminen oli kurin palauttaminen armeijaan, sillä viimeisinä vuosina sotilaat olivat tottuneet esiintymään valtakunnan herroina ja »heidän röyhkeytensä oli rajaton», kuten Suetonius sanoo. Mutta Vespasianus oli ensimmäisen luokan kurinpitäjä. Mihin useimmissa muissa ei ollut ollut miestä, siinä hän onnistui. Hänellä oli verraton tapa kohdella kansaa ylevän rauhallisesti. Muutaman tunnetun vastustuspuolueen miehen, kyynillisen porunpitäjän, jonka Vespasianus oli ajanut maanpakoon, hän kohtasi kerran matkalla ollessaan. Mies ei taipunut tervehtimään keisaria eikä edes nousemaan ylös. Vespasianus viittasi silloin jääkylmästi miehen filosofiseen uskontunnustukseen: »Sinä teet», hän sanoi, »kaikkesi, saadaksesi minut surmauttamaan itsesi, mutta koiraa ei lyödä kuoliaaksi siksi, että se haukkuu.»

* * * * *

Siihen aikaan, jolloin Vespasianus nousi valtaistuimelle, roomalaisten oli taisteltava kahdella rintamalla kapinoitsijoita vastaan. Reinin suistomaassa, nykyisessä Hollannissa, olivat näet Neron kuolemanjälkeiset levottomat olot tiheine hallitsijavaihdoksineen houkutelleet batavialaisen germaaniheimon kapinaan hallitusta vastaan, jonka luotettavana turvana se oli ollut Drusuksen ajoista asti. Kapinan johtaja oli ylhäinen, Iulius Civilis niminen batavialainen. Aluksi hän käytti taitavasti hyväkseen Rooman valtataisteluita. Julistamalla taistelevansa Vespasianuksen puolesta hänen onnistui naamioida todelliset aikeensa ja nostattaa puolelleen germaanilaiset naapurikansatkin. Hän suostutteli kannattajiaan antamalla näiden hyökätä roomalaisten kauppiasten kimppuun ja ryöstää heidän tavaravarastonsa.

Suurin roomalaisia uhkaava vaara oli kuitenkin se, etteivät heidän omat joukkonsa olleet enää oikein luotettavia. Germaanit olivat nimittäin aina Cæsarin ajoista asti yhä suuremmassa määrin liittyneet palkkasotureina Rooman armeijaan. Kesken taistelua saattoi tapahtua, että kokonaiset batavialaiskohortit menivät kapinallisten veljiensä puolelle. Näin Civiliksen joukot lisääntyivät päivä päivältä. Hänen menestyksensä houkutteli muitakin gallialaisia ylimyksiä kiihkomielisten pappien avulla tekemään samansuuntaisia kokeita. Mahtipontisin sanoin kuulutettiin Gallian vapautta ja kuolemaa kaikille roomalaisille. Luonnollisesti kapinalliset saivat paljon kannattajia herkästä gallialaisesta väestöstä, ja roomalaistenkin legioonain luotettavaisuus horjui.

Asiat alkoivat käydä roomalaisilta hullusti, ja koko joukon heidän Reinin varrella olevia linnakkeitaan Colōniasta[164] (Köln) aina Mogontiācumiin (Mainz) asti kapinalliset linjoittivat maan tasalle..

Civilis ja hänen germaaninsa luulivat jo ikuisiksi ajoiksi selvittäneensä välinsä roomalaisten kanssa ja alkoivat suunnitella pääsemistä gallialaisten liittolaistensa herroiksi. Eräs vaikutusvaltainen kelttiläinen ennustajatar hyödytti heidän aikeitaan ennustuksillaan germaanilaisesta maailmanvaltakunnasta, jonka hallitsijoina olisivat Civilis ja hänen batavialaisensa.

Mutta gallialaisille tämä ei ollut suinkaan suloinen sanoma. Heille oli mieluista haaveksia vapausunelmia, mutta he eivät toki toivoneet itselleen toisia herroja; ja yksi germaanien kärsimä tappio oli kylliksi palauttamaan vaihemieliset keltit järkiinsä ja huomaamaan mahdottomaksi taistella maailman herroja vastaan. Kaikista Rooman valtakunnan osista olikin legioonia tulossa tekemään pikaisen lopun vapauden unelmista. Saatuaan tiedon tästä kapinalliset legioonat tulivat sillä kertaa jälleen uskollisiksi roomalaisille, ja kelttiläinen nosto väki ei yksinään voinut mitään harjoitetuille joukoille. Gallialaisten ei auttanut muu kuin alistua vanhaan »sortoon».

