NERO.

Hallitsijan vaihdos vuonna 54 herätti jälleen kansassa onnellisempani aikojen toivon. Olihan Nero ainoa vesa kansalle, rakkaasta Germanicuksen suvusta. Mutta hän ei ollut vielä täyttänyt edes seitsemäätoista vuotta — hän oli nimittäin syntynyt samana vuonna kuin Tiberius kuoli. Tätä tosiasiaa voi tuskin kovinkaan paljon muuttaa edes senaatin päätös antaa pojalle kunnianimi »isänmaan isä». Jostakusta muusta kuin hänestä oli tuleva oikea hallitsija. Agrippina oli aikonut itse näytellä sitä osaa, mutta hänen aikeensa tekivät tyhjäksi Burrus ja Seneca.

Nerolla oli kuten Caligulalla ja Claudiuksellakin juomarihekumoitsija Antoniuksen onnetonta verta suonissaan. Hän oli nimittäin Antoniuksen ja Octavian tyttären Antonion pojanpoika. Kuten Caligulalla oli hänelläkin siveettömän Iulian perinnöllisiä taipumuksia.[143]

Seneca oli kuitenkin saanut kevytmieliseen Neroon nähden vaikutusvallan, joka muistuttaa sitä vaikutusta, mikä Sokrateella oli Alkibiadeeseen. Filosofi oli iloinen havaitessaan, kuinka lahjakkaan nuorukaisen sielu kuvasteli kaikkea jaloa — mutta hän oli pian huomaava, että se teki sen peilin tavoin: ilman että kuvasta jää pintaan jälkeäkään.

Burruskin, joka oli yksinkertaisempi sotilasluonne, taipui kunnioittavasti filosofin tahtoon, otaksuttavasti pääasiassa siksi, että tämä filosofi ei ollut yläilmoissa leijaileva mietiskelijä, vaan ajattelija, jolla oli käytännöllistä valtiomieslahjakkuutta. Senecasta tuli siis itse asiassa Rooman oikea hallitsija Rooman kansan onneksi, niin kauan kuin hänen valtakautensa kesti.

Nuoressa keisarissa ilmeni aluksi useita miellyttäviä luonteenominaisuuksia. Hän ihasteli Hellaan kauneusmaailmaa ja tahtoi istuttaa sen Rooman maaperään. Hänellä oli nuorenrohkea usko, että hän kansan esteettisen kasvatuksen avulla voisi tehdä Roomasta uuden Ateenan. Itse keisari tahtoi olla edelläkävijänä omalla esimerkillään. Hänen kunnianhimonsa oli tulla suureksi runoilijaksi ja laulajaksi. Mutta osoittautui, että hänen kehnosta ja soinnuttomasta äänestään oli mahdotonta kehittää minkäänmoista, ja hänen runoilukokeensa antoivat sangen surkuteltavan tuloksen. Mutta tämä ei luonnollisestikaan estänyt hovia osoittamasta riemuitsevaa suosiotaan, kun häntä huvitti esiintyä, eikä se voinut koskaan saada tarpeekseen kuulla hänen »jumalaista ääntänsä», vaikka tuskin tiettiin, pitikö nauraa vai itkeä. Pian suurempikin yleisö sai taiteelliselta näkökannalta epäilyttävän huvin nähdä keisarinsa esiintyvän traagillisena näyttelijänä ja loistavan naisosissakin[144], ja sirkuksessa hän näytti eteviä kilpa-ajajan ominaisuuksiaan. Varsinaisen elämäntehtävänsä; maailmanvaltakunnan hallitsemisen, hän yhä enemmän ja enemmän unohti.

* * * * *

Yhä yltyvällä katkeruudella Agrippina oli sillävälin nähnyt vallan ohjien luisuvan käsistään. Hän ei ollut työskennellyt, ponnistellut ja murhannut sitä varten, että toiset saisivat nauttia vallan makeudesta. Hän peloitteli Neroa Britannicuksella ja lienee uhannutkin kehoittaa pretoriaaneja huutamaan nuorukaisen keisariksi. Saisipa Nero nähdä, mihin Germanicuksen tytär kykenisi! Seuraus tästä oli se — ainakin se näyttää seuraukselta —, että Britannicus muutamana päivänä keisarillisen aterian kestäessä kaatui kuolleena maahan. Puhuttiin myrkkyjuomasta, jonka hänen veljensä olisi hänelle valmistuttanut. Mutta Nero loikoi edelleen tyynenä pöydän ääressä ja selitti, että se oli vain kaatuvataudin kohtaus. Ja niin jatkettiin pöydän tarjoamia nautintoja — samassa ruokasalissa, missä Claudius viimeisen kerran elämässään söi herkkusieniä.

Tällä kuolemantapauksella voi olla toinenkin selitys; mutta eräästä toisesta, vielä kauheamman rikoksen syytöksestä Nero ei voi vapautua. Joskin on epävarmaa, oliko hän veljensurmaaja, niin on sitävastoin varmaa, että hän oli äidinmurhaaja. Nero oli alkanut yhä enemmän ja enemmän vapautua Senecan vaikutusvallasta. Pian tulivat kättentaputukset ja nautinnot »himojen pantterivaljakon vetämän uuden Dionysoksen» ainoiksi johtotähdiksi. Toisten irstasten vekkulien kanssa hän öisin harhaili ympäri Rooman katuja, melusi, hyökkäsi yksinäisten kulkijain päälle ja häpäisi vastaantulevia naisia. Kun hänet sitten valtasi mieletön intohimo erääseen Rooman pahamaineisimpaan naiseen, kauniiseen, mutta sydämettömään Poppæa Sabinaan[145], hänen äitinsä asettui poikkiteloin tielle. Poppæa oli viekas ja laskeva olio. Hän ei ollut koskaan niin tyhmä, että olisi antautunut intohimonsa valtaan. Hänessä ei ollut Messalinaa. Hänen, kuten Agrippinankin suurin intohimo oli kunnianhimo. Hän antoikin Neron selvästi ymmärtää, että hän ei aikonut tyytyä olemaan hänen rakastajattarensa —, mutta jos hän tahtoi tehdä hänet keisarinnaksi, niin…

Agrippina tiesi liiankin hyvin, että jos viekkaasta Poppæasta tulisi keisarinna, niin hänen oma vaikutuksensa poikaan olisi täydellisesti lopussa. Hän ponnisti senvuoksi kaikki voimansa tehdäkseen tyhjäksi kilpailijattarensa kunnianhimoiset suunnitelmat. Kun Nero pääsi tästä selville, hän vihastui niin kovin äitiinsä, että päätti raivata hänet tieltä. Mutta äidin ei pitänyt aavistaa mitään. Ja hänen piti kadota jäljettömästi.

Poppæasta oli tulemaisillaan Neron paha henki, joka oli muuttamaisillaan luonteettoman miehen roistoksi.

Keisari pyysi siis Agrippinan juhlaan huvilaansa Baiæseen. Äidin ja pojan välit eivät olleet koskaan olleet niin hyvät. Päivä ei tahtonut riittää pojan hellyydenosoituksiin. Vasta yön tullen hän kykeni riistäytymään äidin syleilyistä, ja tämän lähtiessä hän lainasi hänelle loisteliaasti koristellun aluksen. Hiljaa alus liukui kuun valaisemalle merelle. Silloin äkkiä kauhun kirkuna rikkoi yön hiljaisuuden. Alus oli rakennettu niin, että se sai vuodon muutamien minuuttien perästä — jos niin tahdottiin.[146]

Mutta Agrippina oli oiva uimari, ja hänet pelastettiin toiseen alukseen.

»Mitähän nyt tapahtuu?» Nero arveli, kun hän sai kuulla, että hänen äitinsä oli vielä hengissä. »Luonnollisesti hän matkustaa Roomaan yllyttämään kansaa äidin murhaajaa vastaan», hän ajatteli. Hän lähettää erään kätyrinsä roistojoukon kanssa siihen taloon, jonne Agrippina oli asettunut. Miehet tunkeutuvat taloon sisälle ja lyövät Agrippinan kuoliaaksi.

