LUKIANOS, ANTIIKIN VIIMEINEN SUURI KIRJAILIJA.

Näyttämönä on Olympos, jonne filosofi Kyniskos[177] on uskaltautunut hieman hävyttömin aikein tunnustella itsensä jumalien isän suonta. »Kuulepas Zeus», hän sanoo, »tarkoituksenani ei ole häiritä sinua rukoilemalla rikkautta tahi valtaa tahi jotakin muuta samanlaista, koska sinusta on kiusallista sellaista antaa. Kysymys on vain pienestä, turhanpäiväisestä asiasta, jonka suvainnet minulle suoda.»

Zeus: Annapa sitten kuulla pyyntösi, Kyniskos! Se hyväksytään, jos se on niin vaatimaton, kuin miltä kuulostaa.

Kyniskos: Vastaa vain minulle yksinkertaiseen kysymykseen! Varmasti olet sinäkin perehtynyt Homerokseen ja Hesiodokseen. Sano minulle sitten, onko totta, mitä nämä miehet kertovat Kohtalosta ja Moirista[178] että sellaiseksi kuin nämä kerran ovat kehränneet kunkin naisesta syntyneen elämänlangan, sellaiseksi sen sitten täytyy välttämättömästi tulla.

Zeus: Ei mikään ole varmempaa kuin se.

Kyniskos: Hyvä! No entä sitten Sallimus ja Sattuma, jotka myöskin ovat kuuluja auktoriteetteja, mitä ne sitten ovat? Ovatko ne Moiren kanssa samanarvoisia vai hieman ylempiä? Sillä yleinen käsityshän on se, että mikään ei merkitse mitään Sallimuksen ja Sattuman rinnalla.»

Nyt Zeus tulee hämilleen ja vastaa samoin kuin vanhemmilla on tapana vastata samanlaisessa tapauksessa koettaessaan selviytyä liian tiedonhaluisista lapsista: »Ei ole sallittu saada kaikkea tietää, Kyniskos.»

Kyselijä ei kuitenkaan anna tämän vaikuttaa itseensä, vaan jatkaa: »Mutta jos nyt Moirat hallitsevat kaikkea eikä ole ketään, joka voi kumota, mitä he kerran ovat päättäneet, niin mitä hyödyttääkään silloin, että ihmiset uhraavat teille jumalille ja tuovat teille kokonaisia hekatombeja, että Te kuulisitte heidän rukouksensa?»

Tällä tavoin Kyniskos solmeilee jumalien isän kysymyksillään niin julkeasti, että Zeus kiemurtelee kuin mato hänen säälimättömän logiikkansa edessä. Hän koettaa livahtaa kuin koira veräjästä selittämällä: Moirat järjestävät kaikki meidän jumalien välityksellä.

Kyniskos: Minä ymmärrän: te jumalat olette vain työkaluja kohtalottarien käsissä, aivan niinkuin kirves ja kaira kirvesmiehellä.

Zeus: Kuulepas, ajattele, että minä istun tässä salama kädessäni!

Kyniskos: Salamoitse sinä vain, Zeus! Kohtalo se kumminkin määrää sattuuko vasamasi minuun vai ei. Mutta sano minulle ensin eräs asia: Minkä ihmeen vuoksi sinä sallit temppelinryöstäjien ja ryövärien kuljeksia vapaina, sillävälin kuin sinä joka päivä annat salamasi iskeä tammiin ja kiviin ja alusten purjeisiin, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa, vieläpä välistä hiljaisiin ja siivoihin vaeltajiin? Sinä et vastaa Zeus. Kenties minä en saa sitäkään tietää?

Zeus: Et, sitä sinä et saa, Kyniskos. Minulla ei ole mitään sanomista sellaiselle tungettelevalle vintiölle kuin sinulle.

Sepä ikävää — Kyniskos arvelee — »sillä minun pitäisi tehdä vielä pari kysymystä. Minä olisin mielelläni tahtonut päästä selville siitä, kuinka Moirilta voi riittää aikaa kaikkeen, pienimpiinkin asioihin, vaikka heitä on vain kolme. Enpä minä vain tahtoisi olla heidän asemassaan ja päivät pitkät istua ja kehrätä värttinällä, jossa on liiankin paljon törkyä ja sitten vielä kaupan päällisiksi pitää silmällä kaikkea. Mutta jos sinun, Zeus, on vaikeata vastata näihin kysymyksiini, niin on minun tyytyminen siihen, mitä jo olen saanut tietää. Sillä olenhan saanut ainakin hieman valaistusta kyselyyni Sattumasta ja Sallimuksesta. Ja tietystihän on jo kauan sitten määrätty, että minä en tule saamaan selkoa lopuskasta.»

