ROMAANI JA SATIIRI HOPEA-AJALLA.

Augustuksen aikaista kulta-aikaa seurasi roomalaisessa runoudessa n.s. hopea-aika, jonka lasketaan kestäneen keisari Traianuksen v. 117 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Hirmuvallan ja ajan repivien ristiriitaisuuksien painostuksesta kulta-ajan optimistinen mieliala ja luomisilo muuttuu yhä enemmän ja enemmän ontoksi retoriikaksi, jollaisena sen olemme nähneet Senecan draamoissa. Tahi ajan henki kuvastelee skeptisismissä, joka on joko veltostelevaa ja kaikista korkeammista arvoista välinpitämätöntä, kuten romaanikirjailija Petroniuksella, tahi muuttuu toivottoman katkeraksi yhteiskunnan arvosteluksi, kuten useimmilla Horatiuksen jälkeisillä satiirikoilla.

ROMAANI.

Romaani, laajahko, eepillinen suorasanainen kertomus lienee kreikkalaista alkuperää. Vanhimmassa muodossaan romaani oli ihanteellinen rakkausromaani. Realistiseksi se kaikesta päättäen muuttui vasta Roomassa keisariajalla. Mestaruuden luonnehtimisessa ja elämänkuvauksessa saavutti silloin Neron suosikki ja makutuomari Petronius, ensi luokan elostelija, joka »käytti päivänsä nukkumiseen ja yönsä liikeasioihin ja huvituksiin» — se on Tacituksen miehestä antama luonnekuva. Taitonsa takia elää ylellisesti Petronius oli saanut tavattoman suuren vaikutusvallan Neroon. Mikään ei ollut kyllin hienoa, ennenkuin Petronius oli antanut armollisen hyväksymisensä. Hänen tuli järjestää kaikki juhlat. Mutta siksi tuli Tigellinuskin hänelle kateelliseksi. Kaartinpäällikkö ja yliseremoniamestari ei kärsinyt, että toinen sekaantui hänen ammattiinsa. Hänen onnistui saada kilpailijansa epäluulonalaiseksi salahankkeista keisarin henkeä vastaan, ja eräänä päivänä Petronius äkkiä asetetaan silmäkkäin kuoleman kanssa samalla tavoin kuin Seneca vuotta aikaisemmin. Mutta viimeiseen asti hän pysyy samana kevytmielisenä nautintoihmisenä kuin ennenkin. Hän antaa avata suonensa, mutta sitoa ne jälleen, antaa veren taas juosta ja pysäyttää sen jälleen juoksussaan. Näin hän jatkaa elämänsä viimeisinä tunteina useita kertoja leikkimistään kuoleman kanssa, samalla kuin hän iloisten ystävien seurassa nauttii loistavaa juhla-ateriaa. Sillä aikaa kuin hän huvittelee, kuolema saa odottaa, »aivan niinkuin urheilukalastaja huvitettuna mukautuu lopulta kuitenkin hänen omaksensa joutuvan saaliin oikkuihin» — eihän liene tarpeellista lisätä, että vertauskuva on englantilaisen kirjailijan.[153]

Mieliala päivällispöydässä oli korkealla ja rivoja sukkeluuksia sateli sekä säkeinä että suorasanaisina. Lopuksi isäntä kirjoitti purevan satiirin Neron mitoittavista paheista. Omantunnontarkasti hän rekisteröi ne kaikki, ilmoittaen niiden nimet, jotka olivat olleet osallisina hänen paheissaan, sinetöi sen jälkeen kirjelmän ja lähetti sen keisarille. Tyrannin naama lienee venähtänyt pitkäksi, kun hän mursi kirjelmän sinetin, jonka hän luuli olevan testamentin[154], ja saikin sen sijasta lukea pitkän syntiluettelonsa. Petkuttaakseen Neroa perinnön suhteen Petronius lyötätti rikki kallisarvoisen kristallimaljakon, josta hän oli maksanut 500 000 markkaa. Muutamille orjilleen hän antoi muistolahjoja, toisille annettiin keppiä. Näin hän kuoli, kepeästi ja leikitellen kuten oli elänytkin, kuten aidon epikurolaisen tuleekin.

Pää asiallisimman osan elämänkokemuksiaan hän oli kirjoittanut suureen seikkailu- ja taparomaaniin. Suurin osa tästä on hävinnyt, mutta säilynyt on ilmielävä kuvaus Trimalchion pidoista. Isäntä on rikas, rehentelevä nousukas, ja vieraat ovat täysin hänen arvoisiaan, nautinnonhaluisia, poroporvarillisia kuokkavieraita.