Mutta siitä päivästä lähtien Nerolla ei ollut enää levollista hetkeä. Tosin hän voi senaatille ja yleiselle mielipiteelle teeskennellä, että hän oli itse pelastunut salahankkeista henkeänsä vastaan, tosin hän kulki Roomaan kuten triumfaattori saadun voiton jälkeen ja toimitti jumalille kiitosuhrin Capitoliumilla. Tosin hän sai myöskin useita todisteita siitä, kuinka vihattu Agrippina yleisesti oli. Mutta omantunnon tuskilta hän ei kyennyt itseään varjelemaan. »Hän kutsutti», Viktor Rydberg sanoo, »noitia Itämailta loihtimaan ja lepyttämään murhatun varjoa, mutta kauheat unet karkoittivat unen hänen vuoteeltaan. Uskotuilleen hän kertoi, että hän nukkuessaan ja valvoessaan näki raivotarten palavin soihduin heiluttelevan ruoskiaan. Baiæseen hän ei palannut enää koskaan. Hän ei voinut kestää niiden rantojen näkemistä, missä rikos oli suoritettu.

Tämän jälkeen Neron kaikissa teoissa on jotakin pingoittunutta, kuumeista. Hänen huvituksensa tulevat yhä hillittömämmiksi.» Ja vuonna 62 murtuivat viimeiset hänen sielussaan piilevää petoa pidättelevät kahleet. Silloin Burrus kuoli, ja hänen seuraajakseen tuli Tigellinus, mies, joka oli kasvanut siveettömyyden loassa, heittiö, »jonka voima oli yksinomaan hänen paheissaan» — toistaaksemme Tacitusta —, alhainen roisto, joka voi ryhtyä mihin rikokseen tahansa, jos vain siitä voi olla etua saatavissa.

Nyt Senecakin jätti hovin ja vetäytyi yksityiselämään. Nero koetteli pidätellä häntä; syleili ja suuteli häntä hovinsa nähden. Mutta Seneca tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon arvoa moisille hellyydenosoituksille oli pantava. Hän tiesi, että niin kauan kuin hän oli elossa, Nero epäilisi häntä ja kadehtisi hänen mainettaan ja rikkauttaan.

Kuuluisan stoalaisen ei kyllä yksityisihmisenäkään tarvinnut alistua minkäänmoisiin kieltäymyksiin, sillä hän oli hallituskautenaan koonnut itselleen suunnattomat rikkaudet. Tämähän voi antaa tietysti aihetta ihmettelyyn, olikohan filosofin hyveen vaippa koskaan ollutkaan muuta kuin pukeva verho hienosti sivistyneelle maailmanmiehelle. Senaatissa kuultiin kerran tehtävän seuraava kysymys: »Minä haluaisin hyvin mielelläni tietää, minkälaatuisella filosofisella toiminnalla tämä mies on neljässä vuodessa koonnut 300 miljoonaa sestertiä!»

Seneca tunnusti itsekin, että se elämä, jota hän loistohuvilassaan vietti, monessa suhteessa oli jyrkän vastakkaista sille yksinkertaisuudelle ja kieltäymykselle, jota hän stoalaisena filosofina saarnasi. »Mutta», hän huomautti, »viisas ei kiinnitä sydäntänsä rikkauteen — hän pitää sitä vain kurjuutta parempana. Minun puolestani saa rikkauteni kernaasti huveta — minä en sen mukana menetä mitään oleellista. Minä en tunne itseäni kuitenkaan köyhtyneeksi, sillä köyhä ei ole se, jolla on vähän, vaan se, joka himoitsee enempää. Jos sinä sitävastoin menetät rikkautesi, niin sinä tuijotat kauhuissasi, aivan kuin olisit itsesi hukannut. Lyhyesti sanoen: minä olen rikkauteni herra; sinä omaisuutesi orja. Minulle rikkauteni on sivuasia, erittäinkin siksi, että se suo minulle suuremmat mahdollisuudet tehdä hyvää, mutta sinulle on rikkaus sinänsä pääasia.»

Hyväntekeväisyyttä taas tuskin kukaan on kykenevämpi harjoittamaan oikeammalla tavalla kuin mies, joka itse pyrkii viisauteen, Seneca arveli. »Hänen kukkaronsa on helppo avata, mutta siinä ei ole reikää pohjassa. Siitä otetaan paljon, mutta siitä ei saa mitään pudota. Sillä huonosti suunniteltu lahja on hävettävä tappio.»

Hillitty suhtautuminen tämän maailman hyvyyteen on, Seneca arvelee, arvokkaampaa kuin painostaa vapautuneisuuttaan »käymällä huolimattomasti puettuna, antamalla hiusten kasvaa niin pitkiksi kuin kasvavat, kuljeksimalla parta vanukkeisena ja hoitamattomana, makaamalla paljaalla maalla ja tekemällä kaikkia tyhmyyksiä, mitä filosofinen turhamaisuus voi keksiä osoittaakseen kaikelle maailmalle rahan halveksuntaansa. Filosofia vaatii itsehillintää, mutta ei itsekidutusta.» Ja kenestä on enemmän käytännöllistä hyötyä, Seneca kysyy, siveysopettajastako, joka vakuutettuna omasta rajattomasta ylemmyydestään eristäytyy tavallisista ihmisistä puutteineen ja vikoineen, vai sellaisestako, joka elää ihmisten keskellä, oppii tuntemaan heidät perin pohjin ja karaistuu joutuessaan alituisesti tekemisiin niiden epäkohtien kanssa, joita hän pyrkii poistamaan? »Vasta myrskyssä perämies osoittaa, mihin hän kelpaa», sanoo filosofimme. »Etsikäämme siksi myrskyä! Antakaamme haaste vihollisten aseille, kuten voimailija uhmailee haavoja!» Seneca oli toimen mies, ei maailmasta poissa oleva filosofi — sen hän on itse nimenomaan meille sanonut. Hän oli aina nuoruudestaan saakka taittumattoman työteliäs kansalainen, joka ei koskaan suonut itselleen loma-aikoja.

Yleensä Seneca vastasi niihin moitteisiin ylellisyydestä, joita häneen kohdistettiin, tunnetulla lauseella: »Elä kuten opetan, äläkä niin kuin minä elän! Minä en ole suinkaan täydellisen viisas; minä tyydyn siihen, että tulen päivä päivältä hiukkasen paremmaksi, mutta päämäärää ei voi koskaan asettaa liian korkealle.» Kuitenkin huomaa, kuinka häntä itseään painaa se, ettei hänen ollut onnistunut oikein hyvin selvittää elämänsä ja oppinsa vastakohtaisuutta.

Monessa suhteessa Seneca oli kuitenkin elämäntavoissaan aito stoalainen ylellisyytensä keskelläkin. Hän oli koko elämänsä ajan äärimmäisen kohtuullinen sekä ruoassa että juomassa, ajoittain suorastaan askeettikin. Hän nukkui hyvin kovalla vuoteella ja karkaisi itseänsä kylmillä kylvyillä, mutta vältti lämpimiä, joita piti veltostuttavina.

Seneca ei ollut kylläkään suurmies, mutta hän oli, heikkouksineenkin, hyvä ihminen, joka tahtoi koettaa nostaa kanssaihmisensä liejusta, siinä määrin kuin se oli mahdollista siveellisesti syvälle vajonneena aikakautena; hän tahtoi antaa heille jotakin, minkä puolesta elää — tahi ainakin kuolla.

