CATO NUOREMPI JA KANSALAISSODAN LOPPUNÄYTÖS.

Tämän jälkeen tasavallan päivät olivat luetut. »Kunniatta ei kuitenkaan ollut se valtiomuoto kaatuva, joka oli luonut Rooman maailmaahallitsevan aseman, ja jonka turvin roomalaiskansa oli kehittänyt niin jaloja hyveitä», ruotsalainen historioitsija S.J. Boëthius sanoo. »Keskellä yleistä turmelusta eli vielä yhdessä miehessä muinaisroomalainen henki. Se mies oli Marcus Porcius Cāto, Cato Censoriuksen pojanpojan poika. Kuten vanha samoin nuorempikin Cato ihaili rajattomasti tasavallan kukoistusaikaa, joka tarjosi miehekkään voiman ja valtiolle uhrautuvan velvollisuudentunnon mieltäylentäviä esikuvia. Hän palvoi tätä suurta aikaa haaveilijan kiihkoisalla rakkaudella. Hänelle merkitsivät muinaisroomalaiset hyveet ja tasavaltainen hallitusmuoto samaa käsitettä. Koko hänen elämäntehtävänsä suuntautui sentähden tämän valtiomuodon pelastamiseen ja suojelemiseen. Hänelle ei koskaan hetkeksikään juolahtanut mieleen — tai kenties hän pikemminkin oli liian itsepäinen tahtoakseen huomata —, että muinaisroomalaiset hyveet eivät niinkään paljon olleet tasavaltaisen hallitusmuodon hedelmiä, kuin varmastikin tämän hallitusmuodon perusedellytyksiä. Hän teki sen tavallisen ajatusvirheen, että vaihtoi perustan ja tuloksen, syyn ja seurauksen. Caton suuri suru oli, ettei hänen oman aikansa roomalaisilla ollut sitä luonteenlujuutta, sitä horjumatonta velvollisuudentuntoa, sitä omaa voittoa tavoittelematonta uhrimieltä valtion hyväksi, jota olisi tarvittu tasavallan ja vapauden turvaamiseksi. Hän koetti uskotella itselleen, että jos vain palattaisiin vanhaan »turmeltumattomaan» tasavaltaiseen hallitusmuotoon, niin nämä hyveet palautuisivat itsestään. Hän oli myöskin sokea huomaamaan sitä, miten erilainen täytyi olla Rooman pienenä italialaisena yhteiskuntana olon kuin Rooman, joka hallitsi maailmaa. Hän ei tahtonut käsittää, että maailman valtakunta vaati kokonaan toisenlaisia valtiosääntömuotoja kuin jokin pikkuvaltio. »Siksipä tuli», Boëthius sanoo, »hänen yrityksestään pitää pystyssä ylimyksellistä tasavaltaa traagillinen kamppailu vääjäämätöntä kohtaloa vastaan.»

Henkilökohtaisesti Cato nuorempi tahtoi käydä kuuluisan kaimansa uudesta painoksesta ja vaelsi ympäri, kuten Mommsen sanoo, »mallikansalaisena ja hyveenpeilinä syntisessä pääkaupungissa valitellen ajan pahuutta.» Aitona filosofina ja stoalaisena hän käytteli mielellään abstraktisia viisaussääntöjä ja iloitsi singotessaan nuhdesaarnoja turmeltuneelle ajalleen. Mutta tässä miehessä oli vakavuutta, hänen arastelemattomassa rohkeudessaan ja töykeässä epäitsekkyydessään. Hänelle elämä oli niin kauhean vakavaa, että tuskin koskaan nähtiin hymyn kirkastavan hänen melkein kivettyneiltä vaikuttavia kasvojaan. Cato oli kaikissa tapauksissa eheä luonne, joka ei tiennyt tinkimisistä itsensä kanssa. Ja aina hän oli valmis asettumaan taisteluasentoon — »sekä silloin, kun sitä tarvittiin, että silloinkin, kun sitä ei tarvittu», Mommsen lisää. Sellaiset ominaisuudet olivat harvinaisia läpeensä raukkamaisena ja surkuteltavana aikana. Senpävuoksi hän tulikin pian optimaattipuolueen tunnustetuksi johtajaksi. Mutta se ei suinkaan kuitenkaan merkinnyt henkistä johtoasemaa. Sillä ei Cato eikä kukaan muukaan kyennyt enää hallitsemaan sitä itsekkyyden ja velvollisuuksien laiminlyömisen henkeä, joka tuona aikana oli ominaista Rooman yläluokalle. Siihen olisi tarvittu voimakkaampaa lipeää — käyttääksemme Kustaa Vaasan lausetapaa.

