CLAUDIUS.

Kun roomalaiset viimeinkin olivat vapautuneet kokonaisen miesiän kestäneestä kauhun ajasta, niin senaatti suunnitteli moisten kauhujen estämistä vastaisuudessa saattamalla jälleen voimaan tasavaltaisen hallitusmuodon. Mutta pretoriaanit eivät tahtoneet olla tässä puuhassa mukana, sillä koko heidän olemassaolonsa riippui prinsipaatin jatkumisesta. Nyt oli sotilasten kuitenkin toimittava ripeästi, ennenkuin ajatus tasavallan palauttamisesta olisi ehtinyt juurtua yleiseen mielipiteeseen. Mutta mistä he saisivat sopivan keisariehdokkaan. Onni tuli heille avuksi, vaikkakin hieman omituisella tavalla.

Muutamat pretoriaanit, jotka syöksyivät keisaripalatsin läpi saadakseen kiinni Caligulan »murhaajat», huomasivat äkkiä jalkaparin, joka pisti esille erään uutimen alta. Ne näyttäytyivät olevan Caligulan sedän, Claudiuksen, joka kauhuissaan oli juossut piiloon.

Claudius oli heikko ja sairaalloinen, näöltään melkein epämuodostuma poloinen. Sitä ei huomannut niin hyvin, kun hän istui, vaikka hänen tutiseva päänsä silloinkin paljasti rappeutuneen ruumiinrakenteen; mutta, suorastaan surullista oli katsella, kun hän huojui eteenpäin säälittävän ohuilla säärillään. Hänen äitinsä Antonia, joka muutoin oli kelpo nainen, ei ollut hyvä »epäsikiö» raukalleen, kuten hän Claudiusta nimitti. Kun hän tarkoitti äärimmäistä hölmistymistä, hänellä oli tapana sanoa: »Sinä olet Claudiustakin tyhmempi!» Eikä pojan lahjakkuus suinkaan parantunut sillä, että hänelle annettiin opettajaksi raaka ja sivistymätön mies, joka käytti pääasiallisesti selkäsaunaa kasvatusvälikappaleena. Vielä vanhempanakin keisari parka värisi muistellessaan nuoruusvuosiaan.

Hänen ylpeät sukulaisensa olivat aina hävenneet häntä ja hyvin vastenmielisesti sallineet hänen näyttäytyä julkisesti. Mutta ahtaammassa perhepiirissä pidettiin julmasti hauskaa hänen tavalleen heti aterian päätyttyä vaipua uneen ja kuorsata äänekkäästi. Silloin oli tapana piristää mielialaa panemalla kengät hänen käsiinsä ja heittelemällä häntä oliivin- tai taatelinsydämillä, kunnes hän unenpöpperössä alkoi raapia päätänsä jalkineilla.

Mitä Augustus ajatteli poikapuolensa pojasta, sen voimme nähdä hänen kirjeestään Livialle, jossa hän kertoo, että hänellä on ollut vakava neuvottelu Tiberiuksen kanssa siitä, tokko Claudiuksen uskallettaisiin antaa yletä valtionpalveluksessa. Mutta he olivat tulleet siihen vakaumukseen, että hän oli »ala-arvoinen ja että häntä täytyi pitää sekä ruumiillisesti että henkisesti vajavaisena. Voisimmeko näin ollen», hän jatkaa, »antaa yleisölle aihetta ivallisesti nyrpistellä nenäänsä sekä tehdä pilaa sekä hänestä että meistä? Ei, meidän ehdoton mielipiteemme on, että hän esim. ei saa katsella sirkusnäytäntöjä keisarillisesta aitiosta. Sillä siellä hän on liian alttiina yleisön silmäyksille.» Yhtä vähän hänen tuli saada olla läsnä muissakaan juhlallisissa tilaisuuksissa. Täten piti kaikkien tällaisten kysymysten olla ratkaistut kerta kaikkiaan, »niin ettei aina ja alituisesti tarvitse pelätä, että hän häpäisee sukulaisensa.»

