TIBERIUS.

Tiberius — vielä tänäkään päivänä ei tätä nimeä voi mainita sen herättämättä kauhuntunnelmaa!

Kun Augustus kuoli, Tiberius oli 56 vuoden vanha.[134] Hän ei ollut oikeastaan koskaan ollut nuori. Jo nuorukaisena hän sai haukkumanimen »ukko». Augustus piti arvossa hänen velvollisuudentuntoaan ja kelvollisuuttaan sotapäällikkönä, mutta henkilökohtaisesti hän ei koskaan oikein sopeutunut häneen. Kerrotaan, että kun keisarilla oli kuolinvuoteellaan ollut viimeinen keskustelu hänen kanssaan, kamaripalvelija kuuli keisarin sanovan itsekseen: »Rooman kansa parka, joka joutuu noiden leukaparien välissä jauhettavaksi!»

Kun Augustus oli kuollut, Reinillä olevat legioonat eivät tahtoneet kuullakaan ankarasta Tiberiuksesta, vaan tarjosivat keisarinarvoa kansan suosiossa olevalle Germanicukselle, jonka isä oli Tiberiuksen veli, Drusus, ja äiti kaunis, kaikin puolin miellyttävä Antonia, joka taas oli Antoniuksen tytär hänen avioliitostaan Octavian kanssa. Mutta Germanicus ei suostunut kapinahankkeisiin, ja hänen onnistui saada salaliittolaiset järkiinsä. Sen sijaan hän keskitti voimansa kostaakseen Teutoburginmetsän tappion ja valloittaakseen Germanian takaisin Rooman valtakunnalle. Hän saavuttikin osittaista menestystä, mutta hän oli nuori ja kokematon, ja Arminius osoittautui olevan ajan oloon liian kovapintainen vastustaja. Keisari käski siksi veljensä pojan vetää joukkonsa takaisin Reinille ja jättää germaanit selvittelemään sisäisiä riitojaan, joiden johdosta he joka tapauksessa tulisivat olemaan Roomalle vaarattomia.

Lopulta Arminius kaatui murhaajan käden kautta omien sukulaistensa toimesta, jotka epäilivät hänen tahtovan päästä suuren germaanilaisvaltakunnan kuninkaaksi. Sitkeällä roomalais-vastarinnallaan hän on saanut maailmanhistoriallisen maineen germaanien vapauden pelastajana. Jos tämä kansa silloisella alhaisella kehitysasteellaan olisi sortunut roomalaisten vallan alle, niin olisi se kelttien tavoin roomalaistunut, ja koko maailmankehitys olisi kääntynyt vallan toisille urille kuin niille, joille sen germaanien kansainvaellus johti. Miten asiaa arvostelee, riippuu siitä, katseleeko kehitystä germaanisesta vai roomaanisesta näkökulmasta. Meidän päiviemme germaanien mielestä tämä kansa niin aikaisin roomalaistamalla olisi menettänyt luonnontuoreutensa, sen perusvoimansa, joka neljä vuosisataa myöhemmin kykeni antamaan maailmalle uuden muodon. Mutta toiselta puolenhan esimerkiksi Duruy valittaa, »ettei roomalaishenki ajoissa saanut vaikuttaa germaaneihin, joten he aina nykyhetkiin saakka ovat säilyttäneet synnynnäisen karkeutensa, joka niin oleellisesti eroaa latinalaisten rotujen sivistyksestä.»

* * * * *

Roomalaisten ja germaanien väliseksi rajaksi jäivät siis Rein ja Tonava, ja sodan ja rajakahakoiden sijasta syntyi vilkas liikenneyhteys molempien kansojen välillä. Vaihtokaupan välityksellä roomalaiset tuotteet ja sivistys vaikutteet kulkeutuivat toiselta germaanikansalta toiselle aina Skandinaviaan saakka, ja germaanilaisia vapaajoukkoja astui Rooman sotapalvelukseen. Rooman armeija muuttui yhä enemmän ja enemmän germaanilaiseksi sotajoukoksi. Rooman valtakunta oli muuttumassa roomalaisen ja germaanilaisen välimuodoksi, josta sitten lopulta suurten kansainvaellusten vaikutuksesta muodostui joukko germaanilaisia valtioita.

* * * * *

Vastenmielisesti Germanicus jätti urotekojansa näyttämön muuttaakseen uudelle, vähemmän sotaiselle toiminta-alueelle Rooman valtakunnan itäiselle rajalle. Siellä häntä kohtasi pian äkillinen kuolema. Koko Rooman kansa suri hänen kuolemataan suurena valtiota kohdanneena onnettomuutena. Kun hänen leskensä, Agrippina, astui Brundisiumissa Italian maaperälle, oli koko satama mustanaan osaaottavia kansanjoukkoja, ja muurit ja katotkin vilisivät täynnä ihmisiä. Kun Agrippina astui maihin kahden lapsensa kanssa kantaen sylissään uurnaa, jossa oli Germanicuksen tuhka, ja silmät surun vuoksi maahan luotuina, kuului ensiksi vain yksi ainoa huokaus näistä tuhansista surevista rinnoista. Mutta heti sen perästä kaikki puhkesivat sydäntä vihlovaan itkuun ja valitushuutoihin. Ja suurissa hautajaisjuhlallisuuksissa Roomassa kansanjoukkojen tuska kiihtyi taivaaseen kantautuvaksi monituhatääniseksi parkunaksi. Epätoivoisina väänneltiin käsiä ja valitettiin, että Rooman valtakunnan loppu oli tullut.