Reformaattoriksi Cato ei muutoin kelvannut — siihen hänen ohjelmansa oli aivan liiaksi kielteinen. »Koko hänen taktiikkansa oli siinä, että hän asettui vastarintaan jokaista vastaan, joka poikkesi tai näytti hänestä poikkeavan ylimystön perinnäisestä moraalipolitiittisesta katekismuksesta.» Kuvaavaa sille, kuinka joustava Cæsar arvioi yksipuolisesti teorioivaa vastustajaansa, on se lempeän ivainen tapa, millä hän, käytännöllisen toiminnan mies, kohteli Catoa silloin, kun triumvirit ajoivat Ciceron maanpakoon. Tahtoivathan he myöskin päästä eroon vaivalloisesta tasavaltalaisesta Catosta. Mutta koska mies oli siinä määrin rehellinen, että häneen ei päässyt käsiksi oikeudellista tietä, niin selvittiin hänestä — antamalla hänelle kunniatehtävä: hänen piti mennä Kyprokseen liittämään saari Rooman valtakuntaan ja takavarikoimaan viimeisen hallitsijan aarteet. Tehtävä annettiin hänelle sillä perusteella, että hänen »ainutlaatuinen kunniallisuutensa» teki hänet ennen muita sopivaksi toimittamaan tehtävän, joka oli niin houkutteleva varastamiseen. Cato ponnisteli tietysti kaikin keinoin tarjottua kunnianosoitusta vastaan, mutta triumvirit hallitsivat kansankokousta, kansankokous päätti, ja silloinhan olisi ollut rikos korkeinta roomalaista hyvelakia vastaan olla tottelematta.

* * * * *

Nyt, kun Cæsar järkähtämättömän varmasti kulki uraansa yksinvaltaa kohti, Cato johti viimeistä, epätoivoista kamppailua tasavallan olemassaolon puolesta. Mutta hän taisteli tuskin enää tasavallan voiton puolesta, vaan siksi, että se kaatuisi kunnialla. Traagillisinta Caton elämänkohtalossa ei ole kuitenkaan se, että hän ei enää voinut toivoa menestystä asialle, jonka hyväksi hän oli koko elämäntyönsä uhrannut — vieläkin synkempää oli, että hän tuskin toivoi puolueensa voittoa. Hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, kuinka toivotonta olisi ollut jättää korkein yhteiskunnallinen valta miehille, joilla tuskin oli muuta ajatusta, kuin mitenkä he perusteellisesti kostaisivat vastustajalleen voiton saatuaan.

Afrikassa suoritettiin taistelu niitä Pompeiuksen puoluelaisia vastaan, jotka eivät vielä tahtoneet laskea aseitaan. Sinne he olivat kaikki kokoontuneet Pharsaloksen taistelun jälkeen. Jo vanhastaan oli pompeiuslaisilla liittolaisena Numidian kuningas Iuba. Yhdistyneitten sotavoimien päällikkönä ei saanut kuitenkaan olla afrikkalainen, vaan annettiin ylipäällikkyys eräälle Scipiolle. Sillä nimellähän oli valtava kaiku Afrikan nimen yhteydessä. Mutta tällä kertaa se oli vain tyhjä nimi. Sitä nimeä kantoi nyt mies, jonka pääasiallisin ansio oli se, että hän oli Pompeiuksen appi.