Vain kolme vuotta hän sai elää syrjässä yksityismiehenä, ja näinäkin vuosina häiritsi hänen rauhaansa tietoisuus siitä, että pyövelinmiekka häilyi hänen päänsä päällä. Sillä Poppæa ja Tigellinus vihasivat häntä. Nämä tekivät kaikkensa yllyttääkseen epäluuloista Neroa häntä vastaan ja herättääkseen hänen himoaan Senecan rikkauksiin. »Etkö näe», he sanoivat keisarille, »kuinka hän tekee itsensä tärkeäksi kirjoillaan ja kuinka hän tahtoo esiintyä ensimmäisenä miehenä valtiossa, samalla kuin hän tekee pilaa kaikesta, niihin sinä ryhdyt!» Kun filosofin veljenpojan huomattiin olevan sekaantuneen salaliittoon keisaria vastaan, se oli myöskin Senecan loppu. Armona Nero salli hänen päättää itse päivänsä. Seneca avasi suonensa ja kuoli verenvuotoon. Rauhallisena, oikean stoalaisen arvokkuudella tuo lähes seitsemänkymmentä vuotta vanha mies erosi elämästä. Hänen nuori vaimonsa tahtoi seurata häntä kuolemaan, mutta hänet estettiin siitä vastoin hänen tahtoansa. Hän eli vielä muutamia vuosia; mutta kuin varjo hän liikkui ympäriinsä. »Hän oli», Tacitus sanoo, »niin kalpea ja vähäverinen, että oli päivän selvää, että hänen elinvoimansa olivat murtuneet.»

* * * * *

Kun Seneca jätti hovin, Nero hylkäsi jalon, kaikkien pitämän Octavian, ja meni naimisiin Poppæan kanssa, joka pian voi iloita nähdessään Octavian irti hakatun pään. Kaikista Neron rikoksista hänen puolisonsa murha oli inhoittavin. Tietysti Agrippinan surmaaminen oli kauhea, mutta hän oli kuitenkin rikoksellinen nainen. Octavia kuoli sitävastoin nuorena ja viattomana, kavalien juonien uhrina menettäen elämänsä, joka ei koskaan ollut tuottanut hänelle iloa, ja sittenkuin hän oli saanut nähdä, kuinka hänen äitinsä, isänsä ja veljensä oli surmattu.

Nyt Nero oli kokonaan Poppæan ja Tigellinuksen vaikutuksen alainen. »Pretoriaanien prefekti», Viktor Rydberg sanoo, »järjesti hurjia yöllisiä juhlia, jolloin tuhansien soihtujen loimussa kiihdytetyt ja valloilleen päästetyt himot heittivät kaikki ikäkaudet, yhteiskuntaluokat ja sukupuolet toistensa syliin. Tigellinus järjesti myöskin ne häpeälliset hääjuhlat, joissa keisari, morsiushuntuun puettuna, meni naimisiin erään Pythagoras nimisen nuorukaisen kanssa.»

Vertauskuvana keisarin paheellisesta elämästä, »helvetinliekkeinä synninsuon yllä», puhkesi Roomassa vuonna 64 se raivoisa tulipalo, joka on lähtemättömästi liittynyt Neron muistoon. Liekit raivosivat kuusi päivää tiheimmin rakennetuissa kortteleissa ja muuttivat puolen kaupunkia tuhkaksi. Korvaamattoman kallisarvoisia taideaarteita, joita roomalaiset valloittajat olivat keränneet kolmesta maanosasta, tuhoutui. Sen päivän vuosipäivänä, jolloin gallialaiset polttivat Rooman, suuri osa maailmankaupunkia sortui toisen kerran sora- ja tuhkaläjiksi. Kauhea oli ihmisten tuskankirkuna heidän menettäessään kaiken, mitä omistivat. Monet paloivat rakennuksiin tai tukehtuivat savuun, luhistuvat muurit löivät toisia kuoliaiksi, toisia tallattiin tungoksessa hengettömiksi; Muutamat syöksyivät mielettömässä kauhussa liekkeihin. Monien kodittomien raukkojen täytyi etsiä katto päänsä päälle hautakammioissa ja mausoleumeissa. Sillä Neron rakennuttamat hätäasumukset eivät riittäneet kaikille.

Neron kerrotaan korkeasta tornista nauttineen loistavasta näytelmästä ja huomanneen tilaisuuden sopivaksi osoittaa taiteellista lahjakkuuttaan laulamalla lyyran säestyksellä laulun Troian palosta. Hänen uskomattomalta tuntuva esiintymisensä synnytti huhun, että hän oli itse sytyttänyt tulipalon. Merkilliseltä näyttääkin, että se leimahti toisen kerran liekkiin Tigellinuksen puutarhoissa. Kaiken todennäköisyyden mukaan Nero on kuitenkin viaton tähän tapaukseen, mutta toiselta puolen ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi voinut tehdä tätäkin rikosta.

Olipa nyt itse syyllisyyskysymyksen laita miten tahansa, Nero käytti hyväkseen kaupungin hävitystä toteuttaakseen houreensa keisarilinnasta, jonka veroista maailma ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän rakennutti itselleen palatsin, jonka seinät ja katto loistivat kullasta ja olivat mielettömän ylellisen täynnä helmiäis- ja jalokiviupotteita. Ruokasalien katot oli verhottu norsunluulevyillä, jotka voitiin avata, niin että kukkia ja hyvän hajuisia tuoksukkeita ateriain aikana satoi vierasten päälle. Linnaa sanottiin »Neron kultaiseksi taloksi.» Palatsin edustalla oli 36 metrin korkuinen kuvapatsas kullasta, hopeasta ja pronssista esittäen Neroa auringonjumalana. Puutarhoineen, lehtoineen ja lammikoineen tämä hienostuneen ylellisyyden luomus käsitti kolme Rooman seitsemästä kukkulasta. »Nyt minä voin viimeinkin asua ihmisten lailla», Nero sanoi, kun tämä keisariasunto vihittiin. Mutta kansan ääni puhui niissä kirjoituksissa, joita töhrittiin muureihin ja talojen seiniin. »Rooma», niin sanottiin kirjoituksissa, »on muuttunut yhden ainoan miehen asunnoksi. Kansalaiset, on tullut aika muuttaa Vejiin — jos ei Vejikin tule kuulumaan Cæsarin kultaiseen taloon.»

Suuresta tulipalosta ei tullut kuitenkaan yksistään välikappaletta loistonhaluisen keisarin rakennustaiteelliselle hurjistelulle, siitä tuli myöskin perimmältään hyvä työ itseään roomalaisia kohtaan. Erinomainen hallintokoneisto, jonka Augustus oli luonut, suoritti nyt ihailtavan työn muuttaessaan Rooman terveellisemmäksi ja kauniimmaksi kaupungiksi. Tosinhan Augustus oli ylistänyt itseään siitä, että hän oli ottanut vastaan tiilisen kaupungin ja jättänyt jälkeensä marmorisen. Se kiitos ei kylläkään ole aiheeton, mutta on kuitenkin liioiteltu. Sillä Augustuksen ajoista alkaen Forum ja Marskenttä kiiltelivät tosiaankin marmorista, mutta kukkuloiden vanha Rooma pysyi suunnilleen samanlaisena. Vasta häikäilemätön esteetikko Nero uudenaikaistutti varsinaisen Rooman. Missä talot olivat ennen olleet yhteen kasattuina ahtaitten kujien varsille, sinne avattiin leveitä katuja; ja järjestelemällä aukeoita ja toreja pidettiin lisäksi huolta siitä, että maailmankaupunki sai valoa ja ilmaa. Talojen alin kerros rakennettiin yleisesti kivestä, ja katetut pilarikäytävät pitkin katuviertä suojasivat sateelta ja etelän polttavalta auringolta. Näin kasvoi uusi pääkaupunki, joka oli maailmanvaltakunnalle arvokkaampi kuin vanha Rooma tulenarkoine puu- ja savirakennuksineen. Uusimistyö suoritettiin nyt suuremmassa mittakaavassa ja upeilevampaan tyyliin kuin Rooman hellenistisellä ajalla. Roomasta oli tosiaankin tullut keisarikaupunki. Antiikin Rooma, sellaisena kuin me nyt sitä katselemme raunioina, on pääasiallisesti keisariajan Roomaa, Neron ja hänen seuraajiensa luomaa. Mutta silloin tällöin muinaistutkijat kaivavat esille myöskin jonkin rakennustyön hellenistiseltä ajalta.