Ei ole loppuakaan herkuilla, joita tarjotaan — on salvukukkoja, on sian nisiä, on harvinaisia kaloja kallisarvoisissa kastikkeissa ja paistettuja pähkinähiiriä hunajassa, siroiteltuna valmunsiemenillä, ja kukapa tiesikään kaikkea, mitä hemmoiteltu kurkku voi keksiä. Yllätyksiä itse tarjoilussa on legioittain. Niinpä esimerkiksi suuri metsäsika tuodaan esille ja sitä leikattaessa pikkulintuja lehahtaa sen sisältä lentoon. Erikoiset orjat pyydystävät sitten niitä liimasaitalla ja pian niitä paistettuina tarjoillaan. Kaikki huuhdotaan alas falernumviinillä, jonka leimaan on merkitty »satavuotista». Pohatta isäntä luonnollisestikaan ei jätä vielä painostamatta juoman kalleutta huudellessaan vierailleen kehoituksiaan: »Antakaa kalan uida!» tai muuta siihen tapaan. »Jumalille olkoon kiitos», hän ruikutellen lisää, »minun ei tarvitse nykyisin ostaa viiniäni, muutoin hienointa, mitä on saatavissa, sitä kasvaa maatilallani kaupungin edustalla. Minä en ole vielä käynyt siellä, mutta sen pitäisi rajoittua Terracinan[155] ja Tarentumin seutuvilla oleviin tiluksiin!. Minä ajattelen ostaa myöskin Sisilian, niin että voin matkustaa yksinomaan oman alueeni halki, jos milloin haluan mennä Afrikkaan.»

Koko ajan tämä poroporvari yrittää ja yrittää, kuten hän sanoo, »osoittaa sivistystään, myöskin kun syö»; ja yhä uudelleen hän tekee tyhmyyksiä. Hän tietää, kuinka tuo viekas lurjus Hannibal käyttäytyi Troian valtauksessa, ja paljon muuta samanlaista. Hänen vieraansa, jotka ovat samalla sivistystasolla, taputtavat käsiään ja kirkuvat »hyvä!» Yleisenä pöytäkeskusteluna ovat kehnoimman laatuiset juorut, kalliin ajan valittelut, panettelut ja raakuudet.

Kun pöydät on viimeinkin musiikin kaikuessa raivattu pois, tulee aivan äkkiarvaamatta kolme sikaa kävellen ruokasaliin. Isäntä kysyy vierailtaan, minkä he näistä tahtovat valmistettavan ruoaksi. »Kokkini ovat tottuneet panemaan kokonaisia vasikoita pataan», hän vakuuttaa.

Tuskin on ehditty määrätä, minkä sioista tulee uhrata elämänsä, kun se jo tulee kokonaisena paistettuna takaisin, vaikka vielä suurempana kuin äsken elävänä. Yleisesti ihmetellään keittiömestarin joutuisuutta. Mutta isäntä katselee paistia lähemmin ja huudahtaa, kokkiin kääntyen: »Mitä tämä tahtoo sanoa? Sinä olet unohtanut ottaa pois sisälmykset. Tee se heti!» Kokki tottelee ja ulos vierähtää höystöjä ja verimakkaroita.

Sitten Trimalchio loputtomasti kehuskelee rikkauksiaan ja taideteosten tuntemustaan. Silloin tällöin tulee kuitenkin sen lajin ihmisille kuvaava keskeytys: »Minä en sano sen enempää, sentähden, että minä en ole kehuskelija.» Mielialaa kohottavat kehnot akrobaattiesitykset, perin huono laulu ja sen semmoinen.

Viini alkaa kuitenkin vaikuttaa, ja syntyy yleinen rähinä ja riita. Isäntä käyttäytyy niin huonosti, että hänen vaimonsa haukkuu hänet pataluhaksi. Mies päihtyy yhä enemmän, ja kun hän on elukan asteella, vieraat hiipivät tiehensä.

* * * * *

Petronius tunsi ihmiset. Hän oli itse avoimin silmin tyhjentänyt elämän pikarin pohjasakkaan saakka. Sivistyshistorioitsijalle hänen kirjansa on korvaamaton Neron ajan elämän tietolähde. Hänen luonnekuvansa on tarkasti piirretty ja hänen ajankuvansa on höystetty huumorilla ja hienolla ironialla. Mutta niin rikaslahjainen kuin hän onkin, hänellä ei ole lainkaan siveellistä ryhtiä. Hänen kirjansa on, kuten Boissier sanoo, »enemmän opettavainen kuin siveellinen» — opettavainen sivistyshistoriallisena asiakirjana.

HOPEA-AJAN SATIIRIKOT.

