VERGILIUS.

Hän oli syntynyt vuonna 70 e.Kr. pienessä kylässä Mantuan lähellä Cisalpiinisessa Galliassa, vain muutamia peninkulmia Catulluksen kotiseudulta. Hänen isänsä oli hyvin vaatimattomissa varoissa elävä mies, mutta teki työtä ja ahkeroitsi antaakseen pojalleen hyvän tieteellisen ja kirjallisen sivistyksen.

Ensimmäisissä runoissaan, »Bucólica», Vergilius lauloi Theokritosta jäljitellen paimenelämän ihanuutta voimatta kuitenkaan kilpailla itsensä mestarin kanssa alkuperäisessä luonnonraikkaudessa. Vergiliuksen paimenet vaikuttavat usein, kuten Schück sanoo, »hienoilta hovimiehiltä, jotka puoliksi piloillaan ovat pukeutuneet paimenpukuun». Mutta rikkinäiselle ja ylihienostuneelle sukupolvelle Vergiliuksen »Bucolica» aukaisi luonnon ja viattomuuden maailman, missä ne, jotka olivat väsyneet suuren maailman pauhinaan, voivat hetkeksi saada rauhan. Pastoraali[108], paimenruno, on tosiaankin, kuten Bellessort on sen hienosti luonnehtinut, »liikuttavimpia tunnustuksia ihmisen kyvyttömyydestä löytää onnea sivistyksen edistymisessä ja hienostuneisuudessa. Paimenruno esittää kaupungin vastakohtana luonnon, mutta ei todellista luontoa, kovaa ja äitipuolimaista, jollainen se usein on, vaan ihanneluonnon, joka vie meidät takaisin ihmiskunnan kulta-aikaan. 'Paimenet', joita tämä runoudenlaji meille esittää, ovat ihmisiä, jotka ovat paenneet suurkaupungista, kaunosieluja, tunneherkkiä kesäisellä huviretkellä olevia ihmisiä. Jokaisen ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin hän, tietoisena siitä, ettei hän voi tulla onnelliseksi, ikävöi mennyttä viattomuuden aikaansa ja kaipaa nähdä ainakin sen kuvan. Silloin on paimenrunon hetki tullut.»

Vergilius runoili paimenidyllinsä samaan aikaan, jolloin maailmankohtalo ratkaistiin Philippoin verisissä taisteluissa, sekä lähimpinä seuraavina vuosina. Juuri ajan kammottavien olosuhteiden vastavaikutuksena hänen idyllinsä tulivat tavattoman suosituiksi. Roomalaiset huomasivatkin nyt ensimmäisen kerran ihastuksekseen, että heidän kielensä voi runoilijan taidokkaissa käsissä jalostua ja saavuttaa helleeniläisen sisarkielen kanssa kilpailevan sulavan sointuisuuden.

Näiden idylliensä enimmän ihaillussa runossa kirjailija kaihoten ennustaa kultaisesta ajasta, joka on tuleva rikkirepivien kansalaissotien rauta-ajan tilalle, ajasta, jolloin vainiot kellastuvat kylvämättömästä sadosta ja jolloin viiniköynnöksiä ei tarvitse leikata, jolloin

»Itsestään kotihin käy vuohet, maitoa uhkuin, karjojen laumat ei jalopeuroja julmia pelkää; käärme kuolevi, pois kukat myrkyin pettävät kuihtuu, tihkuelee hunajaa rosopinnat tammien rungot.»

Tämä rauhan aikakausi alkaa poikasen syntymisellä, joka on hallitseva kuten jumala onnellista maailmaa.

Kuka on sitten tämä poikanen, jonka tuloa runoilija hurmioitunein sanoin ennustaa? Hurskaat kristityt ovat olleet tässä laulussa erottavinansa sen tähden ensimmäisen tuikkeen, joka johdatti kolme Itämaiden viisasta miestä Betlehemin seimelle. Pyhän kirjan tunnetut kuvaukset laumasta ja paimenesta ja käärmeestä, joka oli tuhoutuva, tukivat heitä vakaumuksessaan, että runoilija oli puhunut Jeesuksesta.

Onko poikanen sitten neitsyen poika, josta juutalaiset profeetat olivat ennustaneet ja joka neljäkymmentä vuotta myöhemmin syntyi maailmaan? Keskiajan hurskaat uskoivat niin ja lukivat Vergiliuksen pyhien ennustajien joukkoon kuuluvaksi. Vielä meidän päivinämme on eteviä englantilaisia ja ranskalaisia kirjallisuudenhistorioitsijoita, jotka katselevat kysymystä samalla tavoin, mystikon silmin. Eikä olekaan mahdotonta, että Vergilius, joka oli syvästi uskonnollinen luonne, oli saanut kuulla puhuttavan Jesajan ennustuksista tai oli suorastaan lukenut juutalaisten profeettojen kirjoituksia kreikkalaisesta Septuaginta-käännöksestä. Tosiasia ainakin on, että Vergiliuksen useimmat runokuvat juontavat juurensa vanhimmista helleenisistä ja hellenistisistä runoilijoista, m.m. Pindaroksesta, sekä vanhoista yleisistä lauluista. Platonin ja Pythagoraan oppilaat olivat täysin vakuutetut, että tämä aika oli pian palautuva, ja oraakkelit ja sibyllat olivat sitä ennustaneet. Näillä kaikilla ennustuksilla näyttää olleen juurensa ikivanhassa Niilin sivistysmaassa, joka on niin usean salaopin äidinhelma. Niiden kauhunpäivien jälkeen, jotka Vergiliuksen sukupolven oli täytynyt elää, oli rauhallisen ajan kaipuu ja toivo sen pikaisesta koittamisesta voimakkaampi kuin koskaan ennen.