Menettelytapa on tuttu. Se on sama vähitellen kumoava kyselytapa, jota Platonin dialogeissa Sokrates käyttää, kun hän panee sofistat ahtaalle. Se mies, joka dialogissaan »Zeus pulassa» on näin heittänyt harteilleen Platonin viitan, on syyrialainen Lukianos Samosatan kaupungista Eufratin varrelta. Hän syntyi noin vuonna 125. Hän oli aloittanut elämänuransa kaunopuhujana. Kaunopuhujana hän oli esiintynyt melkein kaikissa Rooman valtakunnan maissa ja saanut suurta suosiota osakseen. Mutta ontto retoriikka oli oikeastaan vain hänen elinkeinonsa. Kun hän oli koonnut suunnilleen niin suuren omaisuuden, että voi sillä elää, hän asettui asumaan Ateenaan, maailman kirjalliseen pääkaupunkiin ja antautui kirjailijauralle, jolla hän on tehnyt nimensä kuolemattomaksi. Hän oli niihin aikoihin nelikymmenvuotias mies.

Esikuvanaan hän piti platonilaista dialogia; mutta Lukianoksesta ei ollut syvämietteisiin filosofisiin tutkisteloihin — hän teki dialogissaan yksinomaan henkevää pilaa, mielellään parodiatyyliin. Hän piteli erittäin pahoin kansanomaisia kuvitelmia jumalmaailmasta, jonka monia vajavaisuuksia Ksenophanes ja Herakletos jo 700 vuotta aikaisemmin olivat ivailleet ja joista Aristophanes myöhemmin oli tehnyt pilaa näyttämöllä. Lukianos menee pitemmälle oppi-isänsä jälkiä seuratessaan. Hänestä Zeus on lörpöttelevä Don Juan, Mercurius yksinkertainen rosvo, Bakkhos auttamaton juoppo, joka tuoksuu viinille jo aikaisin aamulla, ja Hephaistos on ainakin kaikkea muuta kuin kadehdittava olio. Tosin hänellä on kaunis rouva, mutta tämähän pettää häntä Areen kanssa, ja »mitäpä ontuva nokinen seppäraukka voikaan niin korealle miehelle, joka on vielä sotilas kaupan päällisiksi?» Mutta Lukianoksella on vielä rikkaampi kuvakokoelma käytettävänään egyptiläisissä, syyrialaisissa ja muissa itämaisissa jumalissa ja pahoissa hengissä, jotka nyt vaativat osuuttansa vanhojen Olympoksen jumalien nektari- ja ambrosia-annoksista. Eikä sovi ihmetelläkään, ettei Zeus ilokseen näe koirankasvoisen Anubiksen ja Memphiksen härän tunkeutuvan korkean ylhäiseen olympolaiseen seuraan!

Kohtaloaan ei kiittele Hermeskään, kun hän joutuu kahden kesken mammansa kanssa ja saa tilaisuuden purkaa sydämensä. »Minullahan on aivan hullun paljon tekemistä» — sellainen on hänen sisunpurkauksensa sisällys. »Ei ole toista jumalaa koko taivaassa, jonka pitää riehua ja raataa niinkuin minun. Aikaisin aamulla ylös ruokasalia lakaisemaan ja asettamaan tyynyjä paikoilleen. Kun minä juuri ja juuri olen saanut kaikki järjestykseen, minun on jo ilmoittauduttava Zeukselle ja saan sitten pitkin päivää juoksennella ympäriinsä ristiin ja rastiin hänen asioillaan. Ja kun minä viimeinkin tulen takaisin tänne ylös, niin minä tuskin ehdin pudistella tomun päältäni, ennenkuin jo ambrosia on asetettava pöydälle. Eikä edes yölläkään minulla ole rauhaa. Minä olen lopen väsynyt koko hommaan.»