Horatiuksen hupaisan ymmärtäväisellä satiirilla ei ole ollenkaan kaikupohjaa niiden miespolvien keskuudessa, jotka elivät Tiberiuksen ja hänen seuraajiensa rikkirepivänä aikana. Satiirirunoilu muuttui yksinomaan pilkaksi ja parjaukseksi tai pöyhkeileväksi siveyssaarnaksi. Viimeksi mainittua lajia ovat Persiuksen satiirit. Harvoin runous on siinä määrin alentunut ontoksi retoriikaksi kuin tällä rikkaalla ja ylhäisellä runoilijanuorukaisella. Synnynnäinen heikkous ja horjuva terveys estivät häntä ottamasta osaa toverielämään ja hän pysyi kilttinä mammanpoikana, joka eli yksinomaan äitinsä, sisarensa, tätiensä ja kumpaakin sukupuolta olevien siveyssaarnaajien ympäröimänä ja muutoinkin saaden elämäntuntemuksensa kirjoista. Hänen runoistaan tuli tällaisissa olosuhteissa vain säkeisiin puettuja stoalaisia siveyssaarnoja. Oikeaa runoutta ne eivät ole. Niissä ei huomaa koskaan vähintäkään sovittavan huumorin tajua eikä ylimalkaankaan leikillisyyttä, mutta sitäkin enemmän mahtipontista sanahelinää. Silloin tällöin hän saa hyvän aatteen, mutta tärvelee sen säännöllisesti sietämättömällä lukupuikollaan ja mutkallisilla käänteillään. Kun hän esim. tahtoo saada sanotuksi: »Ianus, minä kadehdin sinua siksi, ettei kukaan voi ilvehtiä selkäsi takana», niin se ei käykään noin vain yksinkertaisesti. Siihen tarvitaan kokonainen sarja teennäisiä esimerkkejä siitä, mistä kaikesta ylenkatseesta jumala pääseekään kiitos kaksille kasvoillensa. Persius käsittelee kaikkea aivan liian raskaasti. Häneltä puuttuu Horatiuksen kepeä miellyttäväisyys. Lopuksi saa sen tunteen, että hänen ainoa kiitettävä ominaisuutensa on vain hänen hyvä tarkoituksensa. Mutta satiirirunoilijalle ei riitä se, että on hyvin kasvatettu ja täynnä rehellistä pyrkimystä — runoilija on kaikissa tapauksissa sietämättömän pikkuvanha, jos häneltä kuten Persiukselta »neitseellisessä häveliäisyydessään» puuttuu sen elämän todellista tuntemusta, jota hän ruoskii. Persius kuoli 28 vuotiaana oppimatta koskaan tuntemaan elämää.

Kaikesta huolimatta ihastuksen täyttämät stoalaiset kuitenkin ylistivät häntä pilviin asti ja pitivät häntä yhtenä parhaimmistaan. Siksipä onkin oikeudenmukaista, että tarkastelemme hiukan parhainta, minkä hän kykeni saamaan aikaan — häneltä on nimittäin pari kolme hyvää palasta. Esitämme suurimman osan suorasanaisena, sillä runomuodossa on runoilijamme useimmiten liian vaikeatajuinen.

Ihmisluonnetta kuvatessaan Persius valaisee räikeästi perintöä ahnehtivaa, joka temppelissä rukoilee jumalia: »Antakaa minulle lahjakkuutta, hyvä maine ja luotettavaisuutta!» — »Näin puhutaan ääneen», runoilija sanoo, »että edes naapurit sen kuulisivat. Mutta itsekseen mumistaan syvällä suun sisässä: 'Oi että näkisin rikkaan setäni hautajaiset kaikessa loistossaan ja komeudessaan!' tahi: 'Oi, että voisin saada testamentista poistetuksi holhottini nimen, jonka jälkeen minä olen lähinnä vuorossa! Sappitauti ja paisumiahan hänellä on, jumalan kiitos!!»

Draamallisen eloisa on runoilijan kuvailu voitonhimon ja nautinnonhalun välisestä taistelusta ihmissielussa. Näin se kuuluu: »On aamu. Sinä makaat vuoteessasi ja laiskana kuorsaat. 'Ylös', Voitonhimo huudahtaa, 'ylös ja pue päällesi!'

Sinä kieltäydyt.

'Ylös vain!' Voitonhimo huutaa vielä kerran.

'Minä en jaksa.' — 'Ylös!' —: 'Mitäpä se hyödyttäisi?'

— 'Ja sitä sinä vielä kysyt! Tuodaksesi herkullisia kaloja Pontoksesta, käsitätkös, viedäksesi kotiin majavanhaustaa, hamppua, eebenholtsia, suitsutusaineita ja Kos saaren kevyttä viiniä. Pura ensin pippurikuorma janoavan kameelin selästä! Tee sitten vaihtokauppoja, petä ja vanno väärin, jos niin tarvitaan!'

'Mutta Iuppiterhan kuulee sen!'

'Sinä pölhö! Jos haluat elää Iuppiterin ystävänä, silloin saat tyytyä koko elämäsi iän nuolemaan suolakuppiasi. Lähde matkaan alukselle!'»

Mutta silloin Nautinnonhalu saapuu omine mielipiteineen: »'Minne sinä töytäät, hullu? Mihinkä aiot ryhtyä? Sinäkö läksisit merelle! Sinäkö söisit ruokasi ankkurinköysikasalla istuen ja joisit Vejin karkeaa viiniä, joka haisee hartsille! Ei,

hauskaks päiväsi tee, sen riemuja nauti, kun vielä maill' elon oot; pian liet sa jo tuhka ja varjo ja haave. Teet mitä? Koukkua kaks sua tempoo suuntahan kahteen. Kumpaa seuraatkin, saat herraa kahta sa kuulla; vuoroon onnistut, taas vuoroon erhetyt tuossa. Kerta jos uhmaillut olet, ollut tottelematta käskyä, kahlehias älä katkenneiks sano vielä! Koirakin rynnistää voi ketjun poikki, mut kun se juoksee pois, pala kahletta kaulassa vain yhä painaa.»