Senvuoksi onkin läheisintä olettaa, että runo — itämaalaisin vaikuttein — on kummunnut Rooman kansan vallankumousajan kauhuissa tuntemasta tuskasta ja tämän kansan kaihosta ja ikävästä saada rauha palautumaan maailmaan. Tältä pohjalta on esitetty se olettamus, että poikanen, joka oli syntyvä, olisi se lapsi, jonka Augustus näihin aikoihin odotti toisen puolisonsa lahjoittavan hänelle. Toiveet murskaantuivat kuitenkin melkein tragikoomillisella tavalla. Odotettu lapsi oli tyttö, myöhemmin niin surullisen kuuluisa Iulia.

Mutta vaikkei siis ennustus ollut toteutunutkaan, Vergiliuksen runolla on yhtä kaikki pysyvä arvonsa mielialan kuvastajana syvästi onnettomalta ajalta, jolloin ihmiskunta odotti vapahdustaan.

* * * * *

Useiden vuosien työn jälkeen seurasi »Bucolicaa» »Georgica», suuri maanviljelyksen oppirunoelma ja samalla kertaa yksinkertaisen, luonnollisen talonpoikaiselämän ylistyslaulu. Runon ensimmäinen laulu loppuu liikuttavaan rukoukseen Rooman suojelusjumalille, että nämä auttaisivat ja tukisivat Octavianusta kaikissa vaaroissa, jotka uhkaavat rauhaarakastavaa sankaria, joka tahtoo tehdä lopun väkivallan ja vilpin aikakaudesta ja kohottaa auran vanhaan kunniaansa. Ja koko runokokoelma loppuu ylistykseen Cæsarille:

»kun Cæsar suur sotapeistä rannoill' Eufratin syvän välkyttää, la'it lempeet suo alamaisillensa ja astuu tietä Olympon.»

Vuonna 29, jolloin nuori voittaja Aktionin taistelun jälkeen palasi Roomaan, oli runoelma valmis joko itsensä runoilijan tai hänen suosijansa Mæcenaan luettavaksi maailman hallitsijalle. Ilokseen Augustus keksi runoilijassa — vaikkapa vain itsetiedottomankin — auttajan työssänsä, yrityksessään saattaa maanviljelys suosituksi ja palauttaa Rooman köyhälistö siihen yhteiskuntaluokkaan, joka kerran oli ollut Rooman terveyden ja suuruuden lähde. Ja jollei »Georgicalla» ollutkaan mainittavaa käytännöllistä merkitystä, niin »sen on kuitenkin», kuten Schück sanoo, »täytynyt vahvistavan, terästävän kylvyn tavoin vaikuttaa uuteen sukupolveen, sen lukiessa runoelmassa kestävästä suvusta, joka ei tuntenut rikkaan ylellisyyttä eikä köyhän puutetta, vaan tyytyväisenä korjasi puiden hedelmät ja maan viljan, ilman että sen mielenrauhaa häiritsivät Forumin vaalitaistelut ja oikeusriidat, kansalaiskahakat ja sodan kauhut».

Vergiliuksesta oli näin tullut Rooman Hesiodos, kuten häntä olisi aikaisemmin voitu kutsua sen Theokritokseksi. Hän sanookin itse, että hän on tahtonut »Georgicassaan» antaa maanmiehilleen roomalaisen vastineen »Työ ja päivät» teokselle.

»Georgicahan» on opetusruno, joka tahtoo neuvoa talonpoikaa parhaimmalla tavalla viljelemään maatansa ja hoitamaan kotieläimiänsä.[109] Mutta se ei ole koskaan kuiva eikä opettavansävyinen. Kaikki — maanviljelijän arkipäiväisimmätkin tehtävät — tulevat ihastuttavan miellyttäväksi, heti kuin runoilija koskettaa sitä taikasanallaan. Tarkastakaamme vain sellaista pientä syrjäseikkaa kuin kuvausta siitä, kuinka elonleikkaaja sammuttaa uudelleen kylvetyn peltonsa janon! Miten eloisa luonnonkuvaus:

Saava on kiitoksen se, ken siemenet, kylvetyt äsken peittävi maahan, sen savipaakut murskaten karhein, sittenpä pellolleen monihaaraiset purot johtaa: taas kun kärventää orahat kesän mielivi helle, kalliorinteelt' ilmi hän houkuttaa helolähteen, min vesi soljuilee, solisee silopaasia piikin peltoja juottamahan, jotk' uupuivat janohonsa.

Eikö tunnukin siltä, aivan kuin hengittäisi vuoripuron raikasta viileyttä?

Mutta välistä viljelijä myöskin saa ajatella seisovan, pellon suomaaksi muuttavan liikaveden poisjohtamista,

»jolloin kosteuttaan hikoaa sen lämpimät kuopat.»

Usein runoilija tarvitsee vain yhden ainoan määräyssanan luodakseen oikean tunnelman, kuten silloin, kun hän puhuu kuusta sään ennustajana ja tällöin m.m. laulaa:

»Mutta jos neitseinen puna kasvoilleen kohoaapi, uhkaa myrsky; sen eelläpä puuntaa kuuttaren kullat.»

Kuinka paljon runoutta onkaan tässä kuvassa, yksinpä sanoissa »neitseinen puna»!

Mutta toisinkin keinoin laulajamme elävöittää opetusrunoaan. Silloin tällöin hän kietoo kuin aitoja helmiä laulun seppeleeseen kohtauksia saduista ja taruista, kuten silloinkin, kun hän kuvailee, kuinka hätä on pakottanut ihmisen keksintöön toisensa jälkeen,

»jott' äly, harjoitus sais ilmenemään vähitellen taidot, nousemahan sais tähkän maan vakosesta, tai tulen, piilleen piiss', esihin kädet viekkahat loihtis. Virta se ensin tuns' lepät ontoiks' uurretut yllään, sitten jo oppaikseen merimies tähys, myös nimes tähdet: Seulaiset, Hyadit, Otavan, tuon Pohjolan karhun. Pauloin pyydettiin eräriistaa, lintuja tahtain, metsiä kierreltiin kera koirien vainuavaisten. Virtaa viiltämähän syväverkon muutama laski, tippuvan nuotan taas meren aavoillen veti toinen. Rautaa karkaistiin, sahakin terän sai pykäläisen; kiiloin halkaistiin näet vain puunrunkoja ennen. Syntyi laiteetkin moninaiset. Voittavi kaikki esteet uuttera työ sekä vaivaan vaativa puute.»