Yleisesti uskottiin, että nuoren sankarin kuoleman suhteen ei kaikki ollut oikealla tolalla, ja salaperäiset huhut panivat sen yhteyteen sedän kateuden kanssa. Yhtä epäoikeudenmukaisia kuin nämä rumat syytökset varmastikin olivat, yhtä varmaa on, että Tiberius katkeroitui kansan epäluulosta ja vihasta, kansan, jonka rakkauden hänen veljensä ja veljensä poika niin runsain määrin olivat voittaneet. Vanha keisari tiesi liiankin hyvin, mitä kiihoittuneet kansanjoukot tarkoittivat, kun ne kerääntyivät hänen palatsinsa edustalle ja puhkesivat kiihkeisiin huutoihin: »Anna meille Germanicus takaisin!»

Ja kuitenkin oli Tiberiuksen umpimielisessä ja synkässä luonteessa paljon miellyttäviä piirteitä. »Alamaisuudenvakuutuksia», Suetonius sanoo, »hän inhosi siinä määrin, ettei hän koskaan kantotuolissaan istuessaan suonut yhdenkään senaattorin puhutella itseään. Ja kun muuan ent. konsuli, joka tahtoi esittää anteeksipyyntönsä, kerran yritti langeta polvilleen hänen eteensä, Tiberius perääntyi niin äkisti taaksepäin, että itse kaatui kumoon. Menipä hän niinkin pitkälle, että jos joku keskustelussa tai esityksessä yritti kunnioittaa häntä joillakin kohteliaisuuksilla, hän keskeytti tämän lausuen julki tyytymättömyytensä. Jos joku nimitti häntä 'herraksi’, Tiberius kielsi häntä koskaan enää puhuttelemasta 'niin loukkaavalla tavalla’. Varsinaisiin loukkauksiin, panetteluihin ja itsestään ja omaisistaan sepitettyihin häväistysrunoihin Tiberius suhtautui rauhallisesti ja kärsivällisesti lausuen, että vapaassa yhteiskunnassa täytyi sanojen ja ajatusten olla vapaita. Kerran, kun senaatti vaati tutkimusta tällaisten rikosten ja niiden alkuunpanijain ilmisaamiseksi, hän sanoi: 'Meillä ei ole niin paljon aikaa, että meidän pitäisi ottaa itsellemme lisää tehtäviä. Jos te tällaisiin toimiin ryhdytte, niin ei teille jää aikaa mihinkään muuhun. Silloin juostaan, teidän luoksenne kaiken maailman pikkujuorujen vuoksi uskotellen, että majesteettirikos on kyseessä.’» Kun senaatti alamaisessa innossaan oli päättänyt antaa vuoden yhdelle kuukaudelle Tiberiuksen nimen, kuten jo oli tehty hänen molempien edeltäjiensä nimille, hän halveksien kysyi: »Mitä te sitten teette, kun ehditte kolmanteentoista cæsariin?»

Kaikkein vähimmin hän halusi sitä, että kansa palvelisi häntä jumalana, rakentaisi hänelle temppeleitä ja pystyttäisi kuvapatsaita. Hän sanoikin tästä mielipiteenään senaatille: »Minä kutsun teidät, kokoontuneet isät, todistajiksi toivomukselleni, että jälkeentulevaisetkin muistaisivat, että minä olen kuolevainen ihminen, joka teen vain ihmistekoja, ja että minä olen tyytyväinen, jos vain voin täyttää hallitsijan velvollisuuteni tarvitsematta pelätä joutua vihatuksi. Sellaisen elämäntyön muistoa minä pidän kauneimpana ja ikuisimpana temppelinä ja kuvapatsaana teidän sydämissänne; sillä kivestä tehdyt patsaat häväistään jos jälkimaailman tuomio muuttuukin vihaksi.» Lukemattomia kertoja hän vakuutti senaatille, että hän tunsi velvollisuudekseen olla koko yhteiskunnan palvelija. Tämä on, kuten Delbrück esittää, sen lauseen ensimmäinen ilmentymä, jonka Fredrik Suuri on tehnyt kuuluisaksi: että ruhtinas on valtion ensimmäinen palvelija.

Tiberius oli alamaisilleen esikuvana yksinkertaisissa elämäntavoissa. Suetonius kertoo, että hän siinä tarkoituksessa »virallisilla päivällisillä usein tarjoilutti edellisen päivän aterian tähteitä. Niinpä hän kerran tarjosi — ylhäisten roomalaisten kauhuksi — vain villisian puoliskoa ja huomautti tällöin, että puoliskosta sai aivan samanlaisia paloja kuin kokonaisestakin.»