Pariksen tuomio dialogissa ylenkatse olympolaisia kohtaan muuttuu täydelliseksi pilaksi. Näytelmä — tekisi mieli sanoa — alkaa Zeuksen sanoilla Hermeelle: »Ota tämä omena ja riennä alas Fryygiaan ja etsi Priamoksen poika, härkäpaimen — hän käy Ida vuorella ja paimentaa laumaansa — ja sano hänelle näin: Kuulehan, Paris! Zeuksen tahto on, että sinä, joka olet kaunis mies ja lisäksi hyvin perillä rakkausasioissa, ratkaiset näiden kolmen jumalattaren keskisen riidan siitä, kuka heistä on kaunein. Kauneuspalkintona on omena.»

Kolme jumalatarta, joita kauneuskilpailussa on arvosteltava, saavat sen rauhoittavan tiedon, että paimennuorukainen »on kuninkaallista sukuperää, mutta samalla kertaa vain tuollainen turmeltumaton vuoriston lapsi, jota tuskin kukaan voi pitää arvottomana katselemaan niin paljoa naiskauneutta.»

Mutta kopeasti niskojaan nakaten Aphrodite selittää, että hän sitten vasta ei pelkää minkäänmoista palkintotuomaria. »Sillä mitäpähän voi olla minua vastaan huomauttamista?» Terävästi Hera sinkauttaa: »Emme mekään pelkää, Aphrodite, jos vaikka itse omalle Areellesi olisi uskottu päätösvalta asiassa.» Pallas Athene sitävastoin punastuu tyttömäisen häveliäästi.

Hermes: Ja nyt suoraan Fryygiaan — minä näytän tietä. Pysytelkää aivan perässäni! Eikä minkäänmoista hermostumista! Minä tunnen Pariksen: hän on nuori ja kaunis ja naistenmies ja oikea asianymmärtäjä tämänluontoisissa asioissa, niin että kyllä hän tulee olemaan hyvä tuomari.

Aphrodite: Tuohan kuulostaa hyvältä ja erittäinkin minä olen mielissäni siitä, että hän on oikeudenmukainen tuomari. Mutta sano minulle, onko nuori mies naimaton vai onko hänellä jonkinlainen vaimo?

»Mitä te supattelette?» Athene keskeyttää epäluuloisesti.

Hermes: Hän vain kysyi minulta, onko Paris poikamies.

Athene: No, mitä se häntä liikuttaa?

Hermes: Sitä en tiedä. Hänen oli vain jotakin kysyttävä eikä tarkoittanut sillä mitään, hän sanoo.

Athene: No, entäs sitten? Onko hän naimaton?

Hermes: Ei, eipä kyllä.

Athene: Hyvä! Onko hänessä vähääkään sotilasainesta? Onko hänellä sotaista kunnianhimoa, vai eikö hän ole muuta kuin paimen?»

Nyt Aphrodite keskeyttää keskustelun huomauttamalla, että hän nyt ei ainakaan ole sellainen, joka vihastuu siitä, että Hermes on syrjässä keskustellut hänen kilpailijattarensa kanssa. »Sellainen soveltuu huonoille luonteille, mutta ei koskaan Aphroditelle.»

Mutta nyt on saavuttu perille Ida vuorelle. Hera käyttää tilaisuutta hyväkseen pistelläkseen Aphroditea: »Sinä saat käydä edellä ja näyttää tietä», hän sanoo, sillä sinunhan pitäisi olla perehtynyt tähän seutuun niinä aikoina, jolloin sinä aikaisin ja myöhään teit kuuluisia vierailujasi Ankhiseen[179] luona.» — »Ei, nyt minä näytän teille tietä», Hermes sanoo ja niin hän sitten esittelee kolme ylhäistä naista paimennuorukaiselle, joka kauan seisoo typertyneenä niin suurenmoisen kauneuden edessä. Heidän tapansa siepata sana toistensa suusta ja piikiteliä toisiansa ei suinkaan helpota hänen tehtäväänsä. Hänen täytyi arvostella jokaista erikseen. Silloin näyttäytyy pian, minnepäin tuomio kallistuu. »Minä en ole sellainen, joka otan vastaan lahjuksia», hän ilmoittaa Heralle, kun tämä koettaa houkutella häntä koko Aasian herruudella: mutta kun Aphrodite lupaa kauniin Helenan rakkauden, niin lahjomattomuus sulaa kuin vaha.