Kun nyt, Caligulan kuoltua, muuan sotilas älysi hätääntyneen raukan hänen piilostaan, tämä vapisi kuin haavanlehti ja oli pelosta puolikuollut, kun sotilas muutamien toveriensa avulla laahasi hänet mukanaan — mestauspaikalle, Claudius luuli, valtaistuimelle, sotilaat tuumivat. Heille sattuikin prinssin löytö — olipa hän nyt sitten millainen tahansa, juuri oikeaan aikaan. He veivät Claudiuksen riemusaatossa kaartin kasarmille ja huusivat hänet keisariksi. Vastalahjaksi Claudius antoi kaikille pretoriaaneille sievoisen rahalahjan. Tämä tapa kuului tästälähin keisarinvaalin juhlamenoihin.

Omalta osaltaan Claudiuksen suurin toive oli saada levossa ja rauhassa omistautua historian opintoihinsa. Mutta oli kyllä toiselta puolen parempi tulla pakotetuksi rupeamaan maailmanhallitsijaksi kuin laahatuksi mestauspaikalle, niin tottunut kuin hän siihen ajatukseen olikin. Veljensä pojan hallitessa hänen elämänsä oli nimittäin ollut useita kertoja hiuskarvan varassa. Hänen hengissä pysymisensä johtui siitä, että hän oli ollut kyllin viisas näytelläkseen vieläkin typerämpää kuin oikeastaan oli. Mutta niinpä oli Caligulan hovin tapoihin kuulunutkin tehdä pilkkaa hajamielisestä ruhtinaasta.

Senaatin tasavaltatuumailut hävisivät kuin tuhka tuuleen. Ei päästy koskaan sen pitemmälle, kuin että pidettiin tulisia puheita tyranniutta vastaan, jonka nyt muistettiin vallinneen tasan sata vuotta. Niin kauan oli nimittäin kulunut ajasta, jolloin Cæsar, Pompeius ja Crassus tekivät ensimmäisen triumviraatin. Sillä välin kuin korkea neuvosto piti pontevia puheita, pretoriaanit hankkivat valtakunnalle uuden keisarin, ja senaattoreilla ei ollut muuta tehtävää kuin kiittää ja hyväksyä, mitä he olivat päättäneet.

Mutta kun pretoriaanit noin vain aivan kuin pilanpäiten tekaisivat raihnaisesta, viisikymmenvuotiaasta turhimuksesta keisarin, ei kukaan luullut, että hänestä tulisi hallitsija muuta kuin nimeksi. Kysymys oli vain siitä, kenestä tulisi Rooman valtakunnan todellinen hallitsija. Tosiasiallisesti ylhäisimmät hovivirkamiehet jakoivat vallan keskenään. Kaikki nämä miehet olivat vapautettuja kreikkalaisia orjia, jotka olivat herralleen sokeasti uskollisia, koska he tiesivät, että heidän toimeentulonsa riippui kokonaan heidän herransa olemassaolosta. Ylipäänsä he hoitivat jonkinlaisina ministereinä ansiokkaasti kukin hallitushaaraansa, mutta ymmärsivät myös yhtä hyvin kuin roomalaiset maaherratkin taidon itse hyötyä valtion kustannuksella. Ja koskapa he olivat juonitteluilla päässeet valtaan, heidän täytyi käyttää samoja keinoja siinä pysyäkseen.

Kuuluisa satiirikko Iuvenalis osoittaa puoli vuosisataa myöhemmin inhoaan noita notkeita kreikkalaisia kohtaan, jotka pesiytyivät kaikkiin ylhäisiin taloihin Roomassa.

Mitäpä alaa olisi ollutkaan, johon tuollainen kuokkavieras ei ollut pystyvinään! Jok'ainoa heistä oli todellinen tuhattaituri:

reetori, oppinut mies, matemaatikko, maalari, noita, lääkäri, auguri, klovni ja parturi — kaikkehen pystyy nälkiynyt helleeni. Jos pyysit, lensi hän pilviin.

Mutta roomalaiset olivat kylliksi tyhmiä joutuakseen haltioihinsa kaikista näistä esityksistä, olivatpa ne kuinka kehnoja tahansa:

Kuikelokaula jo kansan on mielestä Herkules uljas, niskassansa mi voi Antaion, maajätin, kantaa, ääntä se kiittävi piipittäväistä, mi kiekuvi niinkuin kukko, mi kiimassaan nokin höyhentää kanakultaa.

Kaikkein pahinta on kuitenkin, että roomalainen itse pitää näiden liehakoivien muukalaisten imartelua ja osanottoa täytenä totena. Kaikkihan on vain näyttelemistä. Kansa

ilvehtijäks on muuttunut. Nauraissas hohotellaan vastahas, kosteat jos ovat silmäsi, itkua taasen teeskennellään.