* * * * *

Kääntääkseen itsestään epäluulot oman pääkaupunkinsa tuleen sytyttämisestä Nero lykkäsi, Tacituksen mukaan, syyn Rooman kristittyjen niskoille. Oli helppoa kiihoittaa mielialaa näitä itämaalaisia vastaan — kristittyjen enemmistönä olivat nimittäin vielä kreikkalaiset ja juutalaiset. Halveksivathan ja pilkkasivathan nämä omituiset ihmiset niitä jumalia, jotka vuosisatojen kuluessa olivat suojelleet Rooman valtiota ja tehneet siitä maailman mahtavimman valtakunnan. Sen sijaan kristityt palvelivat juutalaista valtionkavaltajaa, joka oli julistautunut kuninkaaksi ja joutunut senvuoksi ristiinnaulituksi. Mitähän mahtoivatkaan nämä epäilyttävät oliot puuhailla salaperäisissä yöllisissä kokouksissaan? Senhän voi jo lapsikin ymmärtää, että niissä harjoitettiin jotakin sellaista, joka ei sietänyt päivänvaloa! Sellaista joukkoa voi epäillä mistä tahansa, murhapoltostakin. Hehän olivat ennustaneet tulesta, joka lankeaisi taivaasta ja tuhoaisi pakanallisen maailmankaupungin, »suuren porton» paheineen! Ja palon jälkeen he olivat kylliksi varomattomia väittääkseen, että palo oli kohdannut pakanoita Jumalan rangaistuksena heidän syntiensä vuoksi.

Kiduttamalla onnistuttiin saada muutamia tunnustuksia tapahtuneesta murhapoltosta. Ja niin puhkesi korkeamman uskonnon ja siveellisyyden viattomain tunnustajain vaino. Keisari ristiinnaulitutti muutamia; toisia ommeltiin villipetojen nahkoihin ja verikoirat yllytettiin repimään uhrit kappaleiksi. Toiset taas pistettiin piellä siveltyihin säkkeihin, ripustettiin sitten nuo onnettomat pylväisiin ja sytytettiin tuleen valaisemaan Neron puutarhoja hänen yöjuhlissaan. Patarumpujen ja symbaalien pauhuun hukkuivat uhrien tuskanhuudot.

Tuntuu omituiselta ajatella, että nämä kauhunäytelmät luultavasti pantiin toimeen nykyisen Pietarinkirkon edustalla olevalla torilla. Se obeliski, joka nyt koristaa aukeata, oli alkujaan pystytetty keskelle matalaa muuria, joka jakoi Neron kilpa-ajoradan kahteen puoliskoon.

Siitäkö syystä vain, että kristittyjä epäiltiin murhapolttajiksi, Neron vainoihin ryhdyttiin, vai oliko kysymys myös heidän uskonnostaan, siinä suhteessa tutkijain mielipiteet ovat erilaiset. Eduard Meyer on sen mielipiteen kiivain kannattaja, että jo ensimmäinen vaino oli luonteeltaan uskonnollis-valtiollinen. Se oli hänen mielestään valtionuskonnon puolustusta ja tuli siten myöskin olemaan itsensä valtion puolustustoimenpide. Raskauttavaksi kohdaksi kristittyjen syntiluettelossa tulivat lisäksi ne julmuudet, joita heidän uskottiin harjoittavan jumalanpalveluksessaan. Niiden lopettamista pidettiin valtion velvollisuutena yhtä hyvin kuin ihmisuhrien lopettamista druidien ja pohjois-Afrikan foinikialaisten keskuudessa.

Muutoin roomalaiset olivat, kuten tulemme näkemään, uskonnollisessa suhteessa erittäin suvaitsevaisia ja ottivat yleensä mielellään vierasten kansojen jumalat omiensa joukkoon. Ei kristityltäkään olisi kielletty tuomasta uutta jumalaa Roomaan — sehän oli ollut aivan tavallista viimeisten miespolvien aikana —, mutta siinä tapauksessa vaadittiin vastavuoroisuutta. Roomalaiset eivät voineet mukautua siihen, että uuden jumalan tunnustajat kieltäytyivät puolestaan uhraamasta roomalaisten jumalille. Kummasteltiin ja oltiin närkästyneitä siitä, että kristittyjen jumala kieltäytyi sijoittumasta toisten jumalien joukkoon roomalaisten Pantheoniin. Boissier sanoo: »Taipumaton itsepäisyys eristäytyä muusta maailmasta, säilyttää uskonsa puhtaana kaikista vieraista vaikutteista, selittää ennen muuta niiden vainojen väkivaltaisuuden, joiden alaisiksi kristityt kolmen vuosisadan aikana joutuivat kansan taholta, joka niin ennakkoluulottomasti oli ottanut vastaan kaikki muut uskonnot.» Voimakkaasti vaikuttava syy kansanjoukkojen vihaan oli myöskin se, että kristityt vastustivat antiikin pidetyimpiä kansanhuveja: verisiä gladiaattorinäytöksiä.

Neron vainojen uhreja olivat tarun mukaan myöskin apostolit Paavali ja Pietari. »Rooman muurien sisällä oli samaan aikaan sellaisia miehiä kuin Tigellinus, Nero, Seneca ja Paulus tarsoslainen, inhimillisen luonteen eri vivahduksia saatanallisesta nautinnonpalvojasta aina orjantappurakruunuisen ihanteen palvojaan saakka. He ovat voineet samalla hetkellä polkea Forumin kivitystä», Viktor Rydberg huomauttaa. — Kun Pietarin tuli kärsiä ristinkuolema, kerrotaan hänen pyytäneen, että hänet naulittaisiin pää alaspäin, sillä hän piti liian suurena kunniana kuolla samassa asennossa kuin hänen Vapahtajansa. Kristittyjen inhon julmaa vainoojaa kohtaan arvellaan kajastuvan Ilmestyskirjan sanoissa »suuresta villipedosta», jonka »luku» on 666. Tämä luku saadaan, jos Neron Kaisar kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla ja näiden kirjaimien lukuarvot lasketaan yhteen. Heprealaisia kirjaimia käytetään nimittäin, kuten kreikkalaisiakin ja osittain roomalaisia, merkitsemään myöskin numeroita.

* * * * *

Mutta Nero ei raivonnut kuten peto ihmishaamussa yksinomaan kristittyjä vastaan. Ilmiantojärjestelmä pääsi taas vauhtiin, ja keisarin tarkoituksena näyttää olleen perin juurin tuhota Rooman ylhäisimmät suvut. Katala Tigellinus oli kaikessa hänen paha henkensä ja väsymätön veritekojen avustaja.

Niinpä ihmispelko, tuo keisarien kirous, oli saanut valtoihinsa Neronkin. »Kesken pöydän ilojen», Weisse sanoo, »nämä maailmanhallitsijat ovat tuskan vallassa peläten ruokaan ja juomaan sekoitetun myrkkyä. Kun he istuvat kuuriassa tai käyskentelevät ympäriinsä omassa palatsissaan, he pelkäävät salamurhaajan tikaria, kun he puhuvat pretoriaaneilleen, he pelkäävät näitten huotrien peitossa olevia miekkoja. Juuri tuo alituisesti kalvava väijyvien vihollisten pelko tekee Tiberiuksesta niin hirmuisen Rooman ylimystön vitsauksen. Murhaajan tikarin pelko saa Caligulassa esiintymään vainohulluuden kamalat ilmenemismuodot ja tekee sekopäisestä miehestä pyövelin. Peloittelemalla Messalina, Agrippina ja muutkin pakottivat Claudius raukan julistamaan kuolemantuomioita, jotka hän seuraavana päivänä unohtaa. Ja pelosta lopulta Nerokin murhaa.

* * * * *

Tragikomedia »Nero valtaistuimen a» oli huippukohdassaan vuonna 66. Nero päätti silloin lähteä kauan suunnittelemalleen taidekiertueelle Kreikkaan. Sillä helleenit olivat, hän arveli, kuitenkin ainoa kansa, joka ansaitsi saada nauttia hänen taiteellisista esityksistään. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin kaikissa tapauksissa vei mukanansa useita tuhansia omia kättentaputtajiaan, jotka olivat hyvin harjaantuneita hänen esiintyessään Roomassa ja muuallakin.