Mutta mitäpä nämä kunnioitettavat ominaisuudet hyödyttivätkään, mitä hyötyä olikaan siitä, että hän järkkymättömän velvollisuudentuntoisesti suoritti hallitsijan tehtävänsä, että hän ahdisteli ryöväreitä ja väkivallantekijöitä ja mitä suurimmalla säästäväisyydellä käytteli valtion varoja kuitenkaan säästämättä rahaa taikka vaivoja, kun oli kysymyksessä kadon, tulipalojen tahi muiden valtiota kohdanneitten onnettomuuksien vaikutusten lieventäminen, ja että hän kaikin tavoin huolehti provinssien hyvinvoinnista! Ahneille ja nylkeville maaherroille hän esim. sanoi: »Hyvä paimen keritsee lampaansa, mutta ei nylje niitä.» Ja jos hän sallikin sellaisten hallintovirkamiesten, jotka olivat liian paljon etuansa katsovia, pitää provinssinsa, niin johtui se siitä, kuten hän tuikealla huumorilla sanoi, että

»kylläiset kärpäset eivät ime niin kiukkuisesti kuin nälkäiset».

Tiberiukselle kävi kuitenkin joka päivä yhä ilmeisemmäksi, että hän ei suinkaan saisi kiitosta osakseen huolehtivista toimenpiteistään valtion hyväksi. Hänen alamaisensa eivät nähneet karkeaa pintaa syvemmälle. He eivät voineet antaa keisarilleen anteeksi sellaisia epäroomalaisia piirteitä, kuin esim. sitä, että hän vastenmielisesti järjesti gladiaattorintaisteluja ja eläintaisteluja, ja ettei hän milloinkaan Augustuksen lailla tahtonut läsnäolollaan kohottaa tällaisten veristen kansanhuvien loistoa, kun muut niitä järjestivät. Roomastahan alkoi tulla ikävä kaupunki!

Ainoa tunne, mitä kansa ilmaisi hallitsijaansa kohtaan, oli pelko. Tiberius vastasi tähän ihmishalveksunnalla. Kuinka hän halveksikaan noita pelkurimaisia olentoja, jotka imartelivat häntä ja ryömivät hänen edessään tomussa, mutta herjasivat häntä hänen selkänsä takana! Hänellä ei ollut Augustuksen eikä Cæsarin onnellista kykyä käsitellä ihmisiä sellaisina, jollaisia he ovat. Hänen elämänkokemuksensa, etevä muinaisajantuntija Martin P:n Nilsson sanoo, »eivät opettaneet hänelle ihmistuntemusta, vaan tekivät hänet vain katkerammaksi ja vihamielisemmäksi ihmisiä kohtaan.» Hän ei voinut sovitella, ei tinkiä ajanhengen kanssa — hän oli ankara kuin itse Nemesis. Saksalainen historioitsija Peter sanoo: »Raskaana ukkospilvenä oli hänen synkkä olentonsa onnettoman Rooman yllä täyttäen kaikki tuskalla ja vavistuksella» ja kasvattaen liehittelyn ja teeskentelyn henkeä. Vain yhteen ainoaan ihmiseen Tiberius luuli voivansa luottaa. Tämän miehen nimi oli Seianus, ja hän oli keisarin henkikaartin, pretoriaanien prefekti, ylipäällikkö. Sattui kerran matkustettaessa Campanian halki, että keisari seurueineen levähti luolassa aterioidaksensa. Suuria kiviä vieri äkkiä katosta ja palvelijoita hautaantui kalliolohkareiden alle. Kaikki muut paitsi Seianus ajattelivat vain itsensä pelastamista. Tämä kumartui Tiberiuksen yli ja suojeli häntä omalla ruumiillaan. Tästä hetkestä asti keisari luotti vuorenvankasti Seianukseen. Koko avarassa maailmassa oli siis yksi ainoa mies — mutta vain yksi ainoa —,johon vanha maailmanhallitsija saattoi luottaa.

Seianus oli viekas ja liukas kuin käärme. Äänettömästi hän kietoutui uhrinsa ympärille. Yhä tiukemmiksi ja tiukemmiksi tulivat kierteet, mutta Tiberius ei tuntenut matelijan puristusta. Eikä hän sitä huomannutkaan, ennenkuin peto oli tullut täysin vakuutetuksi omasta voimastaan, tuo peto, joka vartosi vain hetkeä, jolloin voisi koota kaikki voimansa viimeiseen puristukseen uhrinsa ympäri ja musertaa sen. Sillä Seianuksen kunnianhimo oli rajaton.

Aluksi hän teki itsensä Tiberiukselle yhä enemmän ja enemmän välttämättömäksi. Hän ymmärsi muuttaa pretoriaanit vähitellen omiksi luotettaviksi välikappaleikseen. Ja aina sitä mukaa, kuin hänen vaikutusvaltansa keisariin ja kaartiin kasvoi, hän hankki itselleen ystäviä korkeista yhteiskuntaluokista puoltamalla heitä Tiberiukselle, kun virat ja maaherrakunnat olivat kyseessä.

