CRASSUKSEN KUOLEMA.

Vuonna 56 optimaatit tahtoivat riistää Cæsarilta hänen päällikkyytensä Galliassa. Cæsar huomasi myöskin, ettei Pompeius ollut oikein luotettava. Mihin hintaan hyvänsä Cæsar tahtoi estää, ettei Ciceron onnistuisi taivuttaa hänen vävyänsä siirtymään senaatin puolueen puolelle. Pyytämällä Pompeiusta ja Crassusta kohtaukseen kanssansa Cæsarin onnistuikin paikkailla hajoamaisillaan oleva triumviraatti. Kolme mahtimiestä sopi valtakunnan tärkeimpien provinssien keskinäisestä jaosta viideksi vuodeksi eteenpäin. Cæsar sai pitää edelleen Gallian, Pompeius sai Espanjan ja Crassus Syyrian. Täten tuli rikkaimmasta triumviristä Cæsarin luotettava tuki. Hän oli nyt saanut mellastuskentän tyydyttääkseen rajatonta voitonhimoaan, joka oli tullut tuon kuusikymmenvuotiaan miehen toiseksi luonnoksi.

Syyria parka! Crassus ei jättänyt mitään koskematta, minne vain tuli. Hän ei edes empinyt ryöstää Jerusalemin temppelistä ja muista pyhätöistä niiden aarteita. Päiväkaudet hän voi istua ja punnita vain kultaa.

Mutta kuinka mittaamaton Crassuksen kullanjano olikin, niin oli hänen sielussaan tilaa kunnianhimonkin demonille. Nähtyään jo kauan kuningaskruunun viittovan luokseen hän huomasi nyt joutuneensa varjoon ensin Pompeiuksen ja sitten Cæsarin takia. Ja tämän oli aiheuttanut sama Cæsar, joka oli kerran ollut niin rutivelkainen, että kun hänen piti matkustaa provinssiinsa Espanjaan, hänen velkojansa tahtoivat väkisin pidättää hänet Roomassa pelosta, että hän jättäisi velkansa maksamatta. Jollei Crassus sillä kertaa olisi ystävällisyydessään mennyt hänen puolestaan takaukseen, hän ei koskaan olisi päässyt matkaan eikä kenties koskaan voinut päästä velattomaksi. Monta kertaa jälkeenpäin rikas Crassus varmaankin arveli, että olisi ollut paljon parempi, jos hän ei olisi esiintynyt nuoren tuhlarin pelastajana.

Mutta koska tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi, täytti hänet paljon käytännöllisempi ajatus koettaa itse hankkia sotaista kunniaa, jota molemmilla toisilla triumvireillä, hänen liittolaisillaan ja kilpailijoillaan oli yllin kyllin. Sopivaksi keinoksi tähän hän arveli sotaretken parthialaisia vastaan, joista Pompeiuksen Aasiassa suorittamain valloitusten jälkeen oli tullut Rooman itäisiä naapureita. Parthialaiset olivat persialaissukuista kansaa, joka kaksi vuosisataa aikaisemmin oli irroittautunut seleukidien valtakunnasta. Heidän valtakuntansa oli ajan kuluessa suuresti laajentunut ja ulottui nyt Eufratista lännessä aina Indukseen asti idässä ja rajoittui pohjoisessa Oksus-virtaan. Parthialaiset olivat voimakasta soturikansaa. Erittäin pelättyjä olivat heidän ratsastavat jousimiehensä. Juuri kun he syöksyivät pois täydessä paossa — kuten näytti —, he voivat lähettää vainoojiansa vastaan nuolikuuron, jonka he lennättivät taaksensa. Eivätkä he erehtyneet juuri koskaan maalistaan. Sotaan he ottivat mukaansa kaikki hevosensa, niin että he aina voivat karauttaa esiin täyttä laukkaa levänneillä hevosilla. Senvuoksi oli mahdotonta päästä heitä pakoon, kun he ajoivat takaa, tai saavuttaa heitä, kun he pakenivat. Kun he olivat ampuneet viinensä tyhjiksi, sanotaan heidän hakeneen uudet varastot aseita kameelien kuormista, jotka seurasivat sotajoukko-osastoja.