Roomalaiset olivat nyt siinä määrin helleeniläistyneet, että »he alati solkkasivat kreikkaa» ja rupesivat pitämään kreikkalaisia paheitakin muotiasiana.

Nähdä on sietämätön tämä helleenistynyt Rooma.

runoilija huudahtaa.

* * * * *

Tehtyämme tämän syrjähypyn palaamme jälleen Claudiuksen hoviin. Siellä tie valtaan kävi keisarin nuoren puolison Messalinan[141] kautta, sillä Claudius oli kuin vahaa hänen käsissään. Messalina on tehnyt itsensä historialliseksi kuuluisuudeksi siveettömänä hirviönä. Kaikkien kauniiden nuorukaisten, jotka hän vain keksi, täytyi myöten tai vasten tahtoaan tulla hänen rakastajikseen. Kieltäytymistä seurasi kuolema. Ainoastaan ottamalla osaa hänen orgioihinsa voi päästä valtion korkeimpiin virkoihin. Hän muutti Claudiuksen palatsin yhdeksi ainoaksi suureksi porttolaksi; vieläpä kerrotaan, että hän yöaikaan valepuvussa meni yleisiin porttoloihin ja otti siellä vastaan kenen tahansa.

Mutta vaikka koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjasta irstailustaan, puolisolla ei näytä olleen siitä aavistustakaan. Ken, kuten muuan kaartinprefekti, koetti avata keisarin silmät näkemään, mitä hänen loistosaleissaan tapahtui, aiheutti siten vain oman turmionsa. Sama kohtalo vartosi jokaista ylhäistä naista, jossa Messalina vainusi piilevän kilpailijan tai vastustajan. Erikoisesti hän vihasi Caligulan sisaria Agrippinaa ja Iuliaa ja kaikkein syvimmin viimemainittua siksi, että hän oli nuori ja uskalsi uhmata keisarinnaa. Hänet Messalina sai tuomituksi maanpakoon siveellisyysrikoksesta ja pian sen jälkeen raivatuksi tieltään.

Messalina edusti hovissa tahdonvoimaa. Ettei Claudiuksesta tästä huolimatta tullut täydellinen nolla, johtui hänen tarkasta säästäväisyydestään ja oikeamielisyydestään siihen määrään, mihin hänen vähäinen kykynsä riitti. Verot laskeutuivat jälleen normaalisten olosuhteiden mukaisiksi, vaikka useita suurenmoisia rakennustöitä suoritettiin, ja minkäänlaatuisista kiristyksistä ei kuultu enää puhuttavan. Miellyttävä piirre oli myöskin se, että Claudius koetti tehdä lopun druidien julmasta jumalanpalveluksesta, jossa ihmisuhrit olivat tulleet pääasiaksi. Painavin syy siihen, että keisari ryhtyi tähän asiaan oli kyllä poliittista laatua: kelttiläisen papiston vallan murtaminen. Claudius valvoi myöskin suurella mielenkiinnolla oikeudenkäyttöä ja hoiti mielellään itse korkeinta tuomio-oikeutta. Mutta hänen pahahenkensä, Messalina, peloitteli heikkoa puolisoansa ja sai hänet veritekoihin, jotka herättivät eloon muiston Caligulan julmasta hallituksesta. Messalina ymmärsi tällöin vedota eräänlaiseen julmuudenvaistoon vanhassa turhimuksessa, jota huvitti esim. tutkia kuolevien gladiaattorien ilmeilyä ja joka nautti uhriensa oikeudenkäytön pidentämisestä piinallisen pitkäpiimäisillä muodollisuuksilla.

Mutta tapahtui useita kertoja, että hän hajamielisyydessään pyysi luokseen henkilöitä, jotka hän päivää aikaisemmin oli tehnyt päätä lyhemmiksi, ja ihmetteli, miksi kutsutut olivat sellaisia unikekoja, etteivät ottaneet vaaria ajasta.