* * * * *

Lukianoksen satiiri saa toisen, katkeramman, tummemman soinnun, kun hän vie meidät manalaan. Sille hän on omistanut kuuluisan dialogisarjansa »Kuolleitten keskusteluja», joissa kauttaaltaan värähtelee voimakas tunne kaiken mitättömyydestä. Muuan parhaimmista näistä dialogeista kuvaa matkaa Kharonin lautalla. Se alkaa näin:

Kharon: Tässä ei ole helppo selviytyä, sen saatte uskoa. Lauttahan on, kuten näette, pieni ja sangen kehno ja vuotava hieman joka paikasta. Jos se kallistuu, niin se menee kumoon samassa. Ja kuitenkin te tulette tänne suurissa joukoissa yhdellä kertaa ja laahaatte mukananne paljon tavaroita. Jos kaikki tuo kama otetaan mukaan, niin minä pelkään, että te saatte katua, ainakin uimataidottomat. Tässä ei auta muu kuin jättää kaikki tarpeeton tavara rannalle ja sitten käydä lautalle alastomina.

Hermes saa seista ääressä ja pitää silmällä, että matkustajat luopuvat kaikesta, mitä he ovat laahanneet mukanaan viimeiseen asti: kauneudesta, kunniasta, rikkaudesta j.n.e. Hän on jo vapauttanut pari haamua kaikista liiallisista matkatavaroista. Silloin saapuu siihen kolmas, jolta hän kysyy: »No entäs sinä siellä, jolla on purppurainen juhlapuku ja diadeemi, sinä, joka näytät niin korskealta, mikä sinä olet miehiäsi?

Lampikhos: Lampikhos, Gelan ruhtinas.

Hermes: Mitä sinä luulet tuolla kaikella koreudella täällä tekeväsi? Heitä se päältäsi!

Lampikhos: Kas siinä ovat sitten rikkauteni.

Hermes: Anna turhamaisuutesi ja ylimielisyytesikin tehdä niille seuraa, Lampikhos! Jos ne otetaan mukaan, tulee lautalle aivan liiaksi painoa.

Lampikhos: Mutta diadeemin ja purppuraviitan sinä kuitenkin antanet minun pitää, vai kuinka?

Hermes: Ei millään ehdolla. Pois vain nekin!

Lampikhos: Jääkööt sitten! Voitko sinä vielä enemmän vaatia? Kuten näet, minä olen nyt luopunut kaikesta.

Hermes: Ei, vielä on sinulla jäljellä julmuutesi ja hulluutesi ja julkeutesi ja vihasi. Niistäkin on sinun luovuttava.

Lampikhos: Tässä minä nyt sitten seison ilkialastomana.

Hermes: Nyt saat nousta lautalle.»

Nyt saapuu paikalle tavattoman suuri sotilas.

Hermes: Varjelkoon! Varustuksissa kiireestä kantapäihin! Mikä on aikomuksesi ja mikä on tarkoitus tuolla voitonmuistomerkillä, jota kannat?

Soturi: Että minä olen voittanut taistelun ja tehnyt itseni huomatuksi urhoollisuudestani, niin että valtio on tahtonut kunnioittaa minua.

Hermes: Jätä sinä vain muistomerkki ylhäälle maan päälle! Manalassa vallitsee rauha, eikä siellä tarvita aseita.

Mutta tuo suurieleinen — joka pöyhistelee kuin lintu ja rypistelee silmäkulmiaan ja näyttää niin syvämietteiseltä —, mikähän otus se on. Niin, minä tarkoitan tuota, jolla on pitkä, hoitamaton pukinparta.

Menippos: (Lukianoksen ihailema kyynillinen filosofi ja satiirikko 3:nnelta vuosisadalta e.Kr.): Se on olevinaan filosofi, Hermes, mutta on itse asiassa petturi ja suurveijari. Anna hänen vain riisua vaatteensa, niin saat nähdä, kuinka paljon turhamaisuutta kätkeytyykään sen viitan alle!»

Tällöin näyttäytyy, että — kuten Hermes sanoo — filosofin kaikki vastenmieliset ominaisuudet tuskin mahtuisivat viisisoutuun. Hänen täytyy luopua kaikista niistä, vieläpä raskaasta, takkuisesta pukinparrastaankin.