* * * * *

Kun Cæsar nousi Afrikan rannalle, sattui tapaus, jota pidettiin onnettomana enteenä. Sotapäällikkö lipesi ja kaatui. Mutta hänen tunnettu mielenmalttinsa ei pettänyt häntä nytkään. Hän antoi enteelle suotuisan selvityksen teeskennellen heittäytyneensä maahan ja huudahti: Minä syleilen sinua, Afrikka!»

Thapsuksen luona, itärannikolla, Karthagosta eteläänpäin, syntyi ratkaiseva taistelu Pompeiuksen molempien appien välillä. Se oli pian ratkaistu. Ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa pompeiuslaiset upseerit menettivät harkintakykynsä ja ajattelivat vain itsensä pelastamista. Kuvaavaa heidän raukkamaisuudelleen on, ettei kukaan heistä kuollut taistelukentälle. He pääsivät kaikki pakoon vahingoittumattomina. Ylvästelevä Iuba lienee ensimmäisenä pötkinyt pakoon. Kun hylätyillä sotilailla ei ollut mahdollisuutta puolustautua, niin he heittivät aseensa ja pyysivät armoa. Mutta Cæsarin sotilaat olivat nyt suunnattomasti katkeroituneita siitä, että sota rasituksineen ei näyttänyt koskaan tahtovan loppua. Tuskin he olivat kukistaneet vastarinnan yhdessä paikassa, ennenkuin se ilmeni toisaalla. Olihan sellainen kuin taistelua lohikäärmeen kanssa. Ja syynä tähän he pitivät Cæsarin lempeyttä voitettuja kohtaan. Mutta nyt olisi käyvä toisin! Jokainen mies, joka tuli kiukustuneiden legioonalaisten aseitten ulottuville, hakattiin armotta maahan. He eivät aikoneet taistella samaa vihollista vastaan enää toista kertaa. Eivät Cæsarin kehoitukset enempää kuin uhkauksetkaan kyenneet hillitsemään heidän verenjanoaan. Taistelu muuttui kaameaksi teurastukseksi. Vaikka viholliselta kerrottiin kaatuneen 100 000 miestä, ilmoitetaan Cæsarin tappiot vain 50 mieheksi, mikä olosuhteisiin katsoen ei kenties ole niin mahdotonta, kuin miltä se ensi silmänräpäykseltä voi näyttää.

Cato ei ollut mukana taistelussa. Hänet oli jätetty Utican kaupungin päälliköksi, pohjoiseen Karthagosta. Kun hän sai kuulla, kuinka taistelussa oli käynyt, hänen päätöksensä oli valmis. »En tahdo», hän sanoi, »joutua Cæsarille kiitollisuuden velkaan teosta, johon hänellä ei ole oikeutta. Sillä hänellä ei ole määräysvaltaa minuun nähden, eikä siis myöskään oikeutta lahjoittaa minulle elämääni.» Muutoin ei elämä hänestä ollutkaan minkään arvoinen tasavallan kukistumisen jälkeen. Mutta ennenkuin hän surmasi itsensä, hän teki kaikki, mitä kykeni, pelastaakseen kaupungin asukkaat vihollisen raivolta ja onnistuikin hankkimaan heille armahduksen. Tämän jalon työnsä tehtyään hän vetäytyi makuusuojaansa ja syventyi lukemaan Platonin Phaidonia, missä on ylevän ihana kuvaus Sokrateen viime hetkistä. Sen jälkeen hän pisti miekan rintaansa. Hänen ystävänsä kiiruhtivat hänen luoksensa ja sidotuttivat haavan. Mutta niin pian kuin ystävät olivat poistuneet antaaksensa hänen levätä, hän tempasi siteen pois ja kuoli veren vuotoon. Cato ei ollut vielä täyttänyt 50 vuotta, kun hän surmasi itsensä.

Se huomio, minkä hänen Uticassa tapahtunut kuolemansa herätti, ilmenee Caton liikanimessä Uticensis, Uticalainen. Saatuaan tiedon, että taipumaton tasavaltalainen oli päättänyt päivänsä, Cæsar puhkesi sanomaan: »Minä en suo sinulle, Cato, anteeksi kuolemaasi, sentähden ettet suonut minun lahjoittaa sinulle elämääsi.»