Eivät batavialaisetkaan kyenneet ajan pitkään pitämään puoliaan hyvin harjoitettuja roomalaisia legioonia vastaan. He voivat kyllä tehdä rohkeita ja voimakkaita hyökkäyksiä, mutta jos odottamaton tappio sattui, he joutuivat epäjärjestykseen. Taas germaanit kukistettiin ja batavialaiset pakotettiin kuuliaisuuteen. Civiliksestä tuli koditon pakolainen, jonka roomalaiset kaikesta päättäen kuitenkin viimein armahtivat.

* * * * *

Samoihin aikoihin, jolloin batavialaiset kukistettiin, riistettiin toisellakin vapautta rakastavalta kansalta sen kansallinen olemassaolo.

Aina Caligulan päivistä asti oli kuohuntaa ollut havaittavissa Israelin kansan keskuudessa. Kun juutalaiset kieltäytyivät lankeamasta maahan ja rukoilemasta keisarin kuvapatsasta, tuo jumalaton vekara oli pannut toimeen vainoja heitä vastaan. Ja kun he siitä huolimatta uskalsivat häntä uhmailla, hän oli käskenyt Syyrian maaherran pakottaa heidät sallimaan itselleen pääsyn Jerusalemin temppeliin ja pystyttää keisarin kuvapatsaan Kaikkein pyhimpään. Mutta juutalaiset kerääntyivät taajoin joukoin yhteen jyrkästi päättäen mieluummin kuolla kuin sallia sellaisen häväistyksen tapahtua. Yksin roomalainenkin hämmästyi tällaista jarkähtämättömyyttä ja viivytteli ratkaisua. Hän pani tällä menettelyllään henkensä vaaraan ja saikin keisariltaan käskyn tehdä itsemurhan. Mutta myrskyt viivyttivät tämän käskyn perille saapumista, ja kun se viimeinkin tuli perille, kuolemaantuomittu oli saanut tietää, että Caligula oli muuttanut toiseen maailmaan. Juutalaisten pyhättö oli välttynyt tulemasta tahratuksi mielipuolen keisarin kuvalla.

Mutta tämän jälkeen israelilaiset olivat lujasti vakuutettuja siitä, ettei kaivattu Jumalan valtakunta maan päällä toteutuisi, niin kauan kuin pakanat hallitsivat Jumalan omaa kansaa. Muukalaiset täytyi karkoittaa Herran ja Gideonin miekalla; ja uskovaisten toivo Messiaan, vapahtajan tulosta ja avusta kasvoi päivä päivältä. Pahansuopaisten roomalaisien maaherrojen uudet väkivaltaiset ja loukkaavat toimenpiteet valoivat Claudiuksen hallituskaudella öljyä tuleen. Zeloottien yltiöpäinen lahko otti johdon käsiinsä. Talonpoika jätti auransa ja työnsä viinitarhassa ja tarttui miekkaan. Juudean tiettömien vuoristojen onkaloissa ja luolissa sissit majailivat, ja roomalainen toisensa jälkeen sai pimeässä yössä surmansa heidän kostavista miekoistaan, ilman että onnistuttiin saamaan selville teon tekijöitä. Sama kohtalo kohtasi israelilaisiakin, jotka olivat laimeita uskossaan. Tuntui siltä, kuin Jahve itse olisi toiminut tämän salaperäisen voiman välityksellä; ja se usko tuli yleiseksi juutalaiskansan keskuudessa, että pelastus oli tuleva näiden vapaaehtoisten joukkojen taholta.

Aavikon kristallinkirkas ilma, sen ihmeelliset kangastukset ja sen suuri hiljaisuus ovat erikoisesti omiaan virittämään mielen hartauteen, kohottamaan sen korkeampiin avaruuksiin ja täyttämään sen ilmestyksillä yliaistillisesta maailmasta. Ja aavikon henki leijaili senkin aution, auringonpolttaman maan yllä, joka viettää Jerusalemista kohti Kuollutta merta.

