LUCRETIUS.

Samaan aikaan kuin Cicero eli Roomassa toinenkin filosofi, jonka elämäntyö on tullut kuolemattomaksi.

Hän oli nimeltään Lucretius, ja hänen elämäntyönsä on suuripiirteinen filosofinen opetusrunoelma »De rerum natura», »Maailmankaikkeudesta» eli »Kaiken olevaisen olemuksesta».

Lucretius on, paitsi Cæsaria, ainoa kirjailija, jonka maailmankaupunki Rooma on itse synnyttänyt. Kaikki muut kirjallisuuden suurmiehet ovat tulleet Roomaan maaseudulta taikka provinsseista, jotka, kuten henkevä ranskalainen esseisti Martha sanoo, »toivat maailman hallitsijattarelle neronsa, kuten he sinne lähettivät kultansa».

Lucretius kuului aikakauteen, jolloin Rooman valtakunta järkkyi perustuksiaan myöten. Lapsena hän oli nähnyt Mariuksen ja Sullan valtataistelun aikaiset kauhunäytelmät ja oli nuorukaisena elänyt suuren orjakapinan hirmut. Hänen miehuusikänsä oli täynnä vaikutteita Catilinan katalasta kumousyrityksestä ja Pompeiuksen ja Cæsarin kunnianhimoisesta vallantavoittelusta, samalla aikaa kuin Clodius ja muut roistot terrorisoivat pääkaupunkia.

Hän oli kasvanut intohimoisen puoluevihan aikana, aikana, jolloin jokainen epäili lähimmäisensä vaanivan hänen henkeään ja kaikki olemassaolon ilo oli hävinnyt.

Päinvastoin kuin Cicero hän ei heittäytynyt politiikan kiihkeään ajometsästykseen. Ei ole ollenkaan kadehtittavaa antautua kilvan kapuamaan vallan tikapuita, hän itse sanoo:

Kuumentaa kateus yläilmat laill' ukonliekin; ain' enin huippuihin sen nuolet iskeä mielii. Paljon on oivempaa alamaisena tyynenä olla kuin maan mahtajaks, herraks, kansan käskijäks nousta.

Hän tunsi syvän luonteen ja tunteellisen mielen inhoa nähdessään, kuinka ihmiset voivat muuttaa maan helvetiksi. Hän kääntyi pois näistä kurjista näyistä ja vetäytyi omaan sisäiseen maailmaansa, jossa hän toivoi löytävänsä levon, mitä ulkomaailman myrskyt eivät saavuta, hän antautui maailmanarvoituksia mietiskelevään elämään, aivan kuten keskiajalla monet ihmiset etsivät luostarin muurien sisältä itselleen pakopaikkaa maailmalta, joka kävi heille liian raskaaksi. Hän sanoo tästä itse näin:

Mieluist' ompi, kun käy meren aavall' ankara myrsky, katsoa rannalta päin, miten toisell' on kovat paikat, ei siks, ett' ilahuttais mielt' olo ankea toisen, vaan kosk' itse et oo samanlaiseen joutunut tuskaan. Mieluist' on samaten sotakenttää katsoa, jolla riehuvat toiset, mutta sa vaarast' oot etähällä. Mieluisinapa on pyhäköst' ikiloistavan tiedon, jonk' ovat korkeuteen lujaks luoneet viisahat miehet, katsoa kuink' alahall' eri suuntiin harhata täytyy toisien, etsien tiet' elon, heiltä mi umpehen peittyy, kuinka he ottelevat neron, uljuuden asehilla, päivät puuhaillen kuni yötkin uupumatonna, rikkaiks tullakseen sekä saadakseen sananvaltaa. Oi, miten houkkia on nuo ihmiset, kuin sokeoita! Kuinka on koitoa, kuinka on vaarantäytt' elämämme parhaimmillaankin! Miks' ei toki huomata, ettei luonto se ensinkään pane ehdoks muut' elononnen kuin ett' ihminen, jolla on ruumis terve ja raitis, mieleltäänkin yht' olis terve ja pois pelon torjuis?