* * * * *

Samaan aikaan eli Roomassa toinen satiirikko, espanjalainen Martialis, joka oli omaperäisen lahjakas runoilija keskellä retoriikan turmelemaa runoilijapolvea. Hän oli joka suhteessa Persiuksen vastakohta. Kuokkavieras ja tyranni-imartelija hän tosin oli, mutta kaikissa tapauksissa hänen säkeensä olivat oivallisia osuvassa ihmiskuvauksessaan ja pursuvan raikkaassa huumorissaan. Tuntuu siltä, kuin astuisi luostarin kopista äkkiä ulos maailmanvilinään, kun lukee häntä Persiuksen jälkeen.

Martialiksen surkeata henkilöllisyyttä arvosteltaessa on otettava huomioon se lieventävä asianhaara, että hän köyhänä kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena tuli Roomaan varmaankin toivoen, että hänen maanmiehensä Seneca tukisi häntä. Mutta vähän aikaa hänen Roomaan tulonsa jälkeen odotettu suojelija joutui Neron epäluuloisuuden uhriksi. Martialiksen täytyi silloin koettaa hankkia itselleen toisia mesenaatteja, sillä muuten hän oli tuomittu sortumaan — kirjailijapalkkioita ei nimittäin saatu aikana, jolloin kirjat levisivät ainoastaan jäljennöksinä eikä ollut ajatustakaan suojella lailla kirjailijaoikeuksia. Nuorukaisen oli sen vuoksi pakko viettää kauan tilapäisrunoilijan ja aina nälkäisen kulkurin elämää. Sovittavalta vaikuttaa se, että hän suhtautui kaikkeen raikkaalla huumorilla. Kerjätessäänkin hänessä on, kuten Schück sanoo, katupojan julkeuden ohella myöskin hirtehishuumoria. Hänen raikas elämänhalunsa on tosiaankin tarttuvaa. »Sinä sanot» — hän kirjoittaa eräälle ystävälleen — »että tahdot alkaa elää elämää huomenna. Miksi ei tänä päivänä? Vaikka sekin on jo liian myöhäistä. Todellisesti viisas on se, joka aloitti elää elämän jo eilen.»

Martialiksen vahvin puoli on ennen kaikkea kompia sisältävä epigrammi. Hän on ainoa roomalainen, joka on päässyt kreikkalaisten esikuvien tasolle taidossa muutamin harvoin sanoin osua iskemään naulan päähän ja antamaan terävän luonnekuvauksen. »Jumalat varjelkoot meitä», hän sanoo, noista sietämättömän pitkistä sankarirunoelmista, joissa kymmenessä tuhannessa säkeessä runoillaan Medeian ja Agamemnonin kohtaloista, tuollaisista kirjoista, joita teeskennellään ihailtavan, kun ollaan suuressa seurassa, mutta jotka paukautetaan kiinni, niin pian kuin ollaan yksin». Kouluissa on lapsille kauhistus, kun opettaja rämeällä äänellään niitä saarnaa. »Lukekaa tällaisten pöyhistelevien tyhmyyksien sijasta sellaisia kirjoja, joissa itse elämä puhuu, sellaisia kuin minun! Niissä ei ole enemmän kentaureja kuin raivottariakaan, mutta joka sivulla kohtaat eläviä ihmisiä.» Varmalla kädellä, ilman ainoatakaan liikaa sanaa, Martialis piirtää erilaisia tyyppejä suurkaupungin elämästä, sellaisia, joita voi joka päivä tavata: kaikenkaltaisen pikkurihkaman myyjän ja miehen, joka tarjoili suolattua kalaa, lämpimiä herneitä tai keitettyä makkaraa. Hänen runoissaan vilisee kaikenlaisia kerjäläisiä aina pienestä juutalaispojasta asti, jonka mammansa on harjoittanut oikein kauniisti rukoilemaan almua, haaksirikkoiseen raukkaan asti, joka surkealla äänellä kertoo myrskystä, jossa hän oli ollut vähällä hukkua, ja joka varmuuden vuoksi näyttelee taulua, mikä kuvaa tuota kauheaa tapausta. Näin runoilija monin elävin pikkupiirtein antaa monipuolisen kokonaiskuvan jokapäiväisestä elämästä suurkaupungin kaduilla ja toreilla. Kuvakokoelma on melkein loppumaton. Luonnollisesti siitä ei juuri puutu myöskään ajalle perin tyypillistä perinnöntavoittelijaa:

Gemellus naisi Maronillan mielellään, hän pyytää, mairii, ahdistaa, tuo lahjoja. Hän on siis sulo kaunotar? Ei, rumilus. Mi lemmen nostaa sitten? —Yskä tehoisa.[156]