Lopultakin ollaan lähtökunnossa. Matkalla kuolemanvaltakuntaan kuullaan ylhäältä maan päältä moniäänistä sorinaa. Ne ovat jäljelle jääneitä, jotka ilmaisevat suruaan tai iloaan viimeisten kuolintapausten johdosta.

»Mutta sinua», Hermes Menippokseen kääntyen sanoo, »sinua ei itke kukaan, vaan sinä saat levätä siellä yksin ja rauhassa.»

Menippos: Eikö mitä. Varro vain, niin kuulet kohta koirien ulvovan surkeasti tähteni ja korppien siipien viuhinan, kun ne ottelevat keskenänsä pitäessään huolta hautaamisestani.

Hermes: Sinä olet miesten mies, Menippos.»

* * * * *

Toinen, joka viihtyy oikein hyvin manalassa, on köyhä suutari Mikyllos. Hän on niin innokas pääsemään lautalle, että tuskin pysyy nahoissaan, ja ylistää itseään onnelliseksi, koska hänellä ei ole mitään, mikä kiinnittäisi häntä elämään. »Kaikki, mitä olen nähnyt täällä alhaalla, miellyttää minua sitävastoin, kautta Zeuksen, tavattomasti», hän vakuuttaa. »Yleinen tasa-arvoisuus eikä mitään eroa ihmisten kesken, se on minusta olemassaolon ihanne. Täällä alhaalla me köyhät nauramme, sillä aikaa kuin rikkaat tuskittelevat ja välittävät.» Kun hän kuulee näiden valitusvirret, niin hän kumminkin itsekin pelkästä velvollisuudentunnosta voivottelee: »Ai, ai, minun nahkapalani ja minun kenkäni ja rakkaat sandaaliraasuni! Voi minua raukkaa, minä en saa enää koskaan tuntea, miltä tuntuu nähdä nälkää koko päivän tai kulkea talvella paljain jaloin ja puolialastonna, niin että hampaat kalisevat kylmästä. Kuka periikään nyt veitseni ja naskalini?»

* * * * *

Simyloksen ja Polystratoksen välinen dialogi näiden tavatessa toisensa kuolonvaltakunnassa luo hauskan sivupiirteen perintömetsästyksen historiaan.

»Simylos: No vihdoin viimein sinäkin, Polystratos, olet täällä alhaalla luonamme! Sinulta ei mahtane uupua monta vuotta sadasta.

Polystratos: Yhdeksänkymmentä kahdeksan on minun hartioillani, Simylos.

Simylos: Minkälaista sinulla on ollut viimeiset kolmekymmentä vuotta, sen jälkeen kuin minä kuolin? Sillä sinä kai olit siihen aikaan lähes seitsemänkymmenen ikäinen.

Polystratos: Hyvin miellyttävää, niin uskomattomalle kuin se kuulostaakin. Ennen kaikkea tungeksi ympärilläni joukoittain kauniita nuorukaisia ja uhkeita naisia ja minulla oli hajuvesiä ja tuoksuvia viinejä ja pöytä, jonka veroista ei ollut koko Sisiliassa. Heti aamulla tervehdyksillä käyvien joukot piirittivät minun oveni, ja myöhemmin päivällä tuotiin minulle mitä ihanimpia lahjoja kaikilta maailman ääriltä.

Simylos: Oletko ollut sitten kuninkaana minun kuoltuani, Polystratos?

Polystratos: En, mutta minulla oli tuhansittain ihailijoita.

Simylos: Minä voin tuskin hillitä nauruani. Ihailijoita — sinunlaisellasi vanhalla rumiluksella, jolla on vain neljä hammasta suussa.

Polystratos: Olipa, kautta Zeuksen, ja ne olivatkin koko kaupungin hienointa väkeä.

Simylos: Sinä puhut arvoituksia.

Polystratos: Ja kuitenkin luuksi jokaisen vähin tietävän, kuinka yleiseksi rakkaus lapsettomiin, varakkaisiin ukkoihin on tullut.

Simylos: Ahaa, nyt minä ymmärrän. Mutta kuinka sinä lopuksi menettelit omaisuutesi kanssa?