Kuumeen poltto se ei nopeammin kaikkoa luotas, jos koruompelinen, kuvikas on purppurapielus taikka sun allasi vain ovat vuodevaattehet rahvaan. Kun siis ruumist' ei lain hyödytä aartehet eikä korkeasyntyisyys, ei hyödytä ruhtinasvalta, on ajateltava; eipä ne sielua hyödytä myöskään. Jos leluks näämme me siis nämä, niille vain hymyämme, jos ei ihmisien pelot, huolet vainoavaiset kaikkoa ensinkään, vaikk' kuinkakin kiiltävät kullat, piittaa en mitäkään puvun purppurakirjaeluista, niin käsitämme jo, että on ainoa auttaja järki, kun elo synkistyypi ja tuskaan taipuvi mieli. Niinkuin pelkää laps pimeässä, mi peikkoja täynnään on muka, päivinkin mehän itse pelkäelemme joskus muuta, mi ei ole rahtuakaan vakavampaa, kuin mitä kauhistuu tai vartoelee pojat pienet. Pelko ja aatosten pimeys tuo täytyvi poistaa. Ei sitä aikaansaa valo koin, ei päivyen nuolet, vaan valo järjen, ymmärrys vain oikea luonnon.

Ja tämän »selvemmän luonnon käsittämisen», tämän kaikesta tuskasta, kaikesta kuolemanpelosta ja monien veriuhreja vaativien, vihollisten ja julmien jumalien pelonalaisuudesta vapautumisen Lucretius keksi atomiopissa, jollaisena me jo olemme kuulleet Demokritoksen ja hänen henkisen perillisensä Epikuroksen sitä esittävän. Korkeampana, mahtavampana ja johdonmukaisempana kuin vanha jumalmaailma esiintyivät hänelle luonnon voimat. Mitä sanomattomia kärsimyksiä ihmiset ovatkaan itselleen tuottaneet luomalla mielikuvituksessaan itselleen sellaisia jumaluusvoimia, hän huudahtaa:

Kuin monet tuskanhuokaukset, monet kyyneleveetkin, kestää itse he sai ja me, myöhemmät sukupolvet! Hurskautt' eipä se oo, ett' astutahan kiven ääreen, viittaan peittäen pään, tahi alttarilt’ alttarin luokse, maahan heitytähän tai nostetahan käsivarret puoleen temppelien, tahi alttarin peittyä suodaan teurahan hurmeeseen, lupauksia uusia tehdään; hurskas on hän, joka aina sit' aatoksissakin ompi.

Tuon samalla kertaa tunteellisen ja selvästi harkitsevan runoilijan oli vallannut kauhu ja inho nähdessään ne salaperäiset, kauhistaviin orgioihin yhdistetyt itämaalaiset jumalanpalvelustavat, jotka yhä enemmän ja enemmän tunkeutuivat roomalaisten keskuuteen. Hän tunsi voimakkaan omakohtaisen tarpeen vapautua siitä taikauskon painajaisesta, joka raivoisien demonien pelkona oli vallannut hänet ja oli myrkyttämäisillään koko hänen olemuksensa. Silloin hän löysi Epikuroksen ajatusjärjestelmästä sen raikkaan maailmankatsomuksen, joka rauhoitti hänen selvyyden tarvettaan ja antoi hänen kiusatulle sielulleen levon. Tästä syystä Epikuros tuli hänen ihailluksi oppi-isäkseen. Runoilija on väsymätön osoittaessaan hänelle lämmintä kunnioitustaan ja ilmaistakseen sen kiitollisuuden, johon ihmiskunta on hänelle velkapää; ja seuraavan laatuisin säkein hän omistaa jumaloidulle mestarille oikean riemuvirren:

Kurjaks näyttäytyi elontaival ihmisen silmun, kammokas usko kun sen oli maahan sortanut ennen; taivahan palloillen se ol' loihtinut hirveän hahmon, kaamean ihmisenpään, joka kaikkien uhkana nousi. Ensin Kreikan mies hän ihmiskatsehen tohti nostaa hahmoa päin sekä ensin tarttua taistoon. Hänt' ei lannistaa jumalmaineet voinehet eikä ukkosennuolet, ei jyly, vaan nepä sankari-intoon uuteen vain hänet sai, ens' miehenä käymähän kohti luonnon portteja, murtamahan niist' ahtahat teljet.