Martialiksen kuvakokoelmassa tapaamme myöskin miehen, joka ymmärtää hyötyä ystävistään teeskentelemällä kymmenen kertaa vuodessa sairastavansa vilutautia. Itse hän ei kärsi sairaudestaan, mutta hänen ystävänsä kärsivät siitä sitä enemmän, sillä toipumusaikana heidän täytyy lahjoitella toipilaalle valitun herkullisia kaloja ja vanhaa falernumviiniä. Muuan toinen samanlainen herra keksii samankaltaisista syistä viettää syntymäpäiväänsä neljä kertaa vuodessa. Me saamme myöskin tutustua kuokkavieraaseen, joka henki kurkussa juoksee ympäri kaupunkia ahnehtiessaan itselleen päivälliskutsua. On tuiki mahdotonta välttää häntä. Jos olet urheiluharjoituksissa Marskentällä, hän on mukana siellä. Jos menet kylpylään, hän on sielläkin ja kiittelee sinun erinomaisen hienoa kylpyliinaasi, olipa se kuinka likainen tahansa. Hän häärii puuhakkaana ympärilläsi, hän imartelee sinua ja jatkaa, kunnes sinä täydellisesti uupuneena sanot: »Tule syömään.» — Toinen vaivalloinen tyyppi on epäonnistunut runouden harrastelija, joka kiusaa vieraansa puolikuolleiksi lukemalla heille runojaan.

Aivan uusi roomalaisen yhteiskuntaelämän tuote — salonkielämän, pitäisi kai ennemminkin sanoa — on petit-maître, jota kuvataan seuraavasti: »Petit-maître on mies, jolla on huolellisesti jaetut hiukset, joka aina tuoksuu hajuvesille, joka hyräilee egyptiläisiä ja espanjalaisia lauluja ja samalla kertaa heiluttelee käsivarsiaan rytmillisessä tahdissa, joka päivät pitkät käy tervehdyskäynneillä naisten luona ja jolla aina on jotakin kuiskattavaa heidän korvaansa, joka lukee heille ne kirjeet, joita he ovat saaneet eri tahoilta ja ottaa kirjoittaakseen vastaukset. Petit maître tietää kaikki kaupungin juorut ja voi sanoa teille sen naisen nimen, joka sillä ja sillä on rakastajattarena. Hän juoksee kaikissa juhlissa ja voi luetella ulkoa kuuluisan ravurin koko sukutaulun.»

Martialis tekee pilkkaa myöskin asianajajien halusta lyödä suurta rumpua ja deklamoida juhlallisesti vähäpätöisimmissäkin, jonninjoutavissa oikeusjutuissa, joissa ei kannattaisi ruveta värisevällä rintaäänellä puhumaan Hannibalin sodasta ja puunilaisen uskottomuudesta, Mithradateen viekkaudesta ja triumvirien verisestä taistelusta.

Aikaansa kuvaava on kylläkin, jumala paratkoon, myöskin seuraava ahneelle Candidukselle omistettu epigrammi:

Candidus, sun omanas on maatilas, on rahas myöskin, sun ovat kalleules, myrrhasikin ovat sun. Massicus-mahlat on sun, on kuulut Caecubus-viinis, sun omas on sydämes niinkuin järkesikin. Kaikki on sun, ei sentään, tahdon mä väittää: Vainiokin sulla on, mut — kaikkien yhtehinen.

Originellin päätelmän monien muiden joukossa, jotka ansaitsevat säilyä jälkimaailmallekin, runoilija tekee seuraavassakin epigrammissa:

Faunius vainoojaa paeten oman henkensä riisti. Kuoloa välttääkseen hupsua kuollahan on.

Vastenmielisiä ovat ne monet säädyttömyydet, joita Martialis siroittelee ympärilleen, erittäinkin kun häntä ei vetänyt tämänlaatuiseen runoiluun vastustamaton intohimo, vaan ainoastaan paljas koirankurisuus tai huomion herättämishalu. Mutta toiselta puolen täytyy sanoa, että jos hän paljastaakin sellaista, jonka yli säädyllisyydellä on tapana vetää huntu, hän ei kuitenkaan ole epäsiveellinen siinä mielessä, että hän tarkoituksellisesti ravitsisi siivotonta mielikuvitusta maalailemalla paheet joiksikin kirpaiseviksi ja houkutteleviksi teoiksi.

Mautonta on myöskin Martialiksen jokaisen imartelu, joka vain palkitsi häntä aterialla, uudella togalla tahi rahakolikolla. Erittäin äiteliä ovat hänen suitsutusrunonsa keisari Domitianukselle. Tuo inhoittava tyranni komeilee Martialiksen runoissa maailman jaloimpana maanisänä, jota kiitolliset alamaiset sydämestään rakastavat. Kuitenkin on muistettava, että Domitianuksen aikana oli joko imarreltava tai vaiettava.

Kuokkavierasrunoilu ei ajan pitkään ollut niinkään kannattamatonta. Niinpä Martialiskin äkkäsi kerran olevansa maatilan ja jonkin ajan perästä myöskin Roomassa olevan pienen talon omistaja ja sotatribuunin arvonimen kantaja. Ja lopuksi muuan rikas ja ylhäinen ihailijatar lahjoitti hänelle ihanan maatilan hänen kotiseudullaan. Täällä entinen kerjäläisrunoilija vietti vanhuutensa päivät miellyttävässä mukavuudessa. Nyt hänen ei tarvinnut juosta tervehdyskäynneillä eikä tungeskella toisten onnenonkijain joukossa niukan leipäpalan takia. Mutta samallapa hänen runoutensa lähteensilmä — suurkaupungin onnenkilvoittelu ja -takaa-ajo — olikin kuivunut. Hänen viimeisinä elinvuosinaan oli hänen tuotantonsa laihaa. Hän kuoli pari vuotta vuosisadan vaihteen jälkeen.