Melkein jokaisessa kreikkalaisessa kaupungissa keisarillinen diletantti kiusasi aamusta iltaan Sophokleen jälkeläisiä ja Euripideen maanmiehiä perin kehnoilla laulaja-, kitaransoittaja- ja näyttelijäesityksillään. Etevämpi hän oli sitävastoin kilpa-ajajana. Ajoipa hän Olympiassa kymmenvaljakkoakin, joka koe kuitenkin oli vähällä viedä häneltä hengen. Hän suistui nimittäin vaunuista siksi pahoin, ettei kyennyt jatkamaan ajoa. Mutta voittajan palkinnon hän sai kaikissa tapauksissa.

Kaikki suuret panhelleeniset kisat siirrettiin täksi vuodeksi, ja kaikkialla — Olympiassa, Delphoissa, Korinthoksessa ja muuallakin — oltiin pakotettuja seppelöimään mielipuoli keisari voittajana. Mutta niinpä palkintotuomarit tiesivätkin, että heidät palkittaisiin ruhtinaallisesti![147]

Viivyttyään puolitoista vuotta poissa maailman suurin Olympiavoittaja palasi riemukulussa Roomaan tuoden mukanaan lähes pari tuhatta voitonseppelettä. Helleenisen voittokulkunsa kestäessä hän oli saanut yhä uudistettuja kehoituksia Roomasta, että hänen pikainen paluunsa olisi mitä suurimmassa määrin toivottava levottomuuttaherättävien ilmiöiden vuoksi. Hän vastasi: »Paljon tärkeämpää kuin pikainen paluuni kotiin on se, että palaan tavalla, joka on Nerolle kyllin arvokas.»

Ja sen hän nyt tosiaankin teki. Kuten taistelun voittaja suuri taiteilija seisoi triumfivaunuissa purppuraviittaan pukeutuneena, olympialainen laakeriseppele päässä ja delphoilainen oliiviseppele kädessä; ja triumfinviettäjän perästä seurasi keisarillinen käsientaputtaja-joukko roskaväen parveillessa ympärillä ja huutaessa niiden paikkojen nimiä, joissa tämä uusi Apollon oli ihanat voittonsa saavuttanut. Tosiaankin kaunis Apollon, tuo ellottava hirviö ihmishahmossa, jolla oli lihava, mässäyksestä ja juopottelusta paisunut ruumis, kasvot, joihin kaikki paheet olivat painaneet leimansa, ja katse tylsä kuin eläimellä!

* * * * *

Todistuksena siitä, kuinka läpeensä turmeltuneeksi pääkaupungin väestön suurin osa oli tullut, on se, että sellaiset häpeälliset tapahtumat kuin Neron julmuudet, irstailut ja hullut päähänpistot voivat jatkua vuosi vuoden perästä. Valtaistuimella vallitsevat paheet herättivät tuskin vastavaikutusta väestössä — se tunsi niissä omat alhaiset taipumuksensa. Ja kuinka hyvin tämä maan isä huolehtikaan siitä, että Rooman roskaväki sai huvitteleida ja että toisen ja kolmannen luokan näyttelijät ja sirkustaiteilijat saivat työtä! Hän suorastaan syyti heille juomarahoja. Ja juhlatilaisuuksissa teatterissa voi hänen päähänsä pälkähtää heittää yleisön joukkoon maksuosoituksia, joilla sai ruokatavaroita; vaatteita, jalokiviä ja helmiä, orjia, ratsuja ja kesytettyjä petoeläimiä, vieläpä laivoja, taloja ja maatilojakin. Ja ylhäällä aitiossaan istui — tai useimmiten lojui laiskasti sohvalle oikaiseutuneena — maailman herra julkea ilme monokkelin koristamilla kasvoillaan[148] ja katseli tyytyväisenä alhaalla olevia alamaisiaan, kun he siellä tulisesti ottelivat siitä, mitä Hänen Majesteettinsa suvaitsi viskellä heille. Olihan tämä aika kuitenkin ihanaa aikaa yhteiskunnan pohjasakalle, nyt kuten Caligulankin päivinä!

Mutta on olemassa kuitenkin raja kaikelle tässä maailmassa. Neron häpeällisten tekojen vastustus alkoi Galliasta, missä muuan maaherra kohotti kapinalipun. Hurjia huhuja, jotka ovat kuvaavia siitä, mitä keisarista uskottiin, alkoi nyt liikkua Roomassa. Milloin kerrottiin, että hän aikoi pistää pääkaupungin uudestaan tuleen ja ärsyttää amfiteatterin villit pedot hyökkäämään kansanjoukkojen kimppuun, milloin taas, että hän oli raivauttanut tieltä koko senaatin ja kaikki kapinallisten sukulaiset. Juomaveikoilleen hän lienee sanonut: »Minä matkustan Galliaan. Siellä asetun aseetonna legioonain eteen ja vain itken. Silloin legioonat alkavat katua ja seuraavana päivänä voin, iloisena iloisten joukossa, laulaa voittolauluja — niitä minä nyt aion ryhtyä säveltämään.» Suetonius, joka näin kertoo, sanoo myöskin, että Nero aikoi muodostaa amatsonikaartin portoista, jotka hän varusti mitä siroimmilla sotakirveillä ja kilvillä.

Neron horjuvaisuus ja päättämättömyys pilasi häneltä kaiken. Ja kun sitten sellainen jobinposti saapui, että koko Gallia oli kapinassa ja että Espanjan maaherra oli liittynyt kapinallisiin, tuo mitätön mies menetti kokonaan ryhtinsä. Tällöin hänen ystävänsäkin ja suosikkinsa pettivät hänet. Tigellinus etunenässä he luopuivat hänestä pitäen hänen asemaansa toivottomana.

Pretoriaanit luopuivat. Viktor Rydberg kertoo: »Kun Nero eräänä yönä herää, hänen palvelijansa ovat poissa, tervehtijät poissa, hovimiesten huoneet tyhjinä, eikä minkäänmoista vartiostoa palatsin ympärillä. Ukkonen jyrisee ja sataa. Nero rientää takaisin makuuhuoneeseensa ja etsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy.» Pretoriaanit Tigellinus etunenässä ja germaanilainen henkivartiosto ovat luopuneet. Rotat ovat jättäneet uppoavan laivan. Vain neljä uskollista oli jäänyt keisarin luo. Yksi näistä on Sporos. Nämä miehet ottavat keisarin mukaansa ja pakenevat erääseen Rooman lähistön huvilaan. Täällä Nero saa tiedon, että senaatti on julistanut hänet henkipatoksi ja tuominnut hänet alhaisen murhaajan häpeälliseen kuolemaan, s.o. kuoliaaksi ruoskittavaksi. Mielettömässä kuolemantuskassa hän mumisee alituisesti mietelmiä näyttelijäosistaan. Mutta kun hän kuulee niiden ratsumiesten hevosten kavionkapseen, jotka nelistäen saapuvat häntä vangitsemaan, hän rohkaisee itsensä niin paljon, että muutaman uskollisen palvelijan avulla pistää tikarin kurkkuunsa. Viimeisinä hetkinään hän oli lukemattomia kertoja kyynelet silmissä valittanut: »Minkä suuren taiteilijan maailma minussa menettää!» Draaman viimeinen näytös oli tuon turhamaisen narrin arvon mukainen, narrin, jonka ensimmäisinä kasvattajina olivat olleet parturi ja tanssimestari. »Orjana, joka silloin tällöin olisi saanut perin pohjin selkäänsä, hänestä olisi kenties tullut hyödyllinen yhteiskunnan jäsen», on lopputulos, jonka Harald Wagner tekee omaperäisesti kirjoitetussa kirjassaan »Hourupäiset Cæsarit».

Näin päättyi vuonna 68 neljätoista vuotta kestänyt hallitus, josta Tacitus on antanut sellaisen arvostelun, että se näytelmien paljous ja rahalahjojen runsaus, joka kaupungin roskaväelle tuhlattiin, ja se löyhyys, jolla tätä yhteiskuntaluokkaa kohdeltiin, oli »totuttanut suuren osan Rooman kansaa rakastamaan hallitsijani paheita yhtä paljon, kuin ennen kunnioitettiin heidän hyveitään.»