Jollei se olekaan sarastavan sivistyksen ylistyslaulu, samanlainen kuin Sophokleen »Antigonessa», se on kuitenkin kehityksen ilolaulu.

Hurmioitunut on runoilija silloinkin, kun hän laulaa oman rakkaan Italiansa ylistystä ennen kaikkia muita maita:

»Kaukaisimpiakin jos katselet viljelysmaita, puuns' omat kullakin on. Vain Intia tuottavi mustaa ebenholtsia, vain maa Saban suitsutuspuuta. Tuoksua tihkuva palsamipuu myös mainita sietää, marjat akanthuksen ikivihreän, pumpulipensas valkeahohtoinen Etiopian, myös eräs Kiinan puu, min lehdill' on häkylöitäväks hienoa villaa,[110] Intian lehdot, jotk' ovat rannall' Okeanoksen[111] lahden äärimmän; siell' ei voi mies väkevinkään latvain leyhyvien yli lennättää vasamaansa.

Mun' ei meedein maa, min täyttävät uhkeat metsät, loistokas Ganges, ei myös kultaa kupliva Hermos[112] verraks Italian tule, ei myös Baktria, Indus. Kumpikin viljava on, ehoviiniä suomahan vuolas, öljyä tuottava myös sekä karjaa karkelevaista; täält' aromailtapa saa sotilaammekin säihkyvät ratsut; kahdenkertaiset sadot kantavi maa sekä karja. Tiikerikään raju siell' ei näyttäy, leijona julma, kasvit myrkkyiset ei pettele poimijaparkaa, käärmeet hirveät ei mada pitkin kenttiä, oikoin varttaan suomullista ja taas sen renkahiks kiertäin.

Kuinka miellyttäviä idyllejä tämä maa tarjoaakin katseltaviksi!

Käyräll' aurallaan joka vuos vaot viiltävi maamies; uuraudestaan saa elatuksen kartano kaikki, karjakin täyteliäs sekä uljaat kyntäjäjuhdat. Taukoamattapa vuos suo hälle heelmiä taikka karjaa kartuttaa tahi nostattaa kuhilaita, vainiot kuormittaa, ylen ahtaiks täyttävi aitat. Syksy kun joutuvi, niin hän oliiveist' öljyä painaa; terhojen täyttämät röhkijät tarhaan metsästä siirtyy, marjoja täynnä on maa, puiss' uhkuu kirjavat heelmät; köynnökset kohoaa, rypäleissä jo kypsyvi viini. Lapset suudellen kädet hälle kaulahan kiertää; kartanon kaunistaa hyve. Käyristyy utaritten painoa lehmät, vaan kilit pallerot laitumell’ leikkii, syöksyin sarvet pystyssä toinen toistansa vastaan. Nurmell' oikosenaan hän itse joutoa viettää, naapuriss' seppeliset taas alttarit leimueleepi.»

Koskaan Italia ei ole kuitenkaan niin suloinen kuin keväällä:

»Paisuvi maa kevähin, elonsiemenen pyytäen saada, Eetteri, kaikkeuden isä-valtias, suo sadekuurot hehkeän morsiamen, maan helmaan; kun ikivoimat yhtyvät näin, elohon pian kasvu jo elpyvi uusi. Lehdot lehväkkäät sulolintujen laulua helkkyy, Venust' aikanahan käy palvomahan kedon karja. Kasvaa maa, avauu sen kukkaset henkäelyille lämpimän tuulen, täynnä mi on suven tuoksua herkkää. Ruoho se turvassa kasvaen korkeemmaks kohoaapi päiviä uusia päin; ei köynnökset eteläisen polttoa pelkää, ei myös pohjoisen sadesäitä, vaan auk' umppuja luo ne ja lehvänsä myös leveälle.»

Nyt alkaa maamiehen työ viinitarhassa. Otettakoon muutamia säkeitä lukemattomien toisten joukosta vain näytteeksi siitä, kuinka runoilija kykenee värittämään ja elävöittämään maanviljelysopetuksiaan. Viiniköynnös on yhtä aikaa sekä arka että vallaton kasvi. Se ei tarvitse ainoastaan suojaa, vaan myöskin kuria. Aluksi sen tulee tapahtua sävyisän kasvattajan lempein ottein. Mutta myöhemmin, kun runko voimistuu, täytyy inhimillisyyteen yhtyä roomalaista lujuutta. Nuoren tulee antaa kehittää hyviä taipumuksiaan; mutta päivä joutuu, jolloin sitä tulee pitää kurissa ja opettaa sille järjestystä:

»Nuorehen köynnökseen kun lehtiä puhjeta alkaa, säästäös hentoa! Konsa se mielissään vesojansa työntävi ilmaan, kaikki jo ohjat päästäen irti, sirpein vielä sit' ei tule haavoittaa; nypi vainen sormin koukkuisin jokin lehdyt, missä on syytä! Mut se kun voimakkain käsivarsin on jalavaan jo kiivennyt, keri sen kiharat, kädet leikkele myöskin! Rautaa peljänneet ne oi' ennen; nyt kovin kourin saat sitä vallita, pois vesat liiat karsia kaikki.

Aidat myös puno'os, joit' ei elikot liki pääse, vallankin kun vielä se hento on, vaivojen-arka. Ei sitä uhkaa näet vain pakkaset tai kesähelle, vaan härät villit myös; sekä vuohet, ain' omapäiset ahmatit, hiehotkin sekä kaikkea jyrsivät lampaat.»

Mutta runoilijallamme on monia, eri lailla soivia kieliä lyyrassaan. Suloisesta idyllistä hän tempaa meidät olemassaolon hurjaan taisteluun. Millä voimalla hän kuvaakaan kiimaisten sonnien voimainmittelyä!