Polystratos: No, sille heistä, jonka kanssa aina viimeksi puhuin, oli minun tapana vakuuttaa, että olin tehnyt hänet perillisekseni; ja tämä uskoi sen ja ponnisteli kaksin verroin miellyttääkseen minua. Mutta minun jälkeeni löytyi kätköistäni toinen testamentti, joka sisälsi minun todellisen tahtoni ja siunaukseni noille narreille.

Simylos: No, mutta kenen sinä olit määrännyt perilliseksesi sen testamentin mukaan?

Polystratos: Erään fryygialaisen orjan. Ja nyt kaupungin ylhäisimmät liehittelevät häntä!»

* * * * *

Parhain Lukianoksen dialogeista on epäilemättä se, joka käsittelee »ihmisvihaaja Timonia». Sen draamallinen voima soi Shakespearelle kiitollisen tehtävän luoda siitä oikea draama.

Timon, entinen Ateenan rikas porvari, kulkee syrjäseuduilla yksinkertaisena päivätyöläisenä ja muokkaa maata otsansa hiessä kaikkien niiden ystäviensä hylkäämällä, jotka ovat imeneet hänet tyhjäksi hänen rikkautensa päivinä.

Hänen katkeruutensa koko olemassaoloon purkautuu hurjiin herjauksiin Zeusta kohtaan, joka ei yritäkään estää roistomaisuutta maailmassa: »Mutta Zeus, sinä 'ystävyydenruhtinas', 'vieraanvaraisuudensuojelija', 'salamanherra', 'pilvienpitelijä', 'ukkosmajesteetti' — puhumattakaan monista muista lempinimistä, joilla joukko hulluja runoilijoita huutaa sinua avukseen, etenkin silloin, kun olisi saatava runomitta hyvin sujumaan! Missä sinulla nyt on 'sähisevä salamasi' ja 'korkealla kumajava' ukkosesi ja 'loistava', 'häikäisevä', 'kauhea' vasamasi? Kaikkihan tämä on vain pötyä, ja pöyhkeilevien korulauseitten takana ei ole muuta kuin runollista usvaa. Kuinka on nyt tuon sinun tuliaseesi laita, jonka osumisvarmuutta on ylistetty? Se lienee palanut loppuun ja kylmentynyt, koskapa sinulla ei ole jäljellä vihankipunaakaan väärämielisiä ihmisiä kohtaan. Sinähän olet nykyisin niin tihrusilmäinen ja huononäköinen, ettet näe mitään, ja niin huonokuuloinen kuin vanha ukko. Toista oli siihen aikaan, kun sinä olit vielä nuori ja luonteesi kiivas. Silloin salama oli kulussa aamuvarhaisesta myöhään iltaan, ja ukkosenjyrähdykset vierivät pitkin taivaankantta. Ravisteleiksehan, Kronoksen poika, ja puhalla elämää salamaan tahi sytytä se Etnassa ja näytä, että sinulla on vielä jäljellä hieman sitä vihaa, jota Zeus kerran voimakkaan nuoruutensa päivinä hehkui!

Zeus: Mikä se on tuo kiljukurkku, jonka kuulen kirkuvan tuolla etäällä Attikassa, Hymettoksen lähellä, vuoren juurella? Koko mies näyttää likaiselta ja pörröiseltä. Hän on puettu vuotaan ja ahkerasti hän työskentelee ja tonkii maata. Sepä oli koko löylyttäjä puhumaan ja entä millainen suurlörppö sitten.»

Hermes selittää hänelle, kuka mies on. »Jaha, hän», Zeus tuumailee, »joka on minulle alttareillaan uhrannut niin lihavia ja ihania sonneja ja vuohia. Minä tunnen tosiaankin vielä nytkin sieraimissani niiden paistinhöyryjen tuoksun. Siitä miehestä täytyy meidän huolehtia, ettei hän joudu tuuliajolle, sillä hänellä on tosiaankin syytä nurkua kovaa kohtaloaan.