Niissä »tuo valtava henki» löysi maailmankaikkeuden lait.

Uskon taikaisen näin tallannut hän on maahan; Verraks taivaisten tämä voitto on nostanut meidät.

Runoilija on itse saman naiivin uskon vallassa, joka oli niin luonteenomainen 1700-luvulle: tuon uskon, jonka mukaan ihmiskunnan kaikki onnettomuudet voidaan parantaa »valistuksella» tahi — kuten Lucretius sen ilmaisee »selvemmällä luonnon ymmärtämisellä.» Ja hän hehkuu innosta julistaa tätä uskoaan ja vapauttaa sen avulla kärsivä ihmiskunta taikauskon painajaisesta. Järjen voitto, kas siinä toivo, joka innostaa ja inspiroi häntä. Mutta raskasta ori työ saada ihmiset luopumaan erehdyksestään. Huomaa, kuten Levertin sanoo, kuinka »käsi puristuu lujana kynään», kun hän kuvailee, kuinka maailmat syntyvät ja tuhoutuvat vain atomien sokeasta leikistä, ja tämä lähtökohtanaan tahtoo lyödä rikki uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Hän tahtoo juurittaa pois uskon »säälittävään elämisen haluun». Mitäpä arvoa olisikaan elämällä tyhjään raukeamisen suloiseen, ikuiseen lepoon verraten! — Tällöin Lucretius ei ole kuitenkaan huomannut suurta eroa olla kuollut ja kuolla.

Runoilija tahtoo ennen kaikkea juurittaa pois uskon, että kuollut ruumis merkitsisi mitään vainajan kohtalolle toisessa maailmassa. Hän tahtoo vapauttaa ihmiskunnan hautaamatta jäämisen kammosta, jota muinaisajan urheimmatkin miehet tunsivat. Uljas Hektor, joka kalpenematta katsoo kuolemaa silmästä silmään ja on liian ylpeä pyytääkseen voittajalta armoa, parkaisee kuitenkin Akhilleuksen keihään surmaniskun sattuessa kauhuntäyteisen kuolinkirkaisun: »Älä jätä minua koirille!» Tästä pelosta aiheutuvista kuolleitten uhrilahjoista ja muiden hautausmenojen tuskallisen tarkasta seuraamisesta Lucretius on mielestään velvollinen vapauttamaan jäljelle jäävät omaiset. Kuolleelle ei ole sen pahempi, jos villipedon leuat repivät hänet kappaleiksi, kuin jos hänet roviolla poltetaan, hän sanoo,

taikka jos kangistuu hän kylmään marmoriarkkuun, Taikka jos tuntevi hän kasat multien raskahat yllään.[73]

Äläkä usko, mitä tarut kertovat manalan valtakunnasta ja kuolleitten maailmasta, Hadeesta ja Kerberoksesta, Tantaloksen tuskista ja Sisyphoksen turhasta työstä! Helvetti on täällä maan päällä, sillä syntinen ja rikollinen saa jo täällä kärsiä rangaistuksensa, jos ei muuten, niin kiduttavien ja moittivien omantunnon tuskien muodossa.

Sisyphon kaltaisen elämässäkin nähdä me saamme: pyrkii pyrkineistään hän virkaan, käskijävaltaan, mut valituks' ei vain tule, synkkänä käy kotihinsa. Virkaa noin havitella ja saada sit' ei ikänänsä, kestää toistamiseen samat vastoinkäymiset, vaivat — tuo samanlaista on vain kuin vierittää yhä paatta, jolla on raskas ja vauhdikas pyrkimys pohjahan laakson.

Agitaattorin hehku täyttää runoilijan koko esityksen ja tempaa meidät mukaansa runoelman kuivimmissakin ja abstraktisimmissakin osissa, siksi, että me silloinkin tunnemme hänen palavan innostuksensa tehtäväänsä ja hänen nöyrän ihailunsa muuttumattomia luonnonlakeja kohtaan. Tämä mies kirjoittaa sydänverellään ja varmasti hän ei lausuile tyhjiä sanoja, kun hän lukijalle puhuu siitä, kuinka hän tuntee ehdottomaksi velvollisuudekseen uhmata kaikkea vaivannäköä saattaakseen tehtävänsä päätökseen.