Itse asiassa kuollut Cato oli Cæsarille vaarallisempi kuin elävä, sillä nyt tasavaltalaiset olivat saaneet marttyyriinsä. Hänen nimestään tuli uusi taistelumerkki kaikille tyytymättömille. Kaikki tasavaltalaiset ihailivat häntä, kuten ainoastaan sitä ihaillaan, joka on todistanut uskonsa kuolemallaan. Kaikkina aikoina Cato Uticalainen esiintyy aidon tasavaltalaisen ihanteena. Kaikista hänen inhimillisistä heikkouksistaan huolimatta »tekee», kuten Boëthius sanoo, »hänen jalo innostuksensa ylentävän vaikutuksen keskellä kaikkea vapaudenrakkauden viittaan verhoutunutta omanvoitonpyyntiä ja henkilökohtaisia intohimoja; ja se luo Rooman tasavallan perikadon ylle kajasteen sen muinoisilta loistavilta päiviltä.» Caton virhe oli, kuten eräs samanaikainen roomalainen kirjailija huomauttaa, siinä, että hän uskoi elävänsä Platonin ihannevaltiossa ja unohti, että hän elikin Rooman katuloassa.

* * * * *

Useimmat muutkin pompeiuslaisten johtajat saivat surmansa. Scipio surmasi itsensä, kun hänet aiottiin vangita, ja Iuba lävistytti itsensä orjalla hurjan juomingin jälkeen. Hänen sorretut alamaisraukkansa päästivät helpotuksen huokauksen.[61]

* * * * *

Näin oli kolme maanosaa ollut Rooman herruudesta käydyn valtavan kaksintaistelun näyttämönä.

Kun Cæsar palasi pääkaupunkiin, hän voi voitonseppelöimien legioonainsa etunenässä viettää nelinkertaista triumfia voittojensa takia Rooman valtakunnan vihollisista Galliassa, Egyptissä, Pontoksessa ja Numidiassa. Triumfikulkueen edellä kannettiin kuvapatsaita, jotka esittivät Reiniä, Rhône'ia, Niiliä ja kahleisiin lyötyä Valtamerta. Kulkueessa voitiin laskea lähemmä 3 000 kultaista seppelettä, kulta- ja hopea-astioita sekä lukemattomia muita kalleuksia. Niiden yhteenlaskettu hinta arvioitiin siihen asti kuulumattoman suureen 65 000 talentin summaan, eli 3 000 miljoonaan markkaan. Vankien suuressa joukossa nähtiin kultaisissa kahleissa onneton Vercingetorix, prinsessa Kleopatran sisar Arsinoë, joka oli tarmokkaasti taistellut Cæsaria vastaan ja kuningas Iuban nuori poika. Voittoisa sotapäällikkö itse seisoi valkoisten hevosten vetämissä kultaisissa vaunuissa edellään kuusi kahdentoista liktorin joukkuetta, ja sitten seurasivat legioonat. Vanhan tavan mukaan sotilaat tuon tuostakin virittivät pilalaulun triumfin viettäjän heikkouksista, erittäinkin hänen monista lemmenseikkailuistaan:

»Varokaatte vaimojanne! Kaljupää saapuu kaupunkiin!»

»Vieläkin pahempaa», Victor Rydberg sanoo, »he lauloivat samassa tilaisuudessa jumaloidusta päälliköstään, mutta ei mitään, joka olisi koskettanut häntä niin arkaan paikkaan. Akhilleuksen arka paikka oli kantapää, Cæsarin päälaki. Ennen aikojaan nuo kerran hyvin hoidetut kiharat harvenivat, ja se oli turmiollinen ennemerkki roomalaisten mielestä. Sillä enemmän kuin Aleksanterinpatsas, jonka hän näki Gadeksessa kiihoitti se häntä asettamaansa päämäärään; hän ei voinut kädellä koskettaa päätänsä muistamatta, että hänellä oli jo takanaan se ikä, minkä ikäisenä Makedonian sankari oli asein valloittanut maailman. Hän koetti korjata asiaa »diskonttauksella»: kampa lainasi pään takaosasta hiuksia peittämään päälaen paistetta, mutta lopuksi oli lainanantajakin paljastunut. Cæsarin historioitsijat väittävät, että niistä kunnianosoituksista, joita senaatti hänelle tuhlasi, hänestä oli mieluisin se, että hän sai aina pitää laakeriseppelettä, koska seppele verhosi hänen kaljupäisyyttään.»