Kuulepas Hermes! Ota mukaasi Plutos[180] ja lähde heti alas hänen luoksensa! Mutta mitä tulee noihin kuokkavieraisiin ja heidän osoittamaansa kiittämättömyyteen, niin minä palaan asiaan, ja he saavat rangaistuksensa heti, kun vain olen ehtinyt saada salaman korjatuksi. Toistaiseksi täytyy kuitenkin heille olla riittävänä rangaistuksena sen, että näkevät Timonin upporikkaana jälleen. Mutta älä missään tapauksessa unohda ottaa paluumatkallasi mukaasi muutamia Etnan kyklooppeja tänne ylös korjaamaan ja hiomaan salamaa minulle.»

Hermes ja Plutos lähtevät siis matkaan. He tapaavat Timonin muokkaamassa kivikovaa maatilkkua ympärillään Ahkeruus, Viisaus, Kärsivällisyys ja »koko joukko sellaisia puutteen seuralaisia». Ne saavat nyt lähteä matkoihinsa, ja Hermes ja Plutos rientävät heidän sijalleen. Mutta kun he tarjoavat Timonille rikkautta ja onnea, tämä raivostuu ja uhkaa heitä kuokallansa, jolleivät he heti painele tiehensä. Rikkauden kirousta hän ei tahdo tuntea enää toista kertaa. »Plutos toi minulle tuhansia onnettomuuksia», Timon sanoo. »Hän jätti minut alttiiksi imartelijoille, lähetti minulle kavalia vihollisia, turmeli minut nautinnoilla ja teki minut toisien kateuden kohteeksi.» Kuinka paljon onnellisempi — hän arvelee — minä olenkin ollessani ulkona työssä pienellä maatilkullani, kaukana suurkaupungin turhuudesta ja kurjuudesta!

Plutos antaa hänen kuitenkin tietää, että oli Timonin oma syy, että hänen rikkautensa tuli väärinkäytetyksi. Ja kun Timon ei voi kieltää, että se on totta, hän vähitellen tulee taipuvaisemmaksi ja sanoo lopuksi kiltisti: »Kaipa minun on sitten toteltava, Hermes, ja tultava rikkaaksi jälleen.» Hän iskee kuokkansa maahan ja saa heti ylös maahan kaivetun kultaraha-aarteen. Mutta sitä hän ei totta tosiaankaan aio lahjoittaa pois. Nyt hän perusteellisesti kostaa ihmiskunnalle, jota hän on oppinut niin syvästi halveksimaan. »Yksinäisyydessä minä aion elää niinkuin susi, ja Timonin ainoa ystävä on oleva Timon», hän lupaa itselleen.

Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Huhu Timonin löydöstä on jo levinnyt läheiseen kaupunkiin, ja joka taholta tulee ihmisiä juosten henki kurkussa. »Kukahan lie tuo, joka tulee ensimmäisenä», Timon ihmettelee. »Gnathonideshän se on, tuo liehakoitsija, joka tässä eräänä päivänä, kun minä pyysin häneltä pientä almua, sen asemesta ojensi minulle köydenpätkän hirttääkseni itseni, tuo mies, joka niin monta kertaa on luonani kumonnut kurkkuunsa astioittain viiniä. Olipa hyvä, että hän tuli ensiksi!

Gnathonides: Enkö sanonutkin, etteivät jumalat jätä niin kelpo miestä kuin Timonia tuuliajolle? Hyvää päivää, Timon, sinä kauneuden ja rakastettavuuden esikuva, sinä iloinen juomaveikko!

Timon: Hyvää päivää, sinä ahne korppikotka, sinä hylkiö!

Gnathonides: Aina vain sama irvihammas! Mutta missä sinulla on nyt juhlahuoneisto? Minä olen ottanut mukaani juhlalaulun, yhden kaikkein viimeisimpiä.

Timon: Kyllä sinä saat laulaa, mutta se tulee käymään tämän kuokan säestyksellä.» Ja niin hän tanssittaa kuokkaansa Gnathonideeseen, kunnes pääsee hänestä eroon.

Samalla tavoin hän ottaa vastaan toisen toisensa jälkeen muutkin entiset kuokkavieraansa, jotka eivät ole edes tahtoneet tuntea häntä, sen jälkeen kuin hän tuli köyhäksi. Ei edes Démeaan, kaunopuhujan, onnistu päästä hänen suosioonsa jälleen, vaikka hän saapuu ilmoittamaan, että hän on tehnyt esityksen kansankokoukselle, että neuvokasta Timonia, yhteiskunnan hyväntekijää, kunnioitettaisiin siten, että hänen kultainen kuvapatsaansa asetettaisiin Athenen kuvan viereen Akropoliille.