Nero oli kuollessaan 30 vuoden vanha. Hänessä sammui Juliusten suku. Eivät koskaan olleet myrkky ja tikari tehneet niin paljon tuhojaan kuin tämän hallitsijasuviin keskuudessa.

* * * * *

Niitä ei ole monta, jotka ovat koettaneet puhdistaa Neron mainetta, mutta on kuitenkin olemassa kirja, jonka nimi on »Nero, dargestellt als guter Mensch und vortrefflicher Regent (Nero, hyvä ihminen ja kelpo hallitsija)».[149] Englantilainen Neron elämäkerran kirjoittaja Henderson on myöskin mennyt pitkälle yrityksissään puhdistaa sitä kuvaa, minkä Tacitus on Nerosta antanut. Tietysti täytyykin tätä tarkoitusperäisyyteen taipuvaista historioitsijaa ankaran arvostelevasti käyttää hyväkseen, kun on kysymyksessä Neron samoinkuin Tiberiuksenkin historia. Mutta se ero näissä elämäkerroissa on kuitenkin otettava huomioon, että Nerosta oli jo aikaisemmin niin vakiintunut käsitys kehnona ihmisenä ja huonona hallitsijana, että Tacituksen ei tarvinnut liioitella niin paljon, kuin mitä hän teki kuvatessaan Tiberiusta. Tacituksen iäkkäämpi aikalainen, juutalainen historioitsija Josephus, joka oleskeli kauan Roomassa ja tunsi Neron henkilökohtaisesti, sanoo esim. teoksessaan juutalaisten sodasta roomalaisia vastaan: »Minä voin jättää kertomatta, että Nero tuli mielipuoleksi ja ylimieliseksi, että hän surmasi veljensä, vaimonsa ja äitinsä ja sitten raivosi Rooman huomatuimpia miehiä vastaan, koskapa nämä tapahtumat ovat yleisesti tunnettuja tosiasioita.»

Neron paheita ja rikoksia ei voida selittelemällä tehdä olemattomiksi. Sitä Henderson ei ole yrittänytkään mielenkiintoisessa, perinpohjaisia yksityiskohtaisia tutkimuksia todistavassa teoksessaan, mutta hän on hyvin auliisti soveltanut lausetta »Tout comprendre c'est tout pardonner».[150] Hän selittää keisarin turmeltuneen luonteen aiheutuneen perinnöllisyydestä ja ajan hengestä sekä hänen laiminlyödystä kasvatuksestaan, ennenkuin Seneca sai hänet kasvatettavakseen. Yhtä vähän kuin Henderson salaa keisarin paheita, yhtä vähän hän kieltää, että Neron hallituksen muistoon liittyy kauheita rikoksia, valtion onnettomuuksia ja turmiollinen vaikutus roomalaiseen kansallisluonteeseen. Mutta hän tahtoo mielellään vapauttaa Neron henkilökohtaisesta syyllisyydestä. Veljen ja äidin murhat olivat muka esim. oikeutettuja siksi, että ne olivat valtiollisesti välttämättömät. Ja valtion hallintoon nähden Henderson kasaa sankarilleen niin suuria ansioita, että ne suuresti ylittävät hänen rikoksensa. Tosiasia onkin, että keisari Traianus nimittää Neron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta onnellisimmiksi koko keisarikaudella. Kunnia tästä on kuitenkin yleisesti suotu Senecalle ja Burrukselle, mutta Henderson on taipuvainen pitämään sitä Neron oman hallitsijalahjakkuuden ansiona, joka lahjakkuus ilmeni hänen kyvyssään keksiä oikeat miehet erilaisiin valtion virkoihin, erittäinkin siinä, että hän antoi rajain puolustuksen kyvykkäiden sotapäälliköiden tehtäväksi, miesten, jotka kykenivät pitämään yllä Rooman asekunniaa. Mahdollistahan onkin, että suunnilleen niin paljon voidaan kirjoittaa Neron ansiopuolelle[151], mutta…

Sitävastoin on mahdollisimman selvää, että Nero hutiloimalla täydellisesti pilasi erään Rooman ulkopolitiikan suuripiirteisimmistä suunnitelmista, jonka hänen neuvonantajansa ollen kaukokatseisempia kuin hän itse, olivat panneet alulle. Koska juuri tämä tapaus Neron aikaisesta ulkopolitiikasta on meille tunnetuin, voinee olla kiintoisaa selostaa sitä hieman tarkemmin.

Aina siitä lähtien, jolloin Pompeius muutti Syyrian Rooman maakunnaksi, oli Rooman naapurina ollut voimakas parthialaisvaltio, muinoisen Persian valtakunnan ydinmaa. Parthian hallitsijasuku piti itseään Kyyroksen ja Dareioksen seuraajana. Nämä hallitsijat ottivat itselleen suurkuninkaan arvonimen ja panivat jälleen käytäntöön vanhat persialaiset hovitavat. Parthialainen ylimystö käytti persialaista vaateparttakin ja omisti itselleen persialaiset tavat. Valtakunnan hallinto annettiin jälleen satraappien huoleksi.

Tämän näin uudelleen syntyneen Persian valtakunnan naapuruus asetti roomalaisen valtiotaidon hoidettavaksi itämaisen kysymyksen, kysymyksen, joka aiheutti alituisia huolia. Itäinen vaara oli sitäkin uhkaavampi, kun Eufrat sotilaalliselta näkökannalta oli hyvin sopimaton raja.

Ne valtiomiehet, jotka johtivat Rooman kohtaloita Neron aikana, olivat ensiksi Seneca ja Burrus vuoteen 62, sitten toiset miehet, joita saamme nähdä vain vilahdukselta. Näille miehille itämainen kysymys oli mitä tärkeimmän arvoinen asia, eikä vain valtiolliselta, vaan myöskin kaupalliselta kannalta. Muistammehan, kuinka tärkeää osaa parthialaiset näyttelivät Rooman ja Kiinan välisessä kauppayhteydessä. Rooman suurvallan etuihin kuului aivan luonnollisesti näiden välikäsien riippuvaisuudesta vapautuminen.

Samat näkökohdat olivat tärkeitä Rooman Intian kauppaan nähden. Rinnan Rooman ylellisyyden kanssa kasvoi nimittäin häiritsemättömän kauppavaihdon tarve niin Intian kuin Kiinankin kanssa. Sekä maamatka Kiinaan että meritie Intiaan oli roomalaisten senvuoksi välttämättömästi turvattava, ja moniin toimenpiteisiin kummassakin suhteessa ryhdyttiinkin Neron aikana. M.m. Rooman hallitus huolehti siitä, että kaakkoisessa Arabiassa hankittiin tapulipaikkoja Egyptin ja Intian välistä meriliikennettä varten. Augustuksen hallituksen alussa roomalaiset sotaväenosastot olivat herättäneet kauhun roomalaisnimeä kohtaan n.s. onnellisessa Arabiassa. Nyt sekä pantiin toimeen sotilaallisia valtauksia että solmittiin ystävyyssopimuksia sikäläisten mahtimiesten kanssa. Täten hankitut maailmankaupan tukikohdat olivat Rooman maailmanvaltakunnalle aikanaan samanarvoiset kuin samoilla tienoin sijaitsevan Adenin omistus Brittien valtakunnalle meidän aikanamme. Aden oli jo aikaisin kehittynyt kukoistavaksi kauppakaupungiksi, ja siitä tuli roomalaisille tärkeä satamapaikka. Sen sopimuksen mukaisesti, joka avasi roomalaisille tien Adeniin, kaupunki sai roomalaisen linnaväen. Adenin yläpuolella olevilla kukkuloilla on vieläkin roomalaisen linnoituksen jäännöksiä.