Tarvittiin ainoastaan satunnainen aihe, että jännittynyt mieliala, joka oli vallannut koko kansan, purkautuisi. Tämä sattuikin, kun uskottomat — ne syyrialaiset, jotka puhuivat kreikkaa ja nimittivät itseään helleeneiksi — alkoivat häiritä juutalaisten jumalanpalvelusta ja häväistä heidän synagoogiensa sisäänkäytäviä pakanallisilla eläinuhreilla. Syntyi melskeitä ja verisiä katutaisteluita. Ja mieliala tuli vieläkin uhkaavammaksi, kun roomalainen maaherra tahtoi pakolla maksattaa itselleen 17 talenttia temppeliveroista juutalaisten pyhässä kaupungissa. Kun hän luonnollisesti sai vastaukseksi yksimielisen kiellon, hän antoi sotilaidensa hyökätä pappien ja kansan kimppuun. Muukalaisviha purkautui silloin ilmi täydellisenä kapinana. Tämä tapahtui vuonna 66, Neron hallituksen viimeisinä aikoina. Verisissä taisteluissa roomalaiset sotilaat surmattiin viimeiseen mieheen asti. Uusia, vahvoja roomalaisia sotajoukko-osastoja lähetettiin Palestiinaan, mutta ne eivät saaneet kiihkomielisiä vihollisiaan talttumaan. Viimein Vespasianus saapui valtavan sotavoiman kansaa, mutta hänestä ei kuitenkaan ollut viisasta käydä suoraan Jerusalemin kimppuun, vaan hän rajoitti sotatoimet suunnitelmalliseen hävityssotaan avoimen maan väestöä vastaan. Näin hän vähitellen kukistikin sen täydellisesti; ja Jerusalem oli yksin jäljellä, kun Vespasianus sai tiedon Neron kuolemasta. Nyt hänellä oli tärkeämpiäkin asioita hoidettavina kuin juutalaisten pääkaupungin valloittaminen.

Kun Vespasianus oli tullut keisariksi, hänen poikansa Titus otti suorittaakseen Jerusalemin piirityksen. Mutta juutalaiset, joita elähdytti usko Jahveen ja Messiaan pikaiseen sekaantumiseen asiain kulkuun, tekivät itsepintaista vastarintaa. Vielä silloinkin, kun nälänhätä oli kaupungissa tullut niin suureksi, että äidit söivät omia lapsiaan, juutalaiset kieltäytyivät hyväksymästä Tituksen antautumisehdotusta.

Jerusalemin lujiin muureihin murtui roomalaisten piirityskoneiden voima.

Ainoastaan sytyttämällä tuleen yksi kaupungin portti roomalaisten onnistui raivata itselleen tie kaupunkiin. Titus tahtoi säästää ihanan temppelin, mutta taisteltaessa niitä juutalaisia vastaan, jotka hyökkäsivät ulos pyhätöstä, muuan roomalainen sotilas sinkautti palavan tulisoihdun rakennukseen, joka oli pian hulmuavana tulimerenä. Viimein, itsepintaisen taistelun jälkeen, kukistui myöskin lujasti varustettu linnoitus Sionin vuorella.

Viisikuukautisen piirityksen jälkeen Jerusalemin perikato oli varma. Sen rakennukset tasoitettiin melkein täydellisesti maan tasalle. Näin juutalaisten pyhä kaupunki sai saman kohtalon kuin Ninive, Tyros, Persepolis ja Karthago.

Jerusalemin vuonna 70 suoritettua surullista hävitystä juhlittiin Tituksen Roomaan palattua suurella triumfilla, jolloin seitsenhaaraista kynttiläjalkaa kannettiin voittajan vaunujen edellä. Tämän tapauksen ikuiseksi muistoksi rakennettiin Via Sacralle Forumin reunaan Pentelikonin[165] marmorista n.s. Tituksen kaari, johon oli hakattu kohokuvia Tituksesta ja hänen triumfistaan. Erääseen toiseen triumfikaareen piirretty kirjoitus kertoo, että Titus voitti Juudan kansan ja hävitti Hierosólyman kaupungin, jonka piiritystä sotapäälliköt, kuninkaat ja kansat aina tähän asti olivat turhaan yrittäneet.

Yhtä vastenmieliseltä kuin vaikuttaa se, että näkee maailmanvallan ylvästelevän sillä, että on tuhonnut pienen, vapauttarakastavan kansan, yhtä omituiselta tuntuu, että näytetään unohdetun, että Pompeius aikaisemmin, vuonna 133 oli valloittanut Jerusalemin.

* * * * *

Isänmaaton juutalainen on tyyppi, joka useinkin tavataan silloisessa roomalaisessa kirjallisuudessa. Iuvenalis luo eräässä satiirissaan karkean irvikuvan omaisuuskansan kuuliaisuudesta Mooseksen lakimääräyksille:

Joille kohtalo suonut on sabbatinviettäjä-taaton, pilviä yksistänsä he palvovat, mahtia taivaan. Ihmisten, sikojen liha yhdenlaista on heistä, sill' isä ei sitä syö; pian ympärileikkaus tehdään. Halveksuttavat myös ovat mielestään la'it Rooman; Juudean kansan lainpa he taitavat, täyttävät pelvoin, kaiken, kerta min sääs, salakirjoituksina Mooses. Mut vika taaton on tää: joka seitsemäs päivä hän herkes laiskuriks, askartaan ei hoitanut einehen vertaa.