»Möyryten syöksähtää ne nyt sarvet sarvia vasten. Kaikuvat metsät, maat ja Olymponkin ikihuiput, kun yhä vuoroiltain jykevästi ne iskevät yhteen; kylkiä huuhtoilee veri tummana pulppuavainen. Yhteen ei sovi nyt sotasulhot, vaan häviölle jäänyt pyrkivi pois sivuseutuun maanpakolaisiin. Huokailee kovin hän häpeäänsä ja haavoja, joita korskea voittaja soi, sekä lemmentappiotansa; taakseen katsellen sukuvaltiusmaansa hän jättää. Huomion kääntävi nyt hän harjoituksehen voimain. Itseäns' ärsyttää hän, kiukkuun sama kiihtää, puskien runkoa puun sekä tuulta, mi vastahan viuhuu, multaa viskovi myös, näin valmistautuen taistoon. Mut kun uusiuneet ovat voimat, into, hän syöksyy taas sotatoimiin, päin vihamiestään huoleti syövää, niinkuni veen ulapall' alotaikse vaahdokas aalto, kasvavi korkeemmaks vaon luoden, nytpä jo vyöryy rantoja päin, kivihin kohisee kovin, vuorena nousee valtaiseksi, ja veet meren myllertää kurimukseen pohjia myöten, jolla jo sinkoelee mudat mustat.

Kaikki mi maass' elänee, niin ihmiset kuin pedot taikka karjat, veen asujat sekä linnut kirjavat syöksyy liekkiin riehuvahan; sama kaikiss' on näet lempi. Silloin julmin on jalopeuratar myös, joka pennut unhottaen samoaa eräseutuja; kömpelöt karhut silloin ahdistaa enin, raadellen mitä ehtii, silloin uskaliain on karju ja tiikeri tuimin; henkeäs peljätä saat, jos Libyan hiekkoja harhaat. Nähnyt lienet myös, miten orhitkin vavahtaapi kauttaaltaan, kun vain hajun tuttavan tuuli on tuonut. Ei niit' ohjaksin voi miehet hillitä, ruoskin, jyrkät kalliotkaan ei, rotkot, vuolahat virrat, jotk' ovat vuoriakin repineet sekä myötä ne vieneet. Syöksyvi hampaitaan hiomaan saloseutujen karju, multaa kuopaisten sekä kyljin kolhien puita, karkaisten tapojaan torahampaan keihästelyille.»

Tunteellisella vakaumuksella, melkein lapsellisen hurskaasti luonnon ihmeitä ihaillen, runoilija lopuksi kuvailee mehiläisten elämää yhteiskunnissaan, joissa

»työ käy kuumana, tuoksuelee mesi, myös ajuruoho.»

Näin runoilija, suuresta rakkaudesta aiheeseensa, on kietonut maanmiehen työlään ammatin, sen suuret ja pienet tehtävät runouden hohteeseen. Ja tämä hohde ei ole kirjallisen teennäisyyden, vaan aiheen perinpohjaiseen tuntemukseen pohjaavan innoituksen tulos. »Georgien» on kauttaaltaan täysipitoinen teos. Siitä johtuu ensi sijassa teoksen harvinainen viehättäväisyys, sillä totuus kuitenkin kauimmin pitää lukijan sielun lumoissaan. Runoilija on tässä teoksessaan vedonnut jokaisen sisimmässä asuvaan kiitollisuudentunteeseen miestä kohtaan, joka kyntää ja kylvää ja tekee työtä antaakseen meille tärkeimmän elämän tarpeista. Meillä kaikilla on, kuten Bellessort sen niin kauniisti lausuu, voimakas tunne siitä, että »jos ne pienet valot, jotka iltahetkenä vilkkuvat maanviljelyskylän tuvista, ainiaaksi sammutettaisiin, se merkitsisi meille paljon enemmän, kuin jos taivaan tähdet sammuisivat.»

* * * * *

Saatuaan valmiiksi »Georgicansa» Vergilius ryhtyi yrittämään toteuttaa Augustuksen lempiajatusta antaa roomalaisille kansalliseepos Enniuksen jäykän ja vanhentuneen runoelman sijaan. Näin syntyi Vergiliuksen kuuluisin teos »Æneis», joka luo hohdetta Rooman historiaan johtamalla sen alkuperän Æneaasta[113] kuningas Priamoksen sukulaisesta. Æneas oli Hektorin jälkeen urhoollisin troialaisista sankareista, mutta samalla hän oli myöskin tunnettu erinomaisesta hurskaudestaan.

Rooma on siis Troian tytärkaupunki. Troialainen Æneas, Augustuksen kantaisä, on Rooman varsinainen perustaja. Ja Juliusten suku juontaa juurensa Æneaan pojasta Iuluksesta.

Runoelman alkaessa on seitsemän vuotta kulunut Troian hävityksestä. Koko tämän ajan Æneas on harhaillut ympäri merta. Se on Iunon syytä.

»Viel' ei nää vihan syyt sekä muinaiset rajut tuskat olleet häipynehet; sydämessään piikkinä piili tuomio Pariksen, hänen kauneuttansa mi herjas.»

Siksi hän vihaa koko Pariksen sukua.

Nyt Æneas lähestyy Afrikan rannikkoa. Iunon onnistuu tällöin suostutella Æolus[114], tuulien isä, laskemaan irti myrskyn troialaisten aluksien kimppuun.

»Köysien ulvontaan nyt miesten hukkuvat huudot, pilvihin synkeisiin pian peittyy päivä ja taivas teukrien[115] katseilt', yö ulapalle synkkänä laskee. Pilvien pielet soi, tuliliekein eetteri leimuu, kolkko jo kuolema on, niin näyttää, urhojen eessä.»

Viisi Æneaan laivoista painuu pohjaan miehineen päivineen, ja kuusi muuta laivaa ajaa karille.

