CÆSAR EGYPTISSÄ.
Weikko Pakarinen translation
Kun Cæsar, seurassaan vain muutamia tuhansia miehiä, vähän Pompeiuksen kuoleman jälkeen saapui Aleksandreiaan, näytettiin liehakoivasti mielistellen vainajan irtihakattua päätä hänen voittajalleen. Mutta Cæsar kääntyi inhoten pois ja vuodatti kyyneleitä, kun hän katseli kuolleen vävynsä sinettisormusta. Cæsar oli olosuhteiden pakottamana joutunut sotimaan sitä miestä vastaan, joka oli kerran ollut hänen liittolaisensa ja hänen tyttärensä puoliso, mutta hän ei ollut koskaan vihannut tätä miestä ja hän puhui aina hänestä suurimmalla kunnioituksella. Cæsar osoitti nyt hänelle viimeistä kunnioitustaan pystyttämällä hautamuistomerkin sille paikalle, jonne hänen maalliset jäännöksensä haudattiin, erääseen pyhään lehtoon Aleksandreian edustalla. Ptolemaioksella ja hänen puolueellaan ei ilmeisestikään ollut kiitosta odotettavissa murhatyöstään. On myöskin kyseenalaista, eiköhän Pompeiuksen kuolemasta sittenkin ollut Cæsarille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Hänen puolueensa johto joutui nimittäin hänen molempien poikiensa, Gnæus ja Sextus Pompeiuksen käsiin, jotka kumpikin olivat nuoria ja tarmokkaita. Gnæus oli sen lisäksi luonteeltaan kova ja kostonhimoinen.
* * * * *
Cæsar ei ollut kumminkaan tullut Egyptiin vain ajamaan takaa Pompeiusta — hän oli myöskin päättänyt tulla rikkaan Niilinmaan herraksi, tosin ei nimellisesti, vaan tosiasiallisesti. Kenellä oli käytettävinään Egyptin viljavarat, hän hallitsi myöskin samalla kertaa Rooman väestöä. Keinona päästä määräämään Egyptin politiikasta hän käytti esiintymistä erotuomarina juuri parhaillaan käynnissä olevissa kruununperimysriidoissa. Hänellä oli myöskin hyvin oleellisena sivutarkoituksena periä vanha velka, joka triumvireillä oli saatavana »huilunpuhaltajalta». Kuningas oli nimittäin luvannut maksaa 10 000 talenttia aseellisesta avusta, joka palautti hänelle hänen kruununsa, mutta ei ollut kyennyt suorittamaan enempää kuin puolet siitä.
Cæsar asettui siis Aleksandreiaan ja otti pääkortteerikseen itse kuninkaanlinnan. Mutta pian hän sai huomata, että hän ei ollut tervetullut vieras väestön mielestä. Mitä olikaan roomalaisilla liktoreilla vitsakimppuineen tekemistä faaraoitten ikivanhassa maassa! Salaliitot ja murhahankkeet hänen sotilaitaan vastaan osoittivat, mikä vaara täällä väijyikään häntä ja hänen pientä joukkoansa keskellä vihamielisiä ihmisjoukkoja. Hän lähetti sentähden hakemaan apujoukkoja Syyriasta, Vähästä-Aasiasta ja Aigeian meren saarilta. Odotellessaan näitä hän järjesti maan hallituksen. Hän kehoitti riiteleviä kuninkaanlapsia lopettamaan vihollisuudet ja alistamaan asiansa hänen ratkaistavakseen.
Ptolemaioksen puolue teki nyt kaikkensa estääkseen, ettei Kleopatra saisi tavata Cæsaria ja saada tätä ihastumaan. Mutta pikku prinsessa oli liian viisas heidän estettäväkseen. »Kuninkaallisen linnan edustalle», Lindskog kertoo, »pysähtyy eräänä pimeänä iltana pieni, kehno kalastajavenhe, jonka on onnistunut pujahtaa vartioketjun läpi, ja venheestä nousee yksinäinen mies, remmeillä kiedottu matto kainalossaan. Hän kulkee portin kautta sisään palatsiin ja suoraan Iulius Cæsarin huoneeseen, jossa käärö muuttuu eläväksi — ja kaunis Kleopatra seisoo Iulius Cæsarin edessä.
Iulius Cæsar oli aina ollut heikko naiselliselle kauneudelle. Jo seuraavana aamuna hän voi ilmoittaa hämmästyneelle hoville, että riita sisarusten välillä oli sovittu ja Kleopatra asetettu »laillisiin oikeuksiinsa Egyptin kunningattarena.» — »Yhtenä yönä», eräs vanhan ajan historioitsija sanoo, »oli Cæsar muuttunut Kleopatran tuomarista hänen asianajajakseen.»