24-vuotiaana kyllästymätön Messalina rakastui todella ensimmäisen kerran elämässään. Hänen intohimonsa esine oli muuan nuori ja kaunis konsuli. Messalina ympäröi hänet ruhtinaallisella loistolla ja tahtoi välttämättömästi mennä hänen kanssansa naimisiin. Ja eräänä päivänä, jolloin Claudius oli poissa Roomasta, hän käytti tilaisuutta hyväkseen pannakseen hääjuhlallisuudet toimeen. Mutta petetty aviomies sai Ostiassa tietää, mitä oli tekeillä pääkaupungissa. Hän käsitti, että oli kysymys hänen valtaistuimestaan ja elämästään.

Äskennaineet ja heidän irstas seurueensa olivat juuri viettämässä hurjia orgioita. Bakkhanaalisessa huumauksessa keisarinna tanssii alastomana, vain pantterinnahka päällänsä, liehuvin hiuksin toisten kevytmielisten naisten ja nuorukaisten keskellä heilutellen thyrsossauvaansa vieri vierellä uuden puolisonsa kanssa, joka esiintyy Bacchuksena. Silloin kuuluu äkkiä huuto, että keisari on tulossa. Morsiuspari ja häävieraat pakenevat kauhu kasvoillansa, mutta Claudiuksen kostava käsivarsi saavuttaa heidät kaikki. Kaikkien on kuoltava, Messalinankin.

Claudius oli tällä välin alkanut vahvistaa itseään voimakkaalla aterialla. Sen kuluessa hän sai tietää, että Messalina ei enää ollut elävien joukossa. Ilmoitus ei tehnyt häneen juuri huomattavaa vaikutusta, ja sitä mukaa kuin viini alkoi vaikuttaa, hän unohti kaikki tyynni.

* * * * *

Vähän tämän jälkeen Claudius meni uudelleen naimisiin veljensätyttären Agrippina nuoremman, Caligulan kauniin sisaren kanssa, jota naista Messalina oli aina kieroon katsellut ja toivonut voivansa valmistaa tälle saman kohtalon kuin hänen sisarelleen Iulialle. Agrippina, joka oli ollut tätä ennen kaksi kertaa naimisissa, ei ollut juuri hänkään tunnettu hyveen esikuvaksi. Hänen ainoa tarkoituksensa menemällä kolmannen kerran naimisiin oli raivata tie valtaistuimelle pojalleen Nerolle, joka oli syntynyt hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Ja hän ajoikin pian tahtonsa perille — siinä kuten kaikessa muussakin. Hänen onnistui syrjäyttää keisarin oma poika Messalinan kanssa, Britannicus, joka oli saanut nimensä isänsä brittiläisistä saaman »voiton» johdosta. Agrippina käytti hyväkseen kaikkia tilaisuuksia saattaakseen Britannicuksen varjoon Neron rinnalla. Hän järjesti niin, ettei Britannicus saanut tilaisuutta näyttäytyä kansalle, niin että tuskin tiedettiin, oliko hän enää elossa. Heikkoa miestään hän hallitsi yhtä täydellisesti kuin Messalinakin oli tehnyt. Keisarin tarvitsi ainoastaan katsoa jotakin toista naista tai sanoa häntä kauniiksi, kun jo Agrippina heti käski, että tämä oli raivattava tieltä tai lähetettävä maanpakoon. Tällaista tapahtui hyvin usein, sillä valtaistuimella istuva oppinut herra oli hyvin heikko kauniille naisille, kuten jalolle viinille ja keittotaidon herkuille. Kun Agrippinan onnistui saada Nero naitetuksi Claudiuksen ja Messalinan tyttären Octavian kanssa, oli Neron asema kruununperillisenä tehty niin lujaksi, että Agrippina ei enää tarvinnut Claudiusta rinnallaan. Ja varminta oli sitäpaitsi päästä hänestä kuitiksi — voisihan hänelle muuten käydä samoin kuin Messalinallekin. Muutamat vanhan keisarin päihtyneenä lausumat vihamieliset sanat ilmaisivat, että hän alkoi katua, että Britannicus oli saanut väistyä Neron tieltä.

Myrkytetty herkkusieni-ruokalaji lienee ollut se välikappale, joka teki lopun 64-vuotiaan Cæsarin elämästä vuonna 54. Aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hänestä tuli keisari, hän oli elänyt alituisessa tuskassa, että häntä kohtaisi Caligulan kohtalo. Ei kukaan, ei edes nainen eikä lapsi, saanut lähestyä häntä, ennenkuin hänen henkivartijansa olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, ettei hänellä ollut tikaria vaatteisiinsa piilotettuna; eikä hän uskaltanut koskaan tulla ystäviensä kotiin, ennenkuin oli ensin tutkituttanut jokaisen nurkan talossa. Hänen onnistuikin suojella itsensä tikarilta — mutta hän kuoli myrkystä. Hän pelkäsi ja piti silmällä jokaista ihmistä, mutta hänen vaimonsa surmasi hänet!