Näistä hallituksen toimenpiteistä saatiin nauttia hedelmiä jo Neron aikana. Suora kauppayhteys voitiin avata Egyptin ja Intian välille. Eskaadereittain roomalaisia aluksia läksi joka vuosi Etu-Intian länsirannikolle ja ne toivat tullessaan intialaisia ylellisyystavaroita, jotka tuottivat uskomattoman suuren voiton. Intialaisten merirosvojen takia täytyi roomalaisten alussa pysytellä yhdessä; mutta pian koitti aika, jolloin roomalaiset merenkävijät tunsivat itsensä yhtä kotiutuneiksi Intian valtamerellä kuin Välimerelläkin. Aluksi roomalaiset vain toivat maahansa intialaisia tavaroita, mutta vähitellen kehittyi myöskin molemminpuolinen vienti. Erittäinkin Välimerenmaiden viinistä tuli tärkeä roomalainen vientitavara.

Vielä kolmannellakin taholla Idässä huomattiin, että Rooman valtakunnan kaupallinen imperialismi oli saanut ilmaa siipiensä alle, nimittäin Aithiopiassa. Täälläkin hallitus huolehti suoranaisen kauppavaihdon elvyttämisestä. Aithiopiassa suuntautui yritteliäisyys etupäässä norsunluun kauppaan. Ja Octavianuksen aikana, vähän hänen Aktionin voittonsa jälkeen, oli Egyptin maaherra vienyt Rooman voittoisat sotajoukot aina Aithiopian pääkaupunkiin asti, lähes 80 peninkulmaa eteläänpäin ensimmäiseltä putoukselta. Neron aikana lähetettiin pretoriaaniretkikunta vielä paljon kauemmaksi etelään Nubian hallitsijani luokse.

Näin Neron aikainen idänpolitiikka on aina Senecan ja Burruksen ajoista asti ollut pyrkimystä luoda välittömät suhteet tuottajien kanssa ja välttää välikäsiä.

* * * * *

Tärkein itämainen kysymys oli kuitenkin suhtautuminen parthialaisiin. Sodat heidän kanssansa kestivät suurimman osan Neron hallituskautta. Ensimmäisinä vuosina oli riidanaiheena Armeenia, Tigraneen muinoinen maa. Tietön alppimaa, Eufratin ja Tigriksen lähdeseutu, oli nimittäin paras hyökkäysportti sekä roomalaisten että parthialaisten alueelle. Milloin roomalaisten, milloin parthialaisten vaikutusvalta oli siellä ollut määräävänä. Claudiuksen hallituksen aikana, jolloin ulkopolitiikka oli suuntautunut melkein yksinomaan Britannian valtausajatukseen, Rooman vastustuskyky idässä heikkeni. Parthian suurkuninkaan nuorempi veli käytti silloin tilaisuutta hyväkseen anastaakseen Armeenian valtaistuimen.

Tällainen oli tilanne Neron noustessa valtaistuimelle. Kun sitten armeenialainen lähetystö ilmestyi Roomaan ja pyysi apua vallananastajan karkoittamiseksi, Seneca ja Burrus olivat hyvin taipuvaisia siirtämään ulkopolitiikan painopisteen valtakunnan itärintamalle tarkoituksenaan päästä siellä lopulliseen ratkaisuun. Rajamaakuntain roomalaiset maaherrat saivat käskyn vallata takaisin Armeenian. He onnistuivat, ja maasta tuli roomalainen alusvaltio. Roomalaiset olivat täten saaneet vahvan tukikohdan hyökkäystä varten parthialaisten maahan, jos nämä milloin, kuten oli odotettavissa, rikkoisivat rauhan. Roomalaisten hyökkäysasema parani lisäksi sen kautta, että hyrkaanit, Kaspianmeren kaakkoisrannikolla asuva kansa, olivat parthialaisten vaarallinen vihollinen. Hyrkaaneista saivat roomalaiset arvokkaan liittolaisen.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Rooman hallitus käyttää hyväkseen sitä väliaikaa, joka itärintamalla seuraa Armeenian valloitusta, esiintyäkseen toimeliaampana Britanniassa, tehdäkseen siellä uusia valtauksia ja kukistaakseen vaarallisen kapinan. Mutta niin pian kuin idän merkit alkavat ennustaa lähestyvää sotaa parthialaisten kanssa, Rooman hallitus erottaa silloisen sotaisen Britannian maaherran vastoin hänen tahtoaan ja antaa viran sopuisammalle miehelle, joka on nähtävästikin saanut hallitukselta käskyn lempeydellä vaimentaa myrskyn jälkimainingit. Niinpä näemme, kuinka maailman politiikan johtolangat aina Eufratista Tay'iin asti keskittyvät Roomaan, Senecan ja Burruksen käsiin. Siellä löysätään vuorotellen vasenta, vuorotellen oikeaa ohjasta.

Odotettu sota parthialaisten kanssa puhkesi vuonna 61. Roomalaisilla oli varmastikin osuutensa sodan puhkeamiseen. Partioretkeä, jonka armeenialainen alakuningas silloin teki erääseen parthialaisten alusmaahan, hän ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä yksinomaan omin luvin.

Parthialaiset vastasivat hyökkäämällä Armeeniaan, karkottamalla roomalaisen alakuninkaan sekä tekemällä itsensä maan herroiksi. Mutta toiselta puolen oli Rooman sotavoimat Eufratilla tehty niin voimakkaiksi, että parthialaiskuningas piti rauhallista ratkaisua viisaimpana. Hän vaati, että roomalaiset tunnustaisivat hänen veljensä Armeenian kuninkaaksi, mutta suostui siihen, että hän sai vastaanottaa kruununsa Roomassa, keisarin omasta kädestä. Näillä ehdoilla solmittiin rauha vuonna 64. Niin hyvin Seneca ja Burrus kuin heidän seuraajansakin ulkopolitiikan johdossa pitivät lujasti kiinni Augustuksen ohjelmasta, jonka mukaan Rein, Tonava ja Eufrat olisivat Rooman valtakunnan rajajoet. He pitivät rauhallista ratkaisua naapurin kanssa edullisempana kuin arveluttavan laajaksi käypää sotaa. Näin raivattaisiin — toivottiin — varmimmin tietä aikakaudelle, joka toisi mukanaan siihen asti ennen näkemättömän aineellisen ja henkisen elpymisen, minkä Augustus oli määritellyt keisariutensa päämääräksi. Roomalaisten suorittamaa Armeenian valtausta näyttää pidetyn vain väliasteena, jonka tarkoituksena oli antaa roomalaisille valtti käteen aseellisessa voimainmittelyssä parthialaisten kanssa, jonka arveltiin täytyvän tapahtua, ennenkuin pysyväinen rauha voitaisiin saada aikaan. Kun aika oli kypsä sellaiselle rauhalle, roomalaisilla ei ollut mitään sitä vastaan, että suurkuninkaan veli sai takaisin Armeenian kruunun, kunhan hän vain tunnusti Rooman yliherruuden. Mutta sen täytyi tapahtua juhlallisesti sitovin muodoin, kuten kunnia tervehdysmatkoin Roomaan ja siihen kuuluvin alistumisjuhlamenoin.[152]

Ajatuksena oli, sittenkuin tämä oli tapahtunut, vähitellen viisaalla ystäyyyspolitiikalla saada vasallikuninkaan velikin, suurkuningas, tunnustamaan Rooman ylivalta. Tämänsuuntaisia suunnitelmia voi huomata siinä, että Nero tuon tuostakin pyyteli suurkuningasta tulemaan käynnille Roomaan, jonne vieraat kuninkaat eivät miesmuistiin olleet tulleet muuten kuin joko alaruhtinaina tai vankeina. Suurkuningas oli kuitenkin liian viisas lähteäksensä liukkaalle jäälle.