Mutta Neptunus, Æneaan suojelija, ilmestyy nyt paikalle. Hän pudistelee vihan vimmassa kolmikärkeänsä ja käskee tuulien heti paikalla painua matkoihinsa ja aaltojen asettua. Tyyntyneen meren yli Æneas jäljellä olevine aluksineen suuntaa kulkunsa kohti Libyan rannikkoa ja löytää siellä turvallisen sataman. Paikalla, jonne hän on joutunut, hallitsee kaunis kuningatar Dido, joka on tullut sinne Tyroksesta vallanhimoista veljeään pakoon. Kuningatar on parhaillaan Karthagon kaupungin perustamispuuhissa.

Æneas, jonka kuningatar ottaa vieraanvaraisesti vastaan, kertoo hänelle monista urotöistään ja seikkailuistaan. — Tunnemme tutun aiheen »Odysseus phaiaakkien kuninkaan luona». Runoilija kerrotuttaa sankarillaan ensiksi Troian häviöstä. Nämä tapaukset, joihin asti Ilias ei ehtinyt, Vergilius kertoo dramaattisella voimalla, joka tempaa lukijan vastustamattomasti mukaansa ja vielä tänä päivänäkin herättää hänessä myötätuntoa. Vaikuttavimpia kohtauksia on se, jolloin käärmeet tulevat kiemurrellen Laokoonia kohti:

»Äkkiä, kas, Tenedon[116] ulapalta, mi tyynenä päilyy, nousevi — kertoakin kamalaa — kaks hirveän suurta käärmehen-kehrää; ui nämä rinnan pyrkien rantaan. Jäykkinä kaulat, päät, joiss' on verenhohtava harja, kuohujen alt' ylenee, mut ruumiit jää veden peittoon, siintävät valtaiset vain selkäin kaartehet sieltä. Vaahdoten suolainen kohisee vesi. Ehti ne rantaan. Silmät kuopissaan säkenöi verin leimuavissa, kielet värjyillen sähysuiden pieliä nuolee. Kauhuun kalvistuin pakenimme. Ne rientävät suoraan Laokoonin luokse ja ensin kumpahinenkin kiemurtautuvat tään pojan kahden ympäri pienen, kohta jo raatelevat nuo koidot hampahan iskuin. Sitten ne syöksähtää isän kimppuun, kun kera keihään tää avuks ennättää, hänet kietovat vyötähiseltä kahtehen kertaan, niin myös kaulast' ankarin renkain; hirviökaulat, päät jää häilymähän hänen ylleen.»

Kuvaus Troian viimeisestä kamppailusta, joka riehuu Priamoksen linnan ympärillä, on niitä runokuvia, jotka ovat Vergiliuksen vahvin puoli, muuan niitä kuvia, jotka syövyttävällä voimalla pureutuvat kiinni lukijan mieleen. Se on verivihollisen silmillä nähty kuva Akhilleuksen pojasta Pyrrhoksesta:

»Pyrrhos kynnyksell' esihuoneen pöyhkänä seisoo, yllään loistelias asu vaskinen, kantaen peistä. Nähdä hän on kuni kyy, tuhoyrttien syöjä[117], mi talven nukkunut alla on maan keräks kohmettuin; kevähin se, nahkan luonut kun on ja saanut taas siron uuden, kiemurtaa valohon, maha maassa, mut kilvekäs selkä kiilteleväisenä; kieli se haarakas välkkyvi suusta.»

Voimakkailla kirveen iskuilla Pyrrhos murtaa kuninkaanpalatsin kuparipäällysteisen oven:

»Ilmi nyt aukeevat sisähuoneetkin, salisarjat, aukeevat Priamon, esitaattojen ruhtinassuojat, seisovan kynnyksillä jo hengenvartijat nähdään. Taaemmistapa soi polot huokaukset, valitukset; naiset juoksevat siell’ ees, taa, kaikk' kaikuvat huoneet heidän huudoistaan, kohoaapi se tähtihin asti. Äidit värjyillen myös harhailee avaroissa huoneiss', suutelevat ovipieliä, käy sylin niihin.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäävät viholliset ovat oven sisäpuolella.

Æneaan kertomukset seikkailuistaan ovat osittain samanlaatuisia kuin Odysseuksen elämykset. Me tapaamme Æneis runoelmassakin tunnetut Polyphemoksen, Skyllan ja Kharybdiin hahmot. Suurin osa Æneaan seikkailuja on kuitenkin Vergiliuksen omintakeisesti sepittämiä.

* * * * *

Dido on yhä enenevällä ihastuksella kuunnellut ihmeellisen vieraansa kertomuksia, ja hänen ihailunsa on pian muuttunut hehkuvaksi rakkaudeksi. Kuningattaren tunteet herättävät vastakaiun Æneaassa. Suuren metsästyksen aikana, johon koko hovi ottaa osaa, tapahtuu, että molemmat rakastavaiset sattumalta etsivät samassa luolassa suojaa äkisti puhjenneelta rajuilmalta.

»Dido ja Æneas, pää Troian urhojen, sattuu luolaan nyt samahan. Emo-Maa sekä kaasona Juno tervehtii salamoin; häävierasna eetteri säikkyy, nymfien riemukkaat soi huudot pilvien yltä.»

Sitten seuraa pitkän aikaa katkeamattomia juhlallisuuksia, joiden aikana Æneas ja Dido unohtavat rakkaudenonnessaan kaiken muun. Æneas on unohtamaisillaan elämäntehtävänsä perustaa Italian maaperälle valtakunta, joka on kerran hallitseva maailmaa.

Silloin Æneas saa jumalien kuninkaalta käskyn lähteä matkalle ja seurata elämänuraansa. Æneaan täytyy totella. Mutta jo ennenkuin hän on tästä maininnut sanaakaan rakastetulleen, tämä on rakkauden ihmeellisellä vaistolla aavistanut, miten tulee käymään. Hän koettaa turhaan saada Æneaan jäämään luokseen. Silloin hänen rakkautensa muuttuu vihaksi. Mutta hän ei tahdo elää rakkaudentarinaansa kauemmin. Kun Æneas päivän sarastaessa ohjaa laivansa ulapalle Karthagon satamasta, valaisee hänen matkaansa sen rovion loiste, jolla onneton Dido polttaa itsensä. Mutta kuolinpaikaltaan Dido sinkoaa kirouksen uskottomalle rakastajalleen sekä koko hänen kansalleen ja ennustaa voimallisesta karthagolaisesta, josta oli kerran tuleva Rooman vaarallisin vihollinen ja joka oli kostava hänen loukatun kunniansa.