Samalla kertaa kuin hän näin saattoi itsensä yhä enemmän ja enemmän suosituksi, hän työskenteli ruhtinaan ja kansan välisen kuilun laajentamiseksi lietsomalla kaikin voimin onnettoman erakon epäluuloisuutta ja ihmishalveksuntaa. Hänestä tuli Tiberiuksen paha henki. »Minä pitelen sutta korvista» — näin keisari tähän aikaan luonnehti suhteensa Rooman kansaan. Sudella on lyhyet korvat. Piti sen vuoksi pitää niistä lujasti kiinni, jottei itse joutuisi sen saaliinhimon uhriksi. Suojellakseen itseään villipedolta, hän kiihoitti sitä raatelemaan itseään. »Kun kaikki epäilevät toisiansa, tarttuu heihin kauhu, joka on tyrannin vahvin kilpi», Viktor Rydberg sanoo verrattomassa psykologisessa mestariteoksessaan »Rooman keisareita marmorihahmossa». »Majesteettirikosten ilmiantojärjestelmä on Medusanpää, jota tyranni käyttää suojanaan.» Tarvitsi vain arvostella jotakin keisarin lausuntoa tai tekoa, niin voi joutua jonkun vihamiehensä tai jonkun onnenonkijan ilmiantamaksi. Ja majesteettirikoksesta oli määrätty kuolemanrangaistus. »Seinillä on korvat» tuli sananparreksi Roomassa. Sattui niinkin, että ihmisiä syytettiin ja tuomittiin siitä syystä, että he olivat olleet niin epäkunnioittavia, että olivat vaihtaneet vaatteita Augustuksen kuvapatsaan edessä. Kuollut keisarihan oli jumalolento, ja ruumiinsa paljastaminen jumalan edessä oli rikollista. Nyt olivat toisenlaiset ajat kuin silloin, kuin Tiberius puhui niin kauniisti sanan ja ajatuksen vapaudesta vapaassa yhteiskunnassa. »Ilmiannon hirviö» — Viktor Rydberg jatkaa — »tunkeutui kaikkiin yhteiskuntakerroksiin ja kaikkiin koteihin. Jokaisia kuolevaista epäillään kuuntelijaksi, epäillään paulan piilevän joka sanassa ja ansan jokaisessa hymyilyssä. Isällä on syytä epäillä poikaansa, puolisolla puolisoansa.»

* * * * *

Kuta varmemmaksi Seianus tunsi asemansa keskellä loihtimaansa kauhuntunnelmaa, sitä enemmän hänen ylimielisyytensä yltyi. Mikäpä estäisi häntä, joka itsessään Rooman valtakunnan sydämessä komensi 10 000 legioonalaista, tulemasta koko tämän valtakunnan hallitsijaksikin? Multa keisarin poika Drusus oli hänen tiellänsä. Kruununperillisen oli helppo lukea kunnianhimoisen kaartinprefektin sisimmät ajatukset. Hän vihasi tuota isänsä levotonilmeistä, kylmäkatseista suosikkia. Muutamana päivänä hänen vastenmielisyytensä pääsi purkautumaan. Se alkoi sanakiistalla ja loppui siten, että Drusus antoi röyhkeälle pretoriaanille nyrkiniskun kasvoihin.

Tästä hetkestä asti Seianus ei kavahtanut mitään keinoja vihaamansa kruununperillisen pään menoksi. Ollen suuri naishurmaaja hänen onnistui luikerrella Drusuksen puolison suosioon; ja kun tämä oli menettänyt kunniansa, hän ei enää epäröinyt ottaa seuraavaa askelta. Hän valmistutti henkilääkärillään myrkkyjuoman, millä puoliso raivattiin pois tieltä.[135]

Drusuksen murhan jälkeen Germanicuksen kolme poikaa oli Seianuksen korkealle tähtäävien suunnitelmien esteenä. Heidän äitinsä, Iulian tytär, kopea ja kunnianhimoinen Agrippina, epäili myöskin, kuten yleisesti, keisaria siitä, että tämä oli murhauttanut hänen miehensä; ja ollen luonteeltaan hillitsemätön hän ei yrittänytkään salata ajatuksiaan. Tätä Seianus käytti pirullisella oveluudella hyväkseen. Hän kiihoitti intohimoista naista varomattomuuteen toisensa jälkeen ja hieroskeli tyytyväisenä käsiään nähdessään, kuinka Tiberiuksen epäluuloisuus häntä kohtaan joka kerta lisääntyi. Pian hän oli voittanut pelin. Hänen onnistuikin saada sekä Agrippina että hänen kaksi vanhinta poikaansa syytetyiksi valtiopetoksesta ja senaatin tuomitsemaan heidät joko karkoitettaviksi tai vankeuteen. Kaikki kolme kuolivat sitten nälkään pitkällisen pahoinpitelyn jälkeen.

Mutta tämän jälkeen keisarin kaikkivaltias suosikki alkoi käyttäytyä niin, että Tiberius rupesi epäilemään ja pelkäämään häntäkin. Jonkin ajan kuluttua keisarilla olikin sitten todisteet siitä, että Seianus aikoi kukistaa hänetkin. Kauheaksi tuli valtionkavaltajan kohtalo. Vanha keisari ei uskaltanut antaa loppuromahduksen tapahtua yhdellä kertaa — sehän olisi voinut aiheuttaa pretoriaanien kapinan. Ei, vähitellen vain oli kaikkivaltiaan asema miinoitettava hänen itsensä oikein tietämättä, millä puolen hänen korkea suojelijansa oikeastaan oli. Mutta sekä senaatin että kansan tuli sitävastoin alkaa ymmärtää, että Seianus ei enää ollut niin mahtava kuin ennen. Tiberius tuhlasi hänelle ylenmäärin uusia kunnianosoituksia, mutta moitti samalla kertaa tavantakaa hänen toimenpiteitään. Kaikkivaltias keisarin suosikki alkoi menettää varmuutensa; ja ne, jotka vielä äsken olivat ryömineet hänen edessään, uskalsivat nyt melkein katsoa häneen yli olkansa. Tätä juuri Tiberius oli toivonut: hän tiesi nyt, että kansa oli hänen puolellansa. Kauan valmisteltu surmaniskun antamisen aika oli tullut.