Ennen kaikkea on kuitenkin kiintoisaa kuulla, mitä Tacituksella on kerrottavaa juutalaisista. »Useimmat historioitsijat», hän sanoo, »ovat yksimielisiä siitä, että kun tarttuva ja rumentava sairaus puhkesi Egyptissä, kuningas Bokkhoris kääntyi Amonin oraakkelin puoleen ja rukoili jumalalta apua tätä sairautta vastaan. Jumala oli silloin käskenyt häntä puhdistamaan valtakuntansa ja ajamaan sellaiset kansat, joita jumalat vihasivat, pois toisiin maihin. Niin tapahtui, ja paljon ihmisiä kerättiin joukkoihin, jotka vietiin pois maasta ja jätettiin sitten oman onnensa nojaan erämaihin. Kaikki itkivät ja olivat epätoivoissaan, mutta muuan pakolaisista, nimeltään Mooses, nousi ja puhui heille.» Hän antoi heille uutta rohkeutta ja sai heidät seuraamaan itseänsä.

Mutta vedestä oli kova puute. Yksi toisensa jälkeen sortui väsymyksestä. »Silloin tuli villi aasilauma laukaten eräälle puita kasvavalle kalliolle. Mooses seurasi laumaa. Maan rehevästä ruohonkasvusta hän päätti, että siellä täytyi olla lähteensilmä; ja hän löysikin vettä, niin että kansa voi sammuttaa janonsa ja sai uusia voimia. Vaellettuaan yhteen menoon kuusi päivää he maanpakolaisina tulivat viljeltyyn maahan, karkoittivat sen asukkaat ja rakensivat itselleen kaupungin ja temppelin.

Mooses tahtoi vastaiseksikin varmentaa käskijävaltansa kansansa keskuudessa ja pani senvuoksi käytäntöön uudet uskonnolliset tavat, jotka olivat päinvastaiset kuin kaikilla muilla ihmisillä. Kaikki, mikä meistä on pyhää, on tästä kansasta häpeällistä; mutta toiselta puolen heille on sellainen sallittua, joka meistä on syntiä. He eivät syö sianlihaa, koska heihin on tarttunut samanlaista ihottumaa, jota sioissa voi olla. Pitkällisen nälän muistoksi, jota he kerran saivat kokea, he pitävät toistuvia paastoja, ja heidän happamaton leipänsä muistuttaa, että heidän täytyi kerran varastaa jyviä maasta.

Keskenään nämä ihmiset ovat horjumattoman uskollisia ja armeliaita, mutta toisia kansoja he vihaavat kuin vihollisia. Tunnusmerkikseen he ovat omaksuneet tavan ympärileikkauttaa itsensä. Heistä on synti surmata vastasyntynyt ja he uskovat, että niiden sielut, jotka kaatuvat sodassa tahi joutuvat uskontodistajina teloitetuiksi, ovat kuolemattomat. Tästä johtuu, että he mielellään tahtovat saada lapsia eivätkä pelkää kuolemaa. Juutalaisilla ei ole lainkaan jumalankuvia, vaan he muodostavat vain ajatuksissaan jumaluuden kuvan eivätkä tunne kuin yhden jumalan.» Ne kokeet, jotka kuningas Antiokhos kerran teki »parantaakseen, juutalaiset heidän taikauskostaan ja antaakseen heille kreikkalaiset tavat» olivat epäonnistuneet näiden sitkeän vastarinnan vuoksi.

* * * * *

Vespasianus kuoli vuonna 79 ollessaan 69 vuoden vanha. Hän on ensimmäinen Rooman keisari Augustuksen jälkeen, josta varmasti tiedetään, että hän kuoli luonnollisen kuoleman. Kun hän tunsi lopun lähestyvän, hän yritti nousta ylös kuolinvuoteeltaan sanoen: »Sotapäällikölle soveltuu kuolla vain pystyssä.» Ja niin hän veti viimeisen henkäyksensä. Hän jätti jälkeensä muiston, että terve ja luonnollinen ihminen oli istunut valtaistuimella, jolla ennen häntä oli ollut pitkä sarja enemmän tahi vähemmän mielenvikaisia, rappeutuneita tyranneja. Sellainen hallitsija vaikuttaa jo esimerkillään erittäin kasvattavasti kansaansa silloinkin, kun häntä ei voi pitää suurena hallitsijana.