TIBULLUS,

Propertiuksen aikalainen, kuoli myöskin nuorena, hieman Vergiliuksen jälkeen. Hänkin oli rakkauden laulaja, mutta sävellajiltaan vienompi, rauhallisemman, mutta myöskin syvemmän, vähemmän itsekkään tunteen tulkki. Rakkaus ei ole hänelle vain aistihuumausta kuten Catullukselle ja Propertiukselle, vaan ennen kaikkea sisäistä ja pyhää. Tällaisessa tunteessa on enemmän kaihoa kuin riehuvaa intohimoa. Johan Henrik Kellgren on luonnehtinut Tibulluksen ja Propertiuksen eron sanoessaan jälkimmäisestä. »Hän ei huokaile, ei itke; hänen rakkautensa riehuu ja heittäytyy epätoivoon.» Tibullus sitävastoin valittaa, kun rakastettu on tullut hänelle uskottomaksi:

Viinein vaimentaa koetan suruain monet kerrat; tuskapa sen mehun taas kyyneliks loihtia ties. Armastin useaa, mut nauttimahan ma kun mielin, Venus loi etehein sun kuvas, pois paeten.

Hän ei kykene muuhun kuin alistumaan suruunsa. Kun kaunotar pettää hänet, hänen kirouksensa eivät kohdistu tähän, vaan parittajaan, joka on houkutellut hänet rikkaammalle ihailijalle:

Atriat syököön hän veriset, verisuisna hän juomaa särpiköhön kamalaa, min seass' sappea on! Haamut vainajien hänet saartakohot valitellen, hyypiö pitkät yöt yllään kirkukohon! Itse hän nälkään nääntyen kootkoon hautausmailta ruohoja, luita, jos niit' ois sudet jättänehet! Paljain uumin hän kujavieriä juoskohon ulvoin, koirat parvina hänt' eellehen ahdistakoon!

Niistä rohkaisevista säkeistä päättäen, jotka Horatius on kirjoittanut Tibullukselle, hiljainen raskasmielisyys näyttää olleen hänen luonteensa pääpiirteenä. Tibulluksen runoissa vanhuuden ja katoavaisuuden ajatukset vaimentavat ilon:

»Lemmessä yhtykähämme, kun kohtalo vielä sen sallii! Kuolema kohta jo saa, otsa on peitossa yön. Hiipivi vanhuus veltto, mi lemmen kieltävi meillä, mairehin haastaa ei harmajahapsisen suo.»

Puhtaassa, herttaisessa viehättäväisyydessään Tibulluksen runotuotanto kuuluu siihen runouden lajiin, jota ei voi käsittää muuten kuin sydämellä. Usein se muistuttaa nuoren Vergiliuksen Georgicaa. Kuinka paljon puhuvatkaan runoilijan mieltymyksestä maalaiselämään pari seuraavanlaista säettä:

»Vuonan pienoisen sylihin minä mielisin ottaa, Luot' emon eksynehen, viedä sen taas kotihin.».

Hellä sydän, hyvä paimen! Tällaisissa pikku idylleissä rakastettava laulaja viivähtää mielellään. Maalaiselämän hiljaisella kodikkuudella on huomattavan suuri sija hänen runoudessaan, ja naista hän ei ylistä rakastajattarena, vaan lempeänä ja uskollisena puolisona kotilieden ääressä. Antiikkisessa runoudessa ei ole monta säkeistöä, jotka puhuvat niin hellää kieltä kuin ne rivit, jotka hän kerran kirjoittaa rakastetulleen sairasvuoteeltaan kaukaa vieraalta maalta, Korfun saarelta. Tuskiensa ja kuolemanajatuksiensa keskellä runoilija eläytyy täydellisesti kuvaukseensa, kuinka hän jonakin iltana on tuleva ja hämmästyttävä tätä, kun hän istuu värttinänsä ääressä rauhallisessa kodissaan:

»Luoksesi saavun nyt yht'äkkiä, vartoamattas, jotta sa luulisit mun pilvistä ilmestyneen. Silloin oitis käy sylihin, oi Delia, vaikka jalkasi paljaat lie, hiuksesi irrallaan. Näin anon: Koitar, valjakkos rusohohtava tuokoon luoksemme kiiruhtain päilyvän päivyen tuon!»

Tibulluksen säe juoksee soinnukkaan hyväilevänä, ja hänen runouttaan ei koskaan häiritse runsassanainen oppineisuus tai muu konstikkaisuus. Hän ei ole saanutkaan esikuviaan aleksandreialaisesta koulusta. Jos ylipäänsä voi puhua hänen kreikkalaisista esikuvistaan, niin sellaisena on pidettävä joonialaista lyriikkaa.