Ensiksi keisari rauhoittaa Seianuksen täydellisesti, tuudittamalla hänet siihen uskoon, että hän annattaa senaatilla kaartinprefektille tribuunin vallan tehden hänet täten kanssahallitsijakseen. Eräänä päivänä vuonna 31 huhutaan, että kirje odotettuine nimityksineen on saapunut Caprin saarelta. Eräs kaartinupseeri onkin aivan oikein saapunut keisarillinen kirjelmä mukanaan. Rajattoman tärkeytensä tunnon täyttämällä Seianus astuu senaattiin.

Uhri on mennyt satimeen.

Keisarin kirje luetaan julki. Se on loputtoman pitkä ja tyyliltään mahtipontinen, eikä kukaan voi käsittää, mihin se tähtää, ennenkuin on päästy loppuun. Siitä selvenee, että mahtava kaartinprefekti on huomattu valtiopetokseen syylliseksi ja että hänet on pantava vankilaan vartioitavaksi.

Tuntui kuin salama olisi iskenyt korkeaan kokoukseen. Seianus istui paikallaan kuin huumaantuneena. Vielä silloin, kun asianomainen konsuli tuli hänen luokseen vangitakseen hänet, hän kysyi: »Onko tosiaankin kysymys minusta?» Mutta kaikki se viha, jonka sortunut nousukas oli itseänsä vastaan herättänyt, purkautui tällä hetkellä vastustamattomalla voimalla koko senaatin taholta. Kuten aina, herjasivat nyt häntä räikeimmin ne, jotka olivat häntä ennen liehitelleet. Ja matkalla vankilaan katkeroitunut kansanjoukko heittäytyi hänen päällensä, repi rikki hänen vaatteensa ja löi häntä kasvoihin.

Kaartinupseeri, joka oli tuonut keisarin kirjeen, oli tällävälin ehtinyt ryhtyä neuvotteluihin pretoriaanien kanssa ja ilmoittanut heille, että Tiberius oli erottanut Seianuksen ja nimittänyt hänet kaartin päälliköksi. Antaakseen upseerille aikaa järjestää kukistuneen seuraajakysymyksen Tiberius oli kirjoittanut kirjeensä niin monisanaiseksi. Runsaat rahalahjukset saivat sotilaat vakuutetuiksi siitä, että sopivinta oli totella uutta prefektiä.

Jo samana päivänä senaatti julisti äsken vielä kaikkivaltiaan Seianuksen kuolemantuomion, ja hänen ruumiinsa annettiin ärtyneille kansanjoukoille, jotka kolmena päivänä laahasivat sitä ympäri Rooman katuja ja heittivät sen sitten Tiberiin.

Kaikki kuvapatsaat, jotka nöyrästi mateleva kansa oli pystyttänyt kaikkivaltiaan keisarinsuosikin kunniaksi, kumottiin ja lyötiin rikki. Iuvenalis omistaa muutamassa satiirissaan seuraavat säkeet tälle uudelle esimerkille kaiken katoavaisuudesta:

Köysin kiskotahan kumohon nyt kunniapatsaat. Liekit hulmuavat, kun palkeet puhkuvat uuniin; pää, jota palvottiin viel' äsken, hehkuvi, räiskyy. Seianus suuri. Kas tuosta, mi maailmass' oli toiseks mahtavin, tehdään pannuja nyt, pala, kolpakko, malja.

Mutta kuinka olisikaan käynyt, jos Seianuksella olisi yhäkin ollut myötäinen onni?

Mutta jos aavistamattaan surmattu keisari oisi, Seianus oitis huudettu keisariks' ois koko kansan riemuitessa.

Sillä tämä kansa ei ollut enää pitkään aikaan huolehtinut muusta kuin »leivästä ja miekkailuleikeistä», runoilija lisää.

Koko Seianuksen sukulais- ja ystäväpiiri tuhoutui hänen kanssansa ja hävitettiin perin pohjin. Hänen viattomat lapsensakin saivat kärsiä kuolemanrangaistuksen isän syntien vuoksi. Lastensa ruumiit nähdessään äiti joutui kuvaamattoman epätoivon valtaan. Tiberiukselle osoittamassaan kirjeessä hän tälle ilmaisi, että Seianus oli suunnitellut keisarin oman pojan murhan. Kirjoitettuaan kirjeen hän surmasi itsensä.