* * * * *

Flaviusten ajan jälkeen Roomalla on ollut vain yksi merkittävä runoilija, nimittäin Iuvenalis, joka syntyi vähän Neron valtaistuimelle nousemisen perästä ja eli yli seitsemänkymmentä vuotta. Elämä teki hänet katkeraksi ja vihamieliseksi, sillä hänen ei onnistunut koskaan saavuttaa sitä yhteiskunnallista asemaa, jota hänen kunnianhimonsa oli hänelle uskotellut. Hän oli, kuten Horatiuskin, vapautetun orjan poika; ja itse hän oli toivonut pääsevänsä yhtä korkealle kuin tämäkin. Hän oli koettanut puhujana vetää huomiota puoleensa, mutta epäonnistunut. Tämä oli hänelle toivottoman selvää, kun hän noin vuonna 100 lähes viisikymmenvuotiaana alkoi kirjoittaa runoja. Siksipä näistä runoista tulikin satiireja, mutta ei rakastettavan rupattelevia kuten Horatiuksen runot, joissa on huumorin sovittava piirre, vaan sapekkaita, katkeria ja kyynillisiä. Iuvenalis oli kehittynyt tarkkanäköiseksi, kun oli kysymyksessä mahtavien paheet ja virheet, erittäinkin heidän ylimielinen kopeutensa yhteiskunnan vähäväkisiä kohtaan, mutta mateleva alamaisuutensa valtaistuimen edessä. Kaikkein syvimmin hän kuitenkin kadehti niitä, joiden päinvastoin kuin hänen itsensä oli onnistunut kohota halvasta asemastaan: »Kun näkee parturin, jonka veitsen edessä minun nuori partani muinoin rätisi, kilpailevan koko patriisisäädyn kanssa rikkaudessa, kun näkee alhaisinta roskaväkeä olevan egyptiläisen, Kanōpoksesta olevan orjan, käyskentelevän ja ylvästelevän purppuraviitassaan,

Kun kesäsormukset käsiss' siirtelehtii hikisissä — suuremmat kivineen näet helteell’ ois kovin raskaat — vaikea jättää on tekemätt' ivavärssyjä. Ken tään Rooman nurjuudet terästyneenä, kylmänä kestäis, kunniatuolissaan pönäkästi kun istuvi Matho, suurkäräjöitsijä? Yhtä on sietämätöntä, kun tiellään tölmäisee sinut nuo, jotk' uurastaa perijöiksi yön häpeässä ja tietä nyt suorinta nousevat onneen: rikkaiden akanluuskien lemmentarvetta palvoin.

»Katsokaa», hän huudahtaa, »kuinka oikeamielistä kiitetään — ja kuinka hän näkee nälkää!» Tosiaankin

ken runoniekaks syntynyt ei, siks kiukusta muuttui.

Mutta miksi ei paeta suurkaupungin kilpajuoksusta ja epäterveellisestä elämästä, kun maaseutukaupungista voi ostaa itselleen mitä oivallisimman talon puutarhoineen hinnalla, jolla Roomassa voi vuodeksi vuokrata kehnon asuntorähjän melkein luhistumaisillaan olevassa vuokrakasarmissa, jossa on joka hetki vaarassa saada tulipalossa surmansa! Ainoa turva tulenvaaraa vastaan on maata öisin valveillaan:

Niin kadunkulmien ahtaiden jyry, pauhu, kaikuu huudot soi ajajain, vetojuhtien, että siitä jo Claudiuskin heräjäis, merilehmäkin nousis.

Öisin ulkona ahtailla kujilla ei ole sen parempi:

Muistaos kaikkia vaarojakin, jotk' öin sua uhkaa: helposti korkeiden talojen katolt' irtoavaiset tiilet rikkovat pääs; useastipa ikkunan tietä astiat särkynehet ulos viskatahan, kiveyskin jolta jo naarmuttuu sekä särkyy. Testamentista jollet huolehdi, kun sinä kutsuihin menet, ootpa kelvoton houkkio; niin monet kuolemat näät sua uhkaa öin kuin mont' avonaista on tielläsi ikkunanreikää. Toivosi harras siks' ain olkoon, että sun ylles tyydyttäis tilavat yöastiat tyhjentämään vain.

Jos voit näin ollen välttyä siltä, ettei päihtynyt tappelupukari pieksä sinua pahanpäiväisesti tai joku roisto pistä sinua veitsellä, saat olla kiitollinen.