Agrippina oli voittanut pretoriaanit Neron valtaistuimelle nousun puolelle tekemällä erään Burrus nimisen miehen kaartinprefektiksi, tietysti ei vain siitä syystä, että hän oli kelvollinen ja kunnollinen mies, vaan ennen kaikkea siksi, että hän uskoi tällä koroituksella tekevänsä hänet orjakseen. Tuskin Claudius oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, ennenkuin Nero Burruksen seurassa astui kaartin eteen ja huudettiin imperaattoriksi sivuuttamalla Britannicus, jonka kaulaan Agrippina »hillittömässä surussaan» heittäytyi nimittäen häntä isänsä kuvaksi. Sitä ei voi juuri katsoa imarteluksi! Tällä lailla hän vehkeili ja pidätteli poikapuoltansa itkien ja hyväillen — kunnes hänen oma poikansa oli ennättänyt varmistautua pretoriaanien suosiosta. Silloin Agrippinan suru oli äkkiä poispyyhitty. Britannicuksen ystävät ja kannattajat raivattiin tieltä tai saivat käskyn surmata itsensä.

* * * * *

Ulkopoliittisesti Claudiuksen hallituskaudella on ollut se merkitys, että Britannian valloitus aloitettiin silloin. Sotatoimiin ryhtymiseen vaikutti osittain harrastus hävittää perin pohjin druidilaisuus, jolla jo vanhastaan oli juurensa juuri Britanniassa. Täällä nimittäin druidit saivat kasvatuksensa. Osittain roomalaisten kaupalliset pyyteet olivat sodan aiheuttajina. Roomalaiset liikemiehet olivat ehtineet levitä yli koko Gallian ja saaneet jalansijan Kanaalin toisellakin puolen. Siihen, että heitä nyt roomalaiset legioonat seurasivat, oli Claudiuksella omat henkilökohtaiset syynsä: hänen toiveensa saada esiintyä »sotapäällikkönä» ja voittaa »kunniaa». Triumfi oli helppo saavuttaa, sillä Britanniassa, kuten kaikkialla, keltit olivat pirstoutuneet moniksi pikkuvaltioiksi. Uskollisina vanhalle periaatteelleen »Divide et impera» roomalaiset ottivat erään heidän luokseen paenneen brittiläisen päällikön suojelemisen sodan tekosyyksi.

Britit tekivät tosin maahan tunkeutujille urhoollista vastarintaa, mutta he eivät kyenneet kauan pitämään puoliaan lujia, kiinteitä roomalaisia legioonia vastaan. Vasta kun varsinainen karkea työ oli miekalla suoritettu, keisari saapui paikalle ja oltuaan kaksi viikkoa »päällikkönä» Britanniassa hän voi palata Roomaan ja viettää sen triumfin, jota heikko ja tuskainen raukka oli halunnut enemmän kuin mitään muuta elämässään. Hänen elämänsä suurimpana ylpeytenä oli aina se, että hän oli voittanut yksitoista brittiläistä kuningasta — kuten voiton muistomerkeissä valtakunnan eri osissa saatiin lukea—ja siirtänyt Rooman valtakunnan rajat meren toiselle puolen. Messalina seurasi triumfissa »voittajaa» ja »Valtameren masentajaa» — Vestan neitsyeitten vaunuissa!

Sitten Britannian valloitus täydennettiin Thames virran pohjoispuolella oleviin seutuihin saakka. Roomalaisten linnoitusten ja sotaleirien turvin äsken voitettu alue sai tiheän asutuksen italialaisista ja roomalaisista uudisasukkaista. Se roomalaistui yhä enemmän ja ne vapausliikkeet, joita tuon tuostakin puhkesi, kukistettiin alkuunsa.

Kirjallisuutta:

Lucien Double, L’empereur Claude.

H. Lehmann, Claudius und seine Zeit.

Karl Vivell, Chronologische Untersuchungen zur Geschichte des Kaisers Claudius.