Tämän perästä Tiberius menetti kokonaan tasapainonsa. Oltuaan tähän asti voiman jättiläinen — hänestä tuli nyt intohimon titaani. Pitkän elämän aikana tukahdutettu ihmisinho purkautuu nyt tulivuoren voimalla levittäen ympäriinsä kuolemaa ja hävitystä. Harhakuvitelmat ja ihmishalveksunta ovat murtaneet ne padot, jotka hän on niin suurella vaivalla rakentanut huonompaa minäänsä vastaan. Nyt hän on kauhea. Nyt ei hänestä ole kukaan minkään arvoinen, ei kukaan ansaitse elää. Repikööt vain toisensa palasiksi! He ansaitsevat korkeintaan ivanaurua osaksensa. Maailmaa halveksivasta erakosta on tullut piru ihmishahmossa.

Jo viisi vuotta on nyt 72-vuotinen keisari oleskellut Caprin saarella. Tänne, Napolinlahden helmeen, hän on paennut edustusvelvollisuuksiaan, jotka hänen erakkoluonnettaan vaivasivat, paennut vallanhimoisia naisia, jotka hovissa juonittelivat, paennut ihmisiä.[136] Sen jälkeen hän ei enää koskaan kyennyt pakottautumaan astumaan Seitsemän kukkulan kaupunkiin. Valkeasta marmorihuvilastaan ylhäällä Caprin viiniäkasvavilla kallioilla on hänellä edessään maailman ihanimpia näköaloja yli kirkkaansinisen Napolinlahden Vesuvius taustanaan. Mutta tokkohan erakko tuolla ylhäällä huomaakaan luonnon kauneutta horjuessaan nyreissään ympäriinsä? Onkohan hänen sielussaan enää sijaa muulle kuin pahoille ajatuksille? Hänen käskystään keisarilliset kaleerit kiitävät Roomaan viemään uusia veriuhrimääräyksiä. Ja senaattorit tottelevat sokeasti, sillä kukin toivoo siten voivansa torjua kuoleman uhan oman päänsä päältä. Ilmiantojärjestelmä raivoaa yhä verisempänä Roomassa — yhä hurjemmin koston raivottaret repivät erakkopoloisen sielua. Kerran sieluntuskat voittavat hänenkin ylpeytensä. Hän tuntee vastustamatonta tarvetta keventää sydäntään tunnustamalla onnettomuutensa. Senaatille osoittamassaan kirjeessä hän ilmaisee seuraavanlaisena tuskanparahduksena sen, mitä tuntee mies, joka on vajoamaisillaan mielipuolisuuden pimeyteen: »Mitä minun on teille kirjoitettava, neuvosherrat, tai kuinka minun on kirjoitettava, tahi mitä minun ylipäänsä ei pitäisi kirjoittaa tänä hetkenä? Rangaiskoot minua jumalat ja jumalattaret vielä pahemmilla tuskilla kuin niillä, joihin minä nyt joka päivä tunnen menehtyväni, jos sen tiedän!» — »On, niinkuin kuulisi», Viktor Rydberg sanoo, »tuskanhuudon kadotettujen valtakunnan esikartanosta.»

»Ilmiantojärjestelmä», Viktor Rydberg jatkaa, »liikkuu — kerran hyvin käyntiin päästyänsä — itsestänsä, saatanallisena ikiliikkujana. Jos Tiberius olisi ojentanut kätensä sitä hillitäksensä, se olisi temmannut hänet hammastensa väliin ja murskannut hänet.

Sillä aikaa kuin verilöyly jatkuu Roomassa yksitoikkoisena ja kaikessa kaameudessaan väsyttävänä, sen alkuunpanija hoippuu Caprin kallioilla. Saaren rannoille on vaikea purjehtia, vain pienet alukset voivat päästä maihin. Vartijat sulkevat jokaisen maihinnousupaikan ja tutkivat jokaisen saarelle saapuneen. Kun purje lähestyy auringossa kimaltelevan lahden yli, se tuo tullessaan syytekirjelmiä tai syytetyitä, joita keisari itse tahtoo kuulustella, tahi alus on hankkija, joka on Campanian nuorison keskuudesta keksinyt uuden saaliin keisarin luonnottoman paheen tyydyttämistä varten.»

Näin väitti kaupunkijuoru, jonka uskottavuutta meillä on kuitenkin suuri syy epäillä. Kuten tietty, ei ole aihetta, jota juomaveikot ja juorusisaret niin mielellään pohtivat, kuin sukupuoliasiat. Perusteellisesti rappeutunut, siveetön kaupungin roskaväki niin ylemmistä kuin alemmistakin kansanluokista ei voinut kuvitella muuta kuin että keisari käytti hyväkseen kauniin saaren yksinäisyyttä päästääkseen valloilleen ne paheet, joiden vallassa kaupungin roskaväki itse oli. Mutta onkohan uskottavaa, että mies, joka koko edellisen elämänsä aikana oli tullut tunnetuksi nuhteettoman siveästä elämästään, olisi seitsenkymmenvuotiaana äkkiä muuttunut siveettömäksi hirviöksi.[137]

* * * * *

Kauan odotutti elämän, erakon raskaimman kuorman poistaja itseään. Tiberius oli 78 vuoden vanha, siis Augustusta kaksi vuotia vanhempi, kun hän vuonna 37 veti viimeisen henkäyksensä. Kerrotaan, että häntä jo pidettiin kuolleena, kun hän ympäristönsä hämmästykseksi jälleen heräsi, mutta että Seianuksen seuraaja syöksähti esille ja tukahdutti hänet patjoilla.