Tällaisen vastustajan voittaminen pitäisi olla vähintään yhtä kunniakasta kuin gallialaisten kukistaminen, Crassus ajatteli, kun hän suuren roomalaisen armeijan kanssa meni Eufratin yli. Hän hekumoi ajatellessaan parthialaisten valtakunnan ryöstämistä, vieläpä Intiankin, vaikka roomalaisilla ei totta tosiaan ollut lainkaan kostovelkaa kummallekaan maalle. Pelkkä kunnianhimo ja ahneus sai miljoonikon ryhtymään tähän sotaan.

Mutta uusi Aleksanteri alkoi ajatella asioita toisin, kun hän tuli todellisuuden kanssa tekemisiin. Roomalaisten kulku pohjoisen Mesopotamian erämaitten halki muodostui hyvin vaivalloiseksi. Päivä päivän jälkeen kului näkemättä jälkeäkään vihollisesta. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi vain loppumatonta erämaata.

Mutta eräänä päivänä, kun oli ehditty Carrhæn kaupungin lähelle, vihollisen ratsuosastoja ilmestyy äkkiä Crassuksen etujoukon ympärille, jota komensi aikaisemmin Cæsarin alaisena Galliassa kunnostautunut ylipäällikön poika Publius Crassus. Keskipäivänauringon säteet heijastelivat parthialaisten kypäristä ja panssareista. Pian viuhuivat heidän nuolensa sakeina kuuroina roomalaisten rivejä kohti. Pieni joukko hakataan maahan melkein viimeiseen mieheen asti. Nuori Crassus itse ja kaikki hänen päällikkönsä poikkeuksetta surmaavat itsensä välttääkseen joutumasta elävinä vihollisen käsiin. Riemuiten parthialaiset näyttävät tangon nenässä hänen irtihakattua päätänsä onnettomalle isälle.

Sen jälkeen alkaa samanlainen ankara hyökkäys roomalaisten päävoiman kimppuun, kunnes yöpimeä tekee lopun kauheasta murhaamisesta. Näin onnettomasti ei olisi käynyt, jos Crassus ei olisi erehtynyt ottaessaan mukaansa liian vähän ratsuväkeä. Jalkasotilaat olivat nimittäin liian raskasliikkeisiä pitääkseen nopeita parthialaisia soveliaan välimatkan päässä.

Epätoivoissaan Crassus koettaa nyt ylvään armeijansa jäännösten kanssa pelastautua Armeenian vuoristoihin, mutta joukkojen kuri on täydellisesti höltynyt, ja ne melkein pakottavat päällikkönsä neuvotteluihin vihollisen kanssa. Pahaa aavistaen tämä ratsastaa vain muutamien harvojen miesten seurassa kohtaamaan vihollisen ylipäällikköä. Mutta tuskin parthialaiset ovat saaneet Crassuksen valtoihinsa, kun he jo ympäröivät ja hakkaavat hänet ja hänen seuralaisensa maahan. Ja sitten tulee Crassuksen sotilasten vuoro jakaa vanhan sotapäällikkönsä kohtalo tai joutua parthialaisten vangiksi. Kovasti he saavat kärsiä johtajansa määrättömästä saaliin- ja »kunnian»himosta.

Crassuksen irtihakattu pää viedään parthialaisten kuninkaalle, jonka sanotaan kaataneen sulaa kultaa kuolleen suuhun sanoen: »Sammuta nyt kullanjanosi!»

Carrhæn luona vuonna 53 e.Kr. Itä ensimmäisen kerran Persian suurkuninkaan ajoista lähtien sai voiton Länsimaista. Rooman arvo oli kärsinyt Idässä arveluttavan vaurion, ja juuri sillä hetkellä, jolloin kansalaissota oli puhkeamaisillaan Roomassa. Tosin Crassuksen kelpo alipäällikön Cassiuksen onnistui säilyttää Syyria roomalaisille, mutta ajatuksista laajentaa Rooman aluetta Eufrat-rajan toiselle puolen täytyi luopua.