»Mut tepä, tyyrit, hälle ja heimolleen vihass' olkaa ainaisesti. Mun tuhkalleni tämä uhri se suokaa! Älkööt milloinkaan nämä kansat mieltykö rauhaan! Nouskohon tuhkasi ain myös kerran kostaja suuri heimoa dardanien[118] tulin vainoamaan sekä miekoin. Nyt sekä milloin vain ajat sallivat sen, sodass' olkoot rannat rantoja vastaan, aaltoja vastahan aallot, miekat miekkoja, itse te, niinkuin lapsien-lapset.»

* * * * *

Æneas jatkaa nyt matkaansa Italiaan. Cumæssa hän kysyy neuvoa kuuluisalta sibyllalta, joka asuu siellä eräässä luolassa, ja saa tämän seurassa tehdä matkan manalaan tapaamaan vanhaa isäänsä, jonka hän on vuotta aikaisemmin haudannut. Runoilijan kuvaus siitä, mitä Æneas saa manalassa nähdä, on ihmeellisintä ja valtaavinta koko maailmankirjallisuudessa. Tämä kuvaus on, Schück sanoo, »alkuperäiskuva keskiajan kaikille helvettinäyille», ja siihen kohdistuukin siksi erinomaisen suuri uskonnollinen ja sivistyshistoriallinen mielenkiinto.

Sibyllan opastamana Æneas ensiksi saapuu Kharonin lautalle. Kolkko ja tuima katseltava on lautturi harmaine, takkuisine partoineen ja terävine, hehkuvien hiilien lailla säkenöivine silmineen. Rannalla tungeksii kuolleiden haamuja:

»Äitejä, miehiä siell' oli, haamuja harmauneiden urhojen, poikasien sekä neitojen naittamatonten, nuorien miesten, jotk' oli hautaan saattanut taatto; siellä he seisoivat, pyys joutuisaan yli päästä.»

Mutta ankara laivuri käskee useita kalpeita haamuja poistumaan. Nämä ovat sellaisia, joiden luut ovat vielä hautaamatta. He ovat tuomitut harhailemaan sata vuotta manalan virran äärillä, ennenkuin he saapuvat ikävöidylle toiselle rannalle.

Sibyllan pyynnöstä Æneas saa kuitenkin astua lauttarähjälle:

»Natis taakastansa nyt venhe rappeunut, sisähän vesi pulppusi halkeamista. Kuitenkin yli pääsivät tietäjätär sekä urho rannan liejuisen siniharmaaseen kahilistoon.

Täälläpä luolassaan makas Kerberos kolmine päineen, hirviökoira, min haukuntaa Manan mantere kaikui. Käärmeenkaulat sen uhaten nous; tietäjätärpä viskasi koht' etehen mesileivoksen, unijuomaan kastetun. Näljissään avas Kerberos kurkkua kolme, nielaisi äkkiä sen. Jopa ruumis suunnaton raukes maahan pitkäkseen, koko laajan täyttäen luolan. Vartija untunut kons' oli, Aeneas heti aukas portin, jättäen veet, joill' ei kotihin tule kenkään.

Kynnykseltä jo soi, soris äänet, suunnaton parku. Itkivät orpouttaan sylilapset, jotk' oli kuolleet ennenkuin mitäkään elon armaudesta he tiesi, rinnoill' äitien tempauneet Manan synkeän maille. Sitten ne nähtiin, jotk' oli kuoloon tuomitut syyttä. Toisenlaistapa tääll' lainkäyttö on, tuomari toinen: Minos uurnassaan tääll' arvat puistavi, kutsuu vainajat, kuulustaa, elonerheet tutkivi tarkkaan.

Täälläpä myös asuvat polot toiset, jotk' ovat syyttä itsens' surmanneet, valon maahan kyltyen varsin. Kuinka he mielellään palajaiskaan sinne nyt vaikka köyhinä raatamahan, kaikk' kestämähän elon huolet! Kohtalo estävi sen sekä virrat kaameat, kolkot; yhdeksästipä Styks näet kiertää Tuonelan tumman.

Tääll' lähimailla se myös keto valtainen levitäikse; 'Kaihojen kenttä' on sen nimi haikea. Siell' asuvaiset kuoloon hiutunehet ovat lemmenvaivojen vuoksi. Sinne vie salapolku, ja myrttien metsä sen kätkee. Heit' ei kuolemakaan ole päästänyt kaipauksestaan.»

Täällä väikkyy varjokuvana kauniin Didon haamukin. Mutta kun Æneas puhuttelee häntä, hän suuttuneena pakenee.

Jatkaessaan vaellustaan hän kohtaa useita muinaisia asetovereitaan, jotka kertovat hänelle kokemuksiaan. Hetkisen perästä hän tulee mahdottoman suuren, muurin ympäröimän linnan luo, jonka ympäri juoksee tuliaaltoinen joki. Tämä on Tartarus[119] kadotukseen tuomittujen asunto.

»Voihkina korviin soi, valitukset, raatelevaisten Ruoskien iskut, soi rämy rautojen, ketjujen kalke.»

Raivottaret siellä heiluttavat sähiseviä käärmeraippojaan kadotettujen yllä.

»Hän joka veljyttään on vainonnut elon mailla, taattoa solvannut tahi pettänyt holhoamansa, tai se, ken kultaa sai, mut hautoi vain sitä yksin, muille myöntänyt ei — luvutoin on moisien, lauma — tai joka päästään pääs vuoks huoruuden, tahi orjat ounaat, jotk' asehin omat herrans' surmata tohti; täällä he vankina on, vain tuomion hetkeä vartoo.