Kauhea oli tuon maailmanhallitsijan elämänkulku, jonka kuvapatsaan edessä Viktor Rydberg lausuu kuuluisat sanansa: »Edessä oleva kuva ei ole alhaisen, mutta se on syvälle langenneen hengen, ja kun kuvan näkee, johtuu ajattelemaan taivaasta syöstyä arkkienkeliä.»

* * * * *

Tacitus on kuvannut Tiberiuksen vallanhimoiseksi ja julmaksi tyranniksi, luihuksi teeskentelijäksi ja hekumoitsijaksi. Tärisyttävän tragedian tavoin vaikuttaa hänen historiansa Tiberiuksesta ja muista »mielipuolista Cæsareista». Olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista niinkin syyllistä miestä Unin Tiberiusta kohtaan unohtaa, että juuri se historioitsija, joka on voimakkaimmin vaikuttanut yleiseen mielipiteeseen vanhemmasta Rooman keisariajasta, oli kaiken keisariuden periaatteellinen vihollinen. Tacitus kuului tasavaltalaiseen oppositioon, ja häntä hallitsivat samat yksipuoliset puoluenäkökohdat kuin muitakin Rooman kaupungin ylimyksiä. Hän piti keisariutta välttämättömänä pahana, ja hänellä ei ollut ollenkaan kykyä nähdä välttämättömyyttä huolehtia koko valtakunnan parhaasta, joka välttämättömyys oli prinsipaatin historiallinen oikeutus. Hänen psykologinen kuvaustaitonsa on ilmeinen, mutta itse asiassa henkevyydestään huolimatta ei aina vallan oikeaan osuvaa, riippuen ylimystön syvästä ennakkovastenmielisyydestä hallitsijaluonnetta kohtaan yleensä.[138]

Uudemman ajan kriitilliselle tutkimukselle on tuottanut paljon vaivaa hahmoitella oikeampi kuva keisari Tiberiuksesta. Ja joskin muuan tutkimussuunta on innoissaan joutunut Tiberiuksen historiassa ampumaan yli maalin koettaessaan palauttaa »sankarinsa» kunniaa, niin on kuitenkin historiallinen kritiikki saanut aikaan sen, että Tiberiuksen kuva esiintyy nykyisin miellyttävämpänä kuin Tacituksen kirjoittamassa elämäkerrassa. On viitattu useampiin ristiriitaisuuksiin Tacituksen teoksessa. Tiberiusta kohtaan tuntemansa inho on hänet saattanut tekemään ylimalkaisia johtopäätöksiä, jotka ovat suorastaan ristiriidassa niiden tapahtumain kanssa, joita hän itse esittää. Erittäinkin huomattava on se seikka, että Tiberius on odottamattoman useassa majesteettirikosjuttu-tapauksessa armahtanut syytetyt. Muuan Tiberius-tutkija on laskenut, että näin on tapahtunut tasan puolessa niistä tapauksista, joista Tacitus on kertonut. Näyttää suorastaan siltä, kuin ei kukaan olisi tullut tuomituksi yksistään valtiopetoksesta, vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että hän oli tehnyt jonkin raskasluontoisen rikoksen sen ohella. Kyseenalaista on, eivätköhän useimmat syytteet majesteetinrikoksesta johtuneet matelevan senaatin alamaisesta innosta. Korkean neuvoston into — tanskalainen historioitsija Tuxen sanoo älykkäässä Tiberiuksen historian tutkielmassaan — »meni niin pitkälle, että melkeinpä jokainen ylhäistä miestä vastaan nostettu kanne oli kaunisteltava lisäsyytteellä valtiopetoksesta.»

Aivan toisenlaisen kuvan saa Tiberiuksesta, kun Tacituksen historiasta erottelee kaikki hänen väitteensä, että Tiberius ajatteli ja tahtoi niin tai näin, ja pitää yksinomaan kiinni siitä, mitä sama kirjailija kertoo hänen tosiaankin tehneen. Tacituksella on nimittäin piintynyt halu selostaa kaikki Tiberiuksen teot pahimmin puolin ja nähdä hänen parhaimmissakin teoissaan vain teeskentelyä. Lisäksi poistuu monta mustaa tahraa, jos tarpeellisen varovasti suhtautuu Tacituksen esitykseen Rooman kaupungin juoruista, mitä »uskottiin» ja mitä »yleensä puhuttiin».

On myöskin huomattava, että ne Tiberiuksen oman ajan kirjailijain todistukset, jotka ovat säilyneet, ovat Tiberiukselle yksinomaan edullisia. Tacitushan kirjoitti keisarikuvauksensa kokonaista vuosisataa myöhemmin.