Tällaista jatkuu melkein yhtä toivottoman katkerassa sävyssä, käsittelipä Iuvenalis mitä aihetta tahansa. Vain harvoin hän iloisesti pilailee ilman purevaa sivumakua, kuten silloin, kun hän laskee leikkiä jumalien olosta vanhaan, oikein vanhaan hyvään aikaan. Kuinka paljon kunniallisempia, hän sanoo, olivatkaan kaikki

siihen aikaan kuin oli Junokin tyttönen vielä, muina kun miehinä vie!' eli Juppiter onkaloss' Idan.[157] Vie!' ei taivaiset kemuelleet pilvien yllä, ei Ganymedes, ei Herakleen viehkeä vaimo juomia kantanut, ei Vulkanus, vasta mi viinin jälkeen kuivailee kädet mustunehet noest' Etnan. Söi kotonaan kukin. Toisenlainen ol' jumalparvi kuin nyt: taivas kun vähin vallitsijoin tuli toimeen, harteill' Atlaankin polon köykäisemp' oli taakka.

Siihen aikaan ei puhuttu Plutonista eikä hänen puolisostaan. »Kuolleitten valtakunnassa oltiin iloisia», satiirikkomme pilaillen lisää, »olihan päästy kuninkaista.» Tämän enemmän kunnioitusta ei Iuvenaliksella ollut kansanuskon jumalia kohtaan.

* * * * *

Erikoisella mieltymyksellä Iuvenalis syventyy rumiin ja vastenmielisiin piirteisiin aikansa kasvoissa. Hänen tapojen kuvauksensa ovat siinä määrin siivottomia, että ne eivät voi olla tosia. Hän on jossakin määrin henkistä sukua Tacitukselle, joka olikin hänen aikalaisensa. Molempien silmissä varjopuolet himmentävät hyvän elämässä. Iuvenaliksessa katkeruus kuitenkin kohosi vallan tolkuttomaksi ja luonnottomaksi. Hän oli ihminen, joka oli täydellisesti menettänyt tasapainonsa, kun sitävastoin Tacitus, senaattori ja konsuli, ei menettänyt koskaan ylhäisen roomalaisen ylvästä rauhallisuutta. Ryhdiltään arvokkaana, jalon ylimyksen tavoin — Birt sanoo — historioitsija kulkee tietänsä, kun taas satiirikko, joka koettaa päästä pinnalle kansan syvistä kerroksista, huutaa itsensä käheäksi ja puristaa kätensä nyrkkiin vihasta vääntynein kasvoin. Yhtymäkohdista huolimatta on siis ero näiden kahden miehen välillä melkoinen. Kuinka mustalla Tacitus maalanneekin, hän on kuitenkin säilyttänyt klassillisen kohtuuden. »Hän on vanhan ajan viimeisiä suuria kuolemattomia, viimeinen auringon valaisema huippu klassillisen ajan alppimaailmassa. Hän on eniten roomalainen kaikista historioitsijoista, mies, joka ei koskaan salli hymyn liukua piirteittensä yli.»

Muutoin ei voi koskaan tutkittaessa jonkin aikakauden siveellisiä oloja kyllin voimakkaasti huomauttaa, että ne, jotka kiinnittävät itseensä tapojen kuvaajain huomion, eivät ole maan hiljaisia, eivät niitä monia, jotka elävät hyvin ja kunnioitettavasti elämänsä, vaan niitä, jotka irstailuillaan ja hullutteluillaan, rikoksillaan ja paheillaan erottautuvat suuresta joukosta. »Ja jos me», Deissman sanoo, laskeudumme kansan syvien kerrosten keskuuteen ja kuuntelemme heitä heidän työskennellessään pellolla, työpajoissa, Niilin aluksessa tai viljalla lastatussa Roomaan purjehtijassa, niin täytyy tosiaankin olla sokea voidaksensa olla huomaamatta paljon kuntoa, ahkeruutta ja rehellisyyttä näissä piireissä, olla näkemättä, että perherakkaus ja ystävyys liittivät yhteen yhteiskunnan vähäväkiset ja antoivat heille yksimielisyyden voiman.» Tästä ovat todisteina lukemattomat papyruskirjeet, hautakirjoitukset ja muunkin lajiset muistomerkit näiden yhteiskuntaluokkien elämästä, jotka vasta myöhemmällä ajalla ovat joutuneet tutkimuksen esineiksi.

Mutta tapojen kuvaajille on kaikkina aikoina ollut tapana tuomita omaa aikaansa sen pahan eikä sen hyvän perusteella, jota se kantaa helmassaan. »Yksi ainoa häväistysjuttu, josta kauan puhutaan, hävittää helposti satojen kunniallisten arkipäiväisten perheiden jättämän vaikutelman, joista ei huomata olevan aiheita mainita, juuri siksi, että ne eivät herätä huomiota», Boissier sanoo. »Tällä tavoin joutuu epäsiveellisyys näyttämään säännöltä, silloinkin kun se on poikkeus.»