Silloin Neron lähimpien miesten keskuudessa heräsi suunnitelmia tehdä Rooma täydellisesti riippumattomaksi parthialaisvaltakunnasta kauttakulkumaana. Olihan se jo puolittain tehtykin avaamalla meritse suora yhteys Intian kanssa. Nyt aiottiin tehdä samoin maitse silmällä pitäen kauppaa Kiinan kanssa. Neron viimeiset hallitusvuodet osoittavat, että jälleen tartuttiin Cæsarin viimeiseen suureen sotasuunnitelmaan. Nyt se ei kuitenkaan suuntautunut suoraan parthialaisia vastaan, mutta kyllä epäsuorasti. Tarkoituksena oli avata ja turvata uusi, parthialaisten maan kiertävä kauppatie. Sen tuli kulkea parthialaisten maan pohjoispuolitse, pitkin Kaspianmeren eteläistä rannikkoa. Roomalaiset aikoivat tässä hyötyä hyrkaanien vihamielisestä suhtautumisesta parthialaisiin. Tällä tavoin piti käydä myöskin mahdolliseksi tarpeen tullen hyökätä parthialaisten niskaan selkäpuolelta.

Rooman Idässä olevia sotavoimia vahvistettiin osaksi uusien joukkojen muodostamisella, osaksi siten, että useita legioonia länsirintamalta ja vahva osasto pretoriaaneja Roomasta vietiin sinne. Joukkojen vahvuus oli nyt 75 000 miestä, eli enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon kuin ennen Neron aikaa. Nykyaikaiset tämän alan tutkijat arvelevat, että Neron Kreikan matkan olivat hänen paljon laajakatseisemmat neuvonantajansa panneet toimeen ensimmäisenä itään tehtävän suuren sotayrityksen renkaana. Samanaikaisesti oli tarkoituksena lähettää suurehko retkikunta pitkin Niiliä etelään.

Mutta kaikki raukesi Neron kelvottomuuden vuoksi, hänen kyvyttömyytensä takia pysytellä vain varsinaisessa tehtävässään Kreikanmatkallaan. Taiteilijaturhamaisuutensa pani hänet vallan pyörälle. Kotona odottavien olympialaistriumfien takia katosi hänen näköpiiristään hänen matkansa varsinainen tarkoitus. Ainoa, mikä suurista kaupallisista suunnitelmista tuli suoritetuksi, oli se, että pretoriaanit odoteltaessa sopivaa aikaa retkikunnan täytäntöönpanolle saivat alkaa kaivaa keisarin suunnittelemaa Korinthoksen kanavaa.

Pian se laajakantoinen idänpolitiikka, jota oli Neron nimissä harjoitettu, oli menevä hänen kanssaan hautaan. Vasta puolivuosisataa myöhemmin keisari Traianus sen jälleen omaksui.

* * * * *

Joka kerta, kun ottaa seuratakseen roomalaisten kohtaloita hourupäitten keisarien aikana, joka kerta yhä uudestaan hämmästyy monia ilmeisiä todistuksia keisariuden hyväätekevästä vaikutuksesta provinsseissa. Seikkahan oli aivan yksinkertaisesti se, että kaikkien niiden erilaatuisten yhteiskuntien, jotka oli liitetty Rooman maailmanvaltakuntaan, oli pakko pysyä rauhassa toistensa kanssa ja ne saivat olla rauhassa italialaisilta anastajilta, ainakin paljon paremmin kuin ennen. Jälkimmäisestä seikasta ovat todistuksena Neron ensimmäisinä hallitusvuosina vireille pannut tavattoman monilukuiset oikeudenkäynnit hallinnollisten virheiden ja laiminlyöntien johdosta. Uusien teiden tekeminen on myöskin edistänyt maakuntien taloudellisten edellytysten kehittämistä. Hyvää vaikuttava oli myöskin kunnallinen itsehallinto kansankokouksineen, kunnallisine neuvostoineen ja kansan valitsemine uskottuine miehineen, joista Rooman keisarit aina Augustuksen ajoista asti antoivat alamaistensa iloita. Kaiken kaikkiaan provinssien asukkailla oli täysi syy olla kiitollisia. Verres oli nimi, jota ei aivan pian unohdettu.

Neron ajalta on useita vastaansanomattomia todistuksia siitä, kuinka provinssien asukkaiden hyvinvointi oli kohonnut ja sen mukana itsetunto sekä maaherraa että senaattia kohtaan. Tacitus kertoo esim., että Neron aikana aivan alituisesti valitettiin sitä, kuinka kopeiksi ja pöyhkeiksi osa maakuntain asukkaista oli tullut. Eräs sellainen mahtava herra Kreetassa antoi jokaisen, joka vain halusi kuulla, tietää, että saaren roomalaiset maaherrat olivat vähintään yhtä paljon riippuvaisia hänestä kuin hän heistä. Kun tämä tuli senaatin tietoon, oli eräästä sen jäsenestä sopiva tilaisuus muistuttaa, kuinka ennen koko provinssi vapisi roomalaisen maaherran tuomiota. »Nyt sitä vastoin», hän jatkoi, »me teemme aivan liian suurta melua näistä maaseutuasukkaista ja liehakoimme heitä sillä seurauksella, että he pian ovat valmiit yhden ja toisen viittauksesta esittämään valituksia. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että he saavat esittää mielipiteensä, mutta heidän imartelunsa ja liehakointinsa olkoon yhtä sopimatonta kuin häijyys ja julmuus heitä kohtaan. Usein tehdään suurempi virhe osoittautumalla liian myöntyväiseksi kansaa kohtaan kuin loukkaamalla oikeutta.»

Neron ajan terveellisistä uudistuksista on huomattava myöskin pyrkimys suurentamaan maanviljelyksen satoa jakamalla suurtilat pienemmiksi tiloiksi, joita voitiin huolellisemmin hoitaa.

Mutta koko ajan on mielessä kysymys: Kuinka moni näistä valtioita hyödyttävistä toimenpiteistä on alkuisin Nerosta itsestään? Siihen ei voi kukaan nykyisin antaa aivan varmaa vastausta. On kuitenkin hyvin vaikeata ajatella, että tämä yleisesti tunnettu tuhlari olisi hyviin tuloksiin vievien taloudellisten uudistusten aloitteentekijä. Ja ylipäänsä ei ole muuta mahdollisuutta saada minkäänmoista sovittavaa piirrettä tämän valtaistuimella istuneen ihmiskunnan hylkiön vastenmieliseen kuvaan kuin tuo tavallinen viimeinen keino, kun on kysymys suurista roistoista: syyntakeettomaksi julistaminen.

Useammin, kuin kerran on osoittautunut, että historian mustien lammasten perinnäiskuvat oikeudenmukaisuuden kannalta tarvitsevat puhdistusta. Mutta tämä puhtaaksipesu voi olla vain osittaista, jos »terve järki» saa olla määräämässä. Yksi ja toinen juttu asianomaisesta voi olla liiaksi väritetty ja perintätieto on voinut hänen huonoja puoliaan liioitella, mutta tuskin vain muistotieto sepittää kokonaisen sarjan kaskuja henkilön luonteesta ja ominaisuuksista, joita hänellä ei ole ollenkaan ollut. »Kenties» — kuuluisa englantilainen historioitsija Freeman sanoo eräässä historiallisessa kirjoitelmassaan — »Nero ei ole ollut niin perin huono, kuin miksi yleinen käsitys on hänet tehnyt —, mutta kaikissa tapauksissa on olemassa riittävästi todistuksia siitä, että hän oli hyvin huono.»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Herman Schiller, Geschichte des römischen Kaiserreichs unter der Regierung des Nero.

Bernhard W. Henderson, The life and principate of the emperor Nero (Laajoine kirjallisuusluetteloineen).

A.H. Raabe, Geschichte und Bild von Nero.

Philippe Fabia, Neljä kirjoitelmaa Revue de philologic'ssa 1895—1898 Neron toisesta ja kolmannesta avioliitosta.

C. Franklin Arnold, Die neronische Christenverfolgung.

Ernest Renan, L'antichrist.

Werner Schur, Die Orientpolilik des Kaisers Nero (Klio 1923).

Alarik Hallström, Nero redivivus.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Paul Allard, Histoire des persécutions pendant les deux premiers siècles.

Ivar A. Heikel, De kristna och den antika hedendomen.

Samuel Dill, Roman sociely from Nero to Marcus Aurelius.

Victor Chapot, La frontière de l'Euphrate de Pompée à la conquête arabe.