Syntymämannun myi tämä kultaan, saatti tyrannit valtaan; turmeli tuo oman tyttären, vierahan vaimon; tieten, taiten nuo teki väärin, sai, mitä mieli»,

Sibylla sanoo.

Mutta tie vie edelleen tästä kauhujen paikasta vehreisiin suloseutuihin, ihanaisiin Onnelan lehtoihin, ikiauvoisiin asumuksiin. Puhdas eetteri tääll' luo purppurahohtohon kaiken. paistavi tääll' oma päivä ja tähdetkin omat tuikkii. Muutamat kilpailee silonurmellansa, ja toiset hiekall' ottelevat tahi leikkiä lyö heleällä; lauluja kaiuttain kehätanhuun yhtyvät toiset.»

Täällä Æneas saa ilokseen jälleen nähdä vanhan isänsä. Mutta kun poika tahtoo kietoa käsivartensa hänen kaulaansa, varjo väistyy unikuvan lailla. Isänsä opastuksella Æneas sitten tutustuu sielunvaellusoppiin, ja vanhus näyttää hänelle pitkän jonon syntymättömiä sukuja, sieluja, jotka kerran tulevaisuudessa tulevat ruumiillistumaan. Näiden joukossa Æneas saa nähdä koko tulevan Rooman merkkimiesten joukon, aina Romuluksesta Augustukseen saakka, joka on antava jälleen maailmalle rauhan kultaisen ajan ja laajentava valtakuntansa rajat aina kaukaiseen Intiaan saakka. Hän näkee Rooman ensimmäiset kuninkaat ja vapaussankari Brutuksen, hän näkee Manliuksen ja Camilluksen, Fabriciuksen ja Caton, Gracchukset ja monta muuta. Viimeisenä rivissä hän näkee ihanan nuorukaisvartalon. Se on Augustuksen sisarenpoika, nuori Marcellus, jonka maallinen elämä oli määrätty niin lyhyeksi.

Æneaan manalassa käynti on, kuten monet muutkin Æneis runoelman kohtaukset, sepitetty homeroslaisen mallin mukaan; mutta tuntuva ero on kumminkin olemassa Vergiliuksen ja Homeroksen käsityksien välillä kuolemanvaltakunnasta. Homeroslaisen ajan käsitys kuolemanjälkeisestä olotilasta, pahoille ja hyville erotuksetta samanlaisesta varjoelämästä on väistynyt sellaisten filosofien kuin Pythagoraan ja Platonin vaikutuksesta.

Cumæssa käyntiin Æneaan harharetket viimeinkin päättyvät. Hän ryhtyy sen jälkeen pitkälliseen, monivaiheiseen taisteluun Latiumissa, joka päättyy onnelliseen miekanmittelöön. Senjälkeen Æneas voi vihdoinkin suorittaa suuren tehtävänsä ja perustaa sen yhteiskunnan, josta Rooman maailmanvaltakunta oli kerran kehittyvä.

* * * * *

Vähän kaikkialla huomaa Æneis runossa, kuten olemme nähneet, että Vergilius on pitänyt Odysseiaa ja Iliasta esikuvinaan. Mutta sama suuri ero on olemassa Homeroksen ja Vergiliuksen kuin runoilijamme ja Theokritoksen välillä: yhdellä puolen naiivi välittömyys, toisella tulos perinpohjaisista opinnoista. Kuinka paljon elävämmiltä, verevämmiltä ja intohimoisemmilta vaikuttavatkaan senvuoksi homeroslaiset sankarit verraten Æneaaseen, joka on tuskin muuta kuin nukke, jota jumalat tanssittavat! Häneltä puuttuu täydellisesti homeroslaisten sankarien aseiloinen mieli, hän valittaa alituisesti kovaa kohtaloaan, joka pakottaa hänet taistelemaan, ja hänen on helpompi vuodattaa kyyneleitä kuin verta. Mutta luonteena hän on Iliaan ja Odysseian sankareita korkeammalla tasolla, sillä hän uhraa persoonalliset mielihalunsa sen tehtävän takia, jonka jumalat ovat panneet hänen suoritettavakseen. Hän on aidon roomalaisen velvollisuudentunnon ruumiillistuma. Hänellä ei ole oikeastaan vähintäkään halua tulla kuuluisaksi sankariksi. Hän tuntee raskaaksi kuormaksi sen elämäntehtävän, joka on pantu hänen suoritettavakseen. Hän ei kärsi ja ponnistele oman kunniansa, vaan kotijumaliensa vuoksi, joille hänen täytyy valmistaa pysyväinen olinsija, ja tulevan suvun takia, jota niin kunniakas tulevaisuus odottaa. Hän ei rakasta sotaa, mutta on urhoollinen aina aseellisissa voimain mittelyissä. Hän rakastaa rauhaa, mutta hänen on pakko alituisesti kierrellä ympäriinsä ja alituisesti ryhtyä uusiin yrityksiin. Hän rakastaa Didoa, mutta hylkää hänet siksi, että korkeammat velvollisuudet vaalivat häntä niin menettelemään. Tämä on joka tapauksessa valtavaa. Miellyttävä piirre on hänessä se, ettei hän koskaan kerskaile velvollisuudentunnollaan ja luonteenlujuudellaan.

Yhtä persoonattomia kuin Vergiliuksen sankarit ovat hänen jumalansakin. Heillä ei ole todellisia piirteitä, jotka antavat elämää ja väriä helleenien jumalmaailmalle. He ovat vain »voimia», jotka yhdenmukaisesti aidon roomalaisen katsantokannan kanssa elävät ja hallitsevat Æneiksessä.

Kolmas eroavaisuus on se, että Homeros iloitsee saadessaan kertoa merkillisiä asioita, kun taas Vergiliuksessa huomaa läpikäyvänä piirteenä tarkoitusperän, nimittäin ihannoida roomalaisvaltaa ja esittää Augustus sen täydellisentäjänä.