Triumfin perästä tapahtui toivottu lahjojen jako legioonalaisille. Ei koskaan ennen ollut nähty sellaista anteliaisuutta: jokainen soturi sai lähes talentin verran, ja päällystö kaksinkertaisesta aina nelinkertaiseen määrään asti. Näytelmät ja kaikenlaatuiset kansanhuvit sekä suurenmoinen juhla-ateria päättivät tämän voittojuhlan. Viini virtasi ja köyhimmätkin voivat herkutella ankeriailla. Marius ja Sulla olivat alkaneet diktatuurinsa antamalla kansalaisveren virrata — Cæsar juhli falernolaisviinin tulvalla Rooman historian uuden vaiheen alkua: Cæsarien aikakautta.

* * * * *

Kansalaissodan jälkimainingit oli vielä kuitenkin asetettava, ennenkuin Cæsar sai rauhassa ja levossa omistautua rauhalliseen uudistustyöhön. Pompeiuslaisen lohikäärmeen uusi pää pisti taas esille. Ne harvat puolueen johtajat, jotka jäivät eloon Tapsuksen taistelun jälkeen, näiden joukossa Gnæus ja Sextus Pompeius, olivat paenneet Espanjaan ja yllyttäneet tämän maan jälleen Cæsaria vastaan. Vaati paljon verta, ennenkuin Cæsarin onnistui masentaa viimeinen vastarinta. Mundan luona, niemimaan eteläkärjessä[62] näyteltiin vuonna 45 e.Kr. kansalaissodan loppunäytös. Pompeiuslaiset taistelivat epätoivon rohkeudella, tietoisina siitä, että tämä taistelu oli heidän viimeinen toivonsa ja ettei armoa ollut odotettavissa. Eräs muinaisajan historioitsija sanoo, että viha, millä taistelevat nyt kävivät toistensa kimppuun, oli kolkonkammottavaa. Kenelläkään ei ollut halua virittää tavallisia sotalauluja. Äänettömällä raivolla iskettiin kiinni toisiinsa, ja kuului vain huutoja »Iske ja surmaa, iske ja surmaa!» Hetkisen Cæsarin legioonat horjuivat. Silloin — kerrotaan — hän heittäytyi itse taistelevien ensi riviin, huudahtaen: »Tahdotteko te tosiaankin jättää minut Pompeiuksen pojalle?» Se vaikutti. Sotilaat hyökkäsivät hurjemmalla raivolla kuin koskaan ennen, ja vihollisen rivit alkoivat harveta. Armoa ei annettu. Gnæus Pompeius pakeni, mutta sai surmansa sitkeän taistelun jälkeen. Muista johtajista oli sitten enää elossa vain Sextus Pompeius, joka ei ollut mukana Mundan luona. Hän pakeni Espanjan vuoristoihin, kunnes hänen aikansa tuli vielä kerran näytellä osaa roomalaisen maailman näyttämöllä.

Cæsar lausui tämän taistelun perästä, että hän oli usein taistellut voiton takia, mutta Mundan luona hän oli taistellut elämästään. Mutta nyt »hän oli viimeinkin vääntänyt miekan vastustajainsa käsistä», sotahistorioitsija Veith sanoo. »Nyt heille jäi ainoastaan tikari…»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Cajus Julius Cæsar, Borgerkrigen, oversat af Joh. B. Koch.

Eugène Stoffel, Histoire de Jules César. 2 nid.

L. Holzapfel, Die Anfänge des Bürgerkriegs zwischen Cäsar und Pompejus (Klio 1903).

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Georg Wittroek, Cæsar och Augustus (Historisk tidskrift 1908).