Tacituksen historiankirjoitusta ylipäänsä arvosteltaessa täytyy myöskin ottaa huomioon hänen suorastaan kauhistavan terävä katseensa huomaamaan varjopuolia luonteissa ja olosuhteissa, jotka olivat hänelle outoja, kun hänellä sitävastoin ei ollut kykyä nähdä elämän valoisia puolia. Mikä perusoleellinen eroavaisuus onkaan hänen ja Liviuksen välillä historioitsijana! Livius kirjoitti suuret teoksensa ilolla. Ensimmäisestä rivistä viimeiseen hän ylpeyttä tuntien piirtelee Rooman kansan sankaritekoja ja kuvailee, kuinka valtakunnasta kehittyi maailmanvalta. Tacitus sitävastoin suorittaa historioitsijan työtänsä raskaana velvollisuutena, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä kuvailemaansa kehitystä kohtaan.

Hänen historiankirjoituksensa harhautui myöskin siihen yksipuolisuuteen, että hän näkee tapaukset ja henkilöt pääkaupunkilaisnäkökannalta ja osoittaa piintyneen pääkaupunkilaisen välinpitämättömyyttä »maaseutuun» ja provinsseihin nähden. Jos häntä olisi kiinnostanut tämä merkityksellinen Rooman valtakunnan osa, niin hänen käsityksensä keisariajasta olisi vallan toisenlaatuiseksi kirkastunut. Hän olisi Seitsemän kukkulan kaupungin ulkopuolella älynnyt yksinkertaisempia, turmeltumattomampia tapoja, keksinyt onnellisempia ihmisiä kuin Roomassa ja sen lähimmässä ympäristössä. Hän olisi silloin myöskin voinut antaa selityksen sille tosiasialle, että keisarius voi kestää huolimatta pitkästä sarjasta keisarihirviöitä.

Mitä taas Suetoniuksen keisarielämäkertoihin, tämän ajan historian toiseen päälähteeseen, tulee, niin ne ovat suurimmalta osaltaan vain semmoisia kaupunkijuoruja, jollaisia etelän kansat ovat kaikkina aikoina ihastuksella keksineet ja panneet kiertämään, jos juttu vain oli hauskan pisteliäs. Oliko siinä sitten hiventäkään totta, se ei merkinnyt juuri mitään.

Tiberius ei ollut julma, verenhimoinen peto, jollaisena häntä niin kauan on pidetty — hän oli päinvastoin läpeensä ankaran velvollisuudentuntoinen hallitsija. Hän ei varmastikaan ollut pohjaltaan julma eikä kova, mutta hän kuuluu sen lajin ihmisiin, joita mielellään nimittäisi kovan onnen lapsiksi, jotka levittävät ympärilleen kylmän tuntua ja huokuvat hyytä, missä esiintynevätkin. Tällaisten ihmisten jäljissä kevään kukkaset kuihtuvat ja hento oras lakastuu — kaikki elämänilo kuolee heidän läheisyydessänsä. Mitä korkeammassa asemassa he yhteiskunnassa ovat, sitä enemmän onnettomuutta tuottaa heidän pelkkä persoonallisuutensa — elähdyttivätpä heitä kuinka hyvät aikomukset tahansa. Tokkopa kukaan on innokkaammin pyrkinyt toteuttamaan sitä, mitä piti oikeana, kuin Ruotsin Kustaa IV Adolf; mutta miten voittamatonta sisäistä kylmyyttä tämä mies levittikään ympärilleen! Tyhjyyden ja ikävyyden kuilu oli aina hänen ja hänen ympäristönsä välillä, jäätävä tyhjyys, joka tunki lähimpien omaistenkin luihin ja ytimiin. Jos paisutamme tämän hänen olemuksensa puolen jättimäiseksi ja lisäämme siihen Eerik XIV:n sairaalloisen epäluuloisuuden, niin saamme kokonaiskuvan Tiberiuksen luonteesta. Kuinka raskasta oli elää hänen aikanaan, hänen tuskaa levittävän persoonallisuutensa painon alaisena, siitä on selvimpänä todisteena niiden monilukuisuus, jotka tekivät itsemurhan välttääkseen joutumasta tuomituiksi valtiopetosrikoksesta. Oikea itsemurhakulkutauti raivosi Roomassa Tiberiuksen ja hänen lähimpäin seuraajiensa aikoina.

Kenties hänen elämänsä olisi saanut kokonaan toisen suunnan, jollei häntä olisi nuoruudessaan pakotettu hylkäämään naista, jota hän rakasti. Hän ei unohtanut koskaan tätä väkivaltaista sekaantumista hänen sielunelämäänsä. Kun hän kerran kohtasi rakastamansa naisen, täyttyivät näköjään muuten niin tunteettoman miehen silmät kyynelistä.

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Edward Spencer Beesly, Catiline, Clodius and Tiberius.

L. Feytag, Tiberius und Tacitus.

Adolf Stahr, Tiberius.

Eduard Pasch, Zur Kritik der Geschichte des Kaisers Tiberius.

J.C. Tarver, Tiberius the tyrant.

S.L. Tuxen, Kejser Tiberius (Kirjallisuusviittein.)

H. Willenbücher, Tiberius und die Verschwörung des Sejan.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

G.R. Sievers, Studien zur Geschichte der römischen Kaiser.

J.P. Weisse, Populaere Forelaesninger over Tiberius og Nero.

Dr. Wiedemeister, Der Cäsarenwahnsinn der Julisch-Claudischen Imperatorenfamilie.

Harald Wägner, Förryckta Caesarer.