Kaikkeni ponnistan, jopa valvon selkeät yötkin löytääksein sanaparsiston, niin myös runomuodot, henkesi silmälle niin valonnäyttäjän jotta ma saisin, tuntea antaisin salaseikat pohjia myöten.

Englantilainen Lucretius-tuntija Masson sanoo: »Niin vuolas ja kuohuisa on se virta, joka pauhaa maailmankaikkeusrunoelman ensimmäisestä säkeestä sen viimeiseen asti, että voi hyvin käsittää, kuinka runoilijan koko elinvoiman on täytynyt tuhoutua tässä voimakkaassa, alati kuohuvassa tulvassa.»

Mutta hehkuvinkaan into ei olisi riittänyt kiehtomaan lukijaa, jollei Lucretiuksella olisi myöskin ollut runoilijan mielikuvitusta. Alinomaa elävöittävät esitystä ihailtavat luonnonkuvaukset, jotka on piirretty tavalla, mihin vain taiteilija kykenee. Sillä Lucretius on tosin ajattelija, mutta hänellä on runoilijan temperamentti. Melkein hurmioituneella innostuksella hän kuvailee maailman luomisen kulkua — Levertin sanoo — »ajattomasta alusta, jolloin atomit pyörivät tyhjyydessä kuten tomuhiukkaset auringossa, siihen hetkeen asti, jolloin se maa ja taivas, jonka ne olivat muodostaneet, jälleen hajoavat ja pyörivät avaruuksien läpi kuten kuivat akanat pohtimesta jääkirkkaana syyspäivänä. — Lakkaamatta hänen ajatuksensa työskentelee varastoidakseen huomioita ja todisteita siitä, että ihmisellä ei ole mitään pelkäämistä eikä mitään toivomista, vaan hän elää lyhyen hääpäivänsä itse atomina atomien pyörremaailmassa.»[74]

Lucretius on näin taiteilijan innoituksella antanut siivet Epikuroksen ajatukselle. Hän on, kuten Masson sanoo, »luovan mielikuvituksensa voimalla rakentanut ihanan palatsin oppi-isänsä tiilikivistä», ja lukiessaan hänen ylvästä teostaan maailman kaikkeudesta kokee ihmeellisen huimauksen tunnetta äärettömyysprobleeman edessä, samanlaista, joka on vallannut itsensä runoilijankin.

* * * * *

Jälkimaailmalle itse Lucretius on suuri tuntematon. Meillä on hänestä vain muutamia tietoja kirkkoisä Hieronymuksen »Maailmankronikassa», siis kolmisensataa vuotta myöhäisemmältä ajalta. Rakkaudenjuomasta kerrotaan runoilijan tulleen mielisairaaksi, mutta valoisampina väliaikoina runoilleen ja lopuksi itse lopettaneen päivänsä noin vuonna 55 e.Kr. Hän lienee silloin ollut noin nelikymmenvuotias. On epävarmaa, kuinka paljon totta on näissä tiedoissa. Schückin mielestä tieto itsemurhasta näyttää todennäköiseltä. »Ken on niin innostunein sanoin kuin Lucretius ihannoinut kuolema-vapauttajaa, ei liene säikkynyt tätä, joka teki olemattomiksi kaikki tuskat, kuten kaiken turhan toivonkin.»

Hämärän peitossa, mutta suuren suurena esiintyy meille »maailmankaikkeuden» runoilija, tuo suuri yksinäinen, joka kiihkeämmin kuin yksikään hänen kansastaan on syventynyt tutkimaan luonnon suurta kirjaa.

Kirjallisuutta:

Om världsalltet. Lucretii De rerum natura. Axel Jacobssonin ruotsinnos.

Clemens Cavallin, En materialistisk skald i forntiden (»Från Lundagård och Helgonabacken» 1892).

Emil Fehr, T. Lucretius Carus' Om naturen.

Fr. A. Lange, Materialismens historia, nid. I.

Constans Martha, Le poème de Lucrèce.

John Masson, Lucretius: epicurean and poet: 2 nid.

Lothar Volkman, T. Lucretius Carus.