Parhaan oikaisun Iuvenaliksen liioitteluille saa, jos lukee Plinius nuoremman kirjeitä. Voi tuskin uskoa, että nämä kirjailijat ovat eläneet samaan aikaan — siinä määrin yhteensoveltumattomia ovat heidän kuvauksensa omasta ajastaan. Ja kuitenkaan Plinius ei ole suinkaan sokea kanssaihmistensä vioille, heidän valtiolliselle välinpitämättömyydelleen, heidän taikauskoisuudelleen ja ylimystön pintapuoliselle hääräilylle sisällyksettömässä seuraelämässä. Hän esittelee meille yläluokan, jonka näköpiiri on sangen rajoitettu, mutta kunniallista se siitä huolimatta näyttää olevan. Jollei tietäisi, ei voisi ajatellakaan, että se on samaa kansaa, jota Iuvenalis niin ilkeästi ruoskii huudahtaen, että »Roomassa ei ole useampia rehellisiä ihmisiä kuin Niilin virralla suuhaaroja.» Ja kuitenkaan ei meillä ole aihetta epäillä, ettei ne tapaukset, jotka Iuvenalis mainitsee, olisi otettu elävästä elämästä. Mutta ne ovat vain yksityistapauksia. Hänen aikanaan, kuten kaikkina aikoina, oli sekä hyviä että pahoja, mutta Iuvenalis näki ja kuuli vain pahaa.

Puhujan tottumus pauhata mahtipontisesti ja ylitsevuotavaisesti ihmisten pahuudesta on runoilijassa jäljellä vielä niiltä ajoilta, jolloin hän kilpaili kaunopuheisuuden kilpakentällä. Mutta Iuvenaliksen lausunnot eivät ole tyhjää ja onttoa kuten Persiuksen — »hänen hehkuvassa, voimakkaassa vihassaan», Schück sanoo, »on kieltämättä jotakin suurenmoisuutta ja sen vuoksi hänen satiirinsa kaikuvat melkein kuin sielukellot tuolle itsekkäälle Roomalle, missä voimakkaampi aina häikäilemättömästi sortaa heikompaa. Totta on, että purkaus tapahtuu aikana, joka on onnekkaimpia Rooman historiassa, mutta siihen on patoutuneena kaikki se viha, mitä plebeiji polvi polvelta on koonnut ja kätkenyt sydämeensä.» Iuvenaliksessa eivät värise vienot kielet, hän ei tunne myötätuntoa — hän on karkea; hän piirtää roomalaisen voimakkaalla realismilla.

Ja vielä eräs toinen seikka. Olemme nyt kuulleet niin paljon roomalaisten runoilijain karkeasta realismista ja rivosta sävystä, että joudumme ihmettelemään, eiköhän olisi oikein, että katselisimme asiaa toisilla silmillä kuin omillamme, toisin sanoen heidän oman aikansa silmillä. Ateenassa Aristophaneen komediain henkilöt käyttivät hirmuisen karkeaa kieltä, ja hänen näytelmissään kohtaukset menivät usein paljon pitemmälle, kuin mitä me pidämme säädyllisenä. Mutta kuitenkaan ei kuulla koskaan puhuttavan, että kukaan olisi siitä loukkaantunut. Koko ajan henki oli suunnattomasti vähemmän hienotunteinen, mutta myöskin vähemmän hienostunut kuin meidän, ja itsetiedottomasti hyväksyttiin lause »Naturalia non sunt turpia.» Selvimpänä todisteena siitä on, että vieläpä sellainenkin kirjailija kuin Persius, tuo »neitseellisen kaino» nuorukainen, jonka sielun hienotunteiset naiset ja siveyssaarnaajat olivat muovailleet, jonka siveys ja ajankuvauksien puhtaat tarkoitusperät ovat yläpuolella kaiken epäilyksen, on kertonut siinä määrin säädyttömiä ja vastenmielisiä asioita, että nykyaikainen kirjailija ei voisi sellaista painattaa.

Tällaiset tosiasiat ovat siksi painavia, ettei niitä voi olla huomioon ottamatta, kun arvostellaan roomalaisten kirjailijain sarjaa aina Horatiuksesta — sillä hänkin on kirjoittanut muutamia rivouksia — Iuvenalikseen asti.

* * * * *

Rooman kolmen tunnetuimman satiirikon keskinen eroavaisuus on saanut klassillisen muotonsa sanoissa: »Horatius hymyilee, Persius ivaa, Iuvenalis ruoskii.» Rooman viimeinen suuri satiirikko muistuttaa suuresti Rooman ensimmäistä satiirikkoa, Luciliusta.

Kirjallisuutta:

Petronius, Trimalkios middag, latinasta ruotsintanut E. Weer.

Ludwig Friedlaender, Petronii Cena Trimalchionis.

A. Collignon, Étude sur Pétrone.

Persii Flacci Satirae. Ruotsintanut Henrik Ragnar Törnebladh.

M. Valerii Martialis Epigrammaton libri: Einleitung von Ludwig Friedlaender.

Martialis Epigranunata. Ruotsintanut valikoiden Bernhard Risberg.

M. Valerii Martialis Epigrammata selecta. Ruotsintanut valikoiden Gustaf Andersson.

G.E. Lessing, Zerstreute Anmerkungen über das Epigramm.

Gaston Boissier, Le poète Martial.

Carl von Friesen, M. Valerius Martialis.

Juvenalis' satirer, ruotsintanut Erland Lagerlöf.

E. Neissner, Horaz, Persius, Juvénal.

Edouard Bertrand, Juvénal.

Auguste Widal, Juvénal.