Viimeiseksi karkoitetaan toisenlaatuinen korupuhuja, vanukepartainen filosofi ja veijari, yksi kyynikkokoulun monia torikirkujia, joilla on hyve ja kieltäymys huulillaan, mutta jotka heti ovat valmiit ne unohtamaan nähdessään lihavan syöttikukon, hyvää viiniä tai kauniin neidon. Siinä tyyppi, jota Lukianos aina pitelee pahoin. Jalo filosofi ei saavu toisten tavoin, varjelkoon toki, saadaksensa olla mukana jakamassa saalista! »Sinähän tiedät hyvin», hän sanoo Timonille, »kuinka minä olen tyytyväinen, kun saan vähän ohrapuuroa, ja että minun mieliruokani ovat ajuruoho ja krassi tahi, jos tahdon elää oikein ylellisesti, muuan hyppysellinen suolaa; ja juomani minä saan Hymettoksen vesijohdosta.» Ihmisystävällinen moraalisaarnaaja tulee vain antaakseen Timonille hyviä neuvoja, kuinka hän parhaiten voisi käyttää rikkauttaan. Enimmän siunausta rikkaus tuottaa, kyynikko sanoo, jos Timon on antelias filosofeille. »Omalta osaltani», tämä omanvoitonpyytämätön neuvonantaja lisää, »— kuitenkin minä nyt ajattelen vähemmin omaa itseäni kuin köyhiä tovereitani — minä en pyydä enempää, kuin että täytät tämän pussin kullalla, sillä filosofille ominaista on tyytyväisyys ja kohtuus.»

* * * * *

Vanhoilla päivillään Lukianos sai jonkun mahtavan suosijan toimesta hyvätuloisen toimen Egyptissä ja kuoli hyvässä asemassa olevana virkamiehenä vuosisadan loppupuolella. Hänestä on jäänyt jäljelle keisariajan sukkelimman ja ennakkoluulottomimman kirjailijan maine. Ei kukaan ole häikäilemättömämmin kuin hän paljastanut sen ajan usein loistavan pinnan alle piiloutuvaa sisäistä tyhjyyttä, ennen kaikkea onton retoriikan ja sofistiikan sekä jumaluskon, joka oli jo elänyt yli ikänsä ja muuttunut tyhjäksi muodoksi ja taikauskoksi. Itse asiassa Lukianos on jumala-dialogeillaan ivannut kuoliaaksi antiikin mytologian. Perussysäyksen se oli kuitenkin saanut jo paljon aikaisemmin. »Sitä, että on olemassa varjojen valtakunta maan alla ja Styksin sammakoinen suo, jonka yli kuolleet kulkevat venheessä, sitä eivät nykyisin usko lapsetkaan», jo Iuvenalis sanoo. Mutta paljon muuta taikauskoa ja uskoa ihmeitten tekijöihin oli tullut tilalle. Kaikkea tällaista vastaan Lukianos läksi sotaretkelle »terveen järjen» aseilla taistellen. Tieteen asevarasto ei sitävastoin ollut hänen käytettävissään. Siihen hänen opintonsa olivat liian vähäiset.

Lukianos oli, Schück sanoo, »viimeinen kirjailija, jolla oli antiikin ajatuksen kirkkaus ja hieno henkevyys. Hänen ja heidän aikalaisiaan ympärillään alkavat jo kohota ne keskiajan usvat, jotka vähän sen jälkeen varjostavat maailman.»

Kirjallisuutta:

Lukianos, Tre satiriska dialoger. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta.

Lukianos, Valda skrifter. Hans Hultin ruotsinnos kreikasta. 2 osaa.

Lukianos, En sannfärdig historia.[181] Hugo Bergstedtin ruotsinnos.

Valda skrifter af Lukianos, P. Rödströmin ruotsintama.

Maurice Croiset, Essai sur la vie et les oeuvres de Lucien.

Rudolf Heim, Lucian und Menipp.

Fredrik Böök, Lukianos från Samosata (Essayer och kritiker 1915—1916).

Sven Dahlgren, Lucianus och hans tid.

Victor Hugo Wickström, Lukianos, antikens modernaste ande.