* * * * *

Enimmän Vergilius oli oma itsensä joka tapauksessa silloin, kun hän lauloi idyllisestä maalaiselämästä luonnon helmassa ja ylisti uutteran maanviljelijän onnellista osaa niiden kohtalon vastakohtana, jotka suurkaupungissa tavoittelivat loistoa ja nautintoja. Vergilius oli ja pysyi pienviljelijän poikana, joka tunsi itsensä araksi ja hämillään olevaksi isoisten saleissa ja joka aina ikävöi maailmankaupungin vilinästä maaseudulle. Suurikasvuinen, raskasliikkeinen mies, hipiä auringonpolttamana, näyttikin talonpojalta. Mutta sen pahempi tätä ulkonäköä ei vastannut talonpojan vahva fysiikka. Runoilijan terveys ei ollut parasta laatua, ja liian aikainen kuolema katkaisikin hänen uransa vähän sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta.

Se maaseutu, jonne Vergilius ikävöi, merkitsi hänelle kuitenkin suunnattomasti enemmän kuin karkealle boiotialaiselle talonpoikaisrunoilijalle, jonka seuraajana hän piti itseään: maaseutu ei ole vain viljasatojen äidinhelma — se on myöskin kauneuden maailma; eikä kukaan aikaisemmista runoilijoista, ei roomalaisista eikä kreikkalaisista, ole niin voimakkaasti vaistonnut luonnon kauneudellista puolta kuin Vergilius. Ei kukaan ole hänen laillaan nauttinut puiden varjosta kuumana kesäpäivänä, ei kukaan hänen laillaan ymmärtänyt arvioida tunnelmaa metsän huminassa, purojen porinassa ja lintujen liverryksissä. Hän on riemuinnut koko luomakunnan kauneudesta yhtä hyvin säteilevän kesäauringon valossa kuin iltahetken raukenevassa rauhassa. Hänen »Georgicaansa» täytyykin, puhtaasti runolliselta kannalta katsoen, pitää hänen onnistuneimpana teoksenaan. Vergilius oli sisimmältään lauhkea ja lempeä idyllikko.

Ja kuitenkin hänen asteikkonsa oli niin laaja, että hän kykeni runoudessaan ilmentämään sekä puiden huminan että miekan kalskeen. Æneiksestä tulikin se teos, jota hänen maanmiehensä pitivät hänen verrattomasti korkeimpana saavutuksenaan. Runoelman monumentaalinen nousu tehosi Rooman kansaan. Olihan sillä, kuten Schück oivallisesti esittää, »maailmanhistorian sointua sävyssään; se on maan herroille käypää runoutta.» Ylpeillen roomalaiset katsahtivat ylös omaan Homerokseensa, ja Vergilius oli heidän mielestään voittanutkin kreikkalaisen runouden isän. Sykkivin sydämin seurattiin runoilijan kertomusta Rooman kansan korkeista esi-isistä ja maailmanhistoriallisesta tehtävästä. Ei yksikään roomalainen voinut kansallista liikutusta tuntematta lukea niitä ylväitä sanoja, joilla Æneaan vanha isä manalassa ennusti roomalaisten tehtävästä kansojen joukossa:

»Taiturit herkemmät vain henkiväks luokohot pronssin, — luulen, että he saa elämään myös marmorikasvot —, puhtaammin puhukoot he ja taivaan tähtien liikkeet sauvoin mittailkoot sekä tietkööt, koska ne nousee, mutta sa, Rooman mies, olet kansain käskijä, muista! Tää sun taitehes on: luo rauhaa, lailla se suojaa, lyötyjä säästä, mut sotamahdein korskeat kaada!»

* * * * *

Vergilius työskenteli yksitoista vuotta Æneiksensä sommittelussa, mutta hän arveli, että sen täysin valmiiksi saattaminen vaatisi vielä kolmen vuoden ajan. Näitä vuosia ei hänelle suotu. Kuolema lopetti hänen työskentelynsä vähän sen perästä, kun hän oli täyttänyt viisikymmentä vuotta.

Vähitellen Vergiliuksesta tuli kansantietoisuudessa ennustaja ja ihmeidentekijä. Hänen kirjojaan tulkittiin vertaus- ja tunnuskuvallisesti, ponnisteltiin syvemmän, profeetallisen merkityksen esille saamiseksi kaikessa, mitä hän oli sanonut ja hänen kirjansa avattiin kuten oraakkelilta neuvoa haettaessa. Keskiajan kristityt pitivät häntä Israelin profeettojen arvoisena. Ensi sijassa hänen ennustuksensa poikasesta, joka toisi onnellisemman ajan maan päälle, teki hänestä hurskasten silmissä tietäjän.

On omituista, että Saksan suurin protestanttinen psalmirunoilija, Paul Gerhardt, on saanut inspiration erääseen kauneimmista ehtoovirsistään Æneiksen tunnelmallisesta kuvauksesta yöstä ja sen tuomasta levosta, siitä yöstä, joka kumminkaan ei tuonut onnettomalle Didolle lievitystä hänen rakkaudentuskaansa:

»Yö oli, uupunehet kaikk' antautui levon valtaan leppoisaan. Oli vait maa, metsä ja ankara aava, tähdet verkkaan vain yli kannen korkean vieri. Vainiot nukkuivat, työjuhdat, kirjavat linnut, veess' eläväiset kuin myös piilevät pensahikoissa; kaikk' oli untunehet yön helmaan vaikenevaisen, huolens' unhottain sekä päivän mennehen vaivat.»

Paul Gerhardtin ehtoovirren seuraavilla säkeillä on vastikkeensa Vergiliuksen runoudessa:

»Maa lepohon nyt vaipuu, sen piirteet yöhön haipuu, kaikk' uneen uinahtaa.

Pois päivän valo peittyy, ja öinen huntu heittyy yl' ilman avaran.

Työt tauonneet on maiset, vain lähdet loistavaiset vait yössä valvovat.»