Kun kruununperimyskysymys näin oli järjestetty, oli kuninkaan ja kuningattaren tehtävänä maksaa pappansa, huilunpuhaltajan velat. Cæsar ilmoitti tyytyvänsä 2 000 talenttiin siinä tapauksessa, että summa suoritettaisiin heti.
Mutta Egypti oli tällä hetkellä perin pohjin köyhdytetty, niin että täytyi anastaa temppelien kalleudet, jos mieli kyetä maksamaan velka. Sellainen toimenpide kiihdytti väestön vimmaan. Mikä oikeus noilla kopeilla roomalaisilla olikaan sekaantua Egyptin asioihin ja viedä maan kultavarat mennessään? Pian oli Cæsarilla yleinen kapina vastassaan. Ärsytetty kansanjoukko piti häntä ja hänen kourallista väkeään suoranaisessa piirityksessä linnassa, ja nuori Ptolemaios liittyi puoluelaisineen hänen vihollisiinsa.
Sen taistelun kestäessä, joka nyt syttyi, Cæsar antoi muun muassa pistää tuleen satamassa olevan Egyptin laivaston. Tällöin sattui palamaan useita rakennuksia satamassa, näiden joukossa kuuluisa kirjasto, jonka korvaamattomista kirjastoaarteista ainakin osa joutui liekkien saaliiksi.[60]
Tänä vaikeana aikana Cæsar sai liittolaisekseen — ja tavattoman ihastuttavaksi kaiken lisäksi — Kleopatran. Pieni, viehättävä prinsessa oli aivan lumonnut suuren sekä armeijojen että naissydänten voittajan. Cæsarin lemmenseikkailujen luku oli legio. »Hän oli», sanoo eräs englantilainen historioitsija, »välttämätön vastaaja jokaisessa muodinmukaisessa avioerojutussa». Hän ei kavahtanut edes ystäviäänkään, kun oli kysymyksessä naisen valloittaminen. Hänen sanotaan olleen yhtäaikaa rakkausseikkailuissa Pompeiuksen ja Crassuksen vaimojen kanssa. Hän oli nyt muutamia vuosia yli viidenkymmenen vanha, mutta seurustelu pienen egyptittären kanssa oli hänelle aivan uudenlaatuinen elämys. Plutarkhos sanoo, että Kleopatra ei ollut varsinaisesti kaunis, mutta hän oli enemmän: hän oli hurmaava. »Niilin seireeni» oli verrattoman kiehtova — hän oli leikkisän viehkeä kuin kissanpoikanen. Hän oli samalla kertaa hienosti sivistynyt ja kykenevä pitämään vireillä henkevää keskustelua, joka oli erittäin ihastuttavaa, kiitos äänelle, hyväilevälle kuin musiikki.
Politiikassa Kleopatra ei kuitenkaan hallinnut Cæsaria, niin poliittisesti lahjakas ja määrätietoinen kuin olikin, vaan suhde oli päinvastainen. Cæsar ei antanut naisten vaikuttaa itseensä kuin määrättyyn rajaan asti. Hän oli, Mommsen sanoo, »intohimoinen luonne, sillä ilman intohimoa ei ole nerokkuutta. Mutta hänen intohimonsa ei saanut häntä koskaan valtoihinsa; se ei tunkeutunut koskaan hänen sisimmän olemuksensa ytimeen. Hän oli kauttaaltaan reaalipoliitikko ja järki-ihminen, ja kaikki, mihin hän ryhtyi, oli tuon nerokkaan, terveen järjen läpitunkemaa, joka on pohjimmaltaan hänen pääominaisuutensa. Se antoi hänelle kyvyn elää voimakkaasti hetkessä, kyvyn joka silmänräpäys toimia kootuin voimin. Se soi hänelle ihmeellisen valoisan luonteen, joka kesti hyvinä ja pahoina päivinä. Mutta tästä teräväjärkisyydestä johtuu, ettei Cæsarilla ollut koskaan minkäänlaatuisia harhakuvitelmia ihmisistä ja olosuhteista.» Näiden ominaisuuksiensa perusteella hän oli synnynnäinen valtiomies. Hän osoitti myöskin senlaatuista sotapäällikkölahjakkuutta, jota sotataidon mestarit ovat kaikkina aikoina ihmetelleet: kyvyn »kaavoihin ja perintätapoihin eksymättä keksiä aina se taistelutapa, jolla vihollinen voitettiin jokaisessa erilaisessa tilanteessa ja joka aina oli oikea tapa juuri siinä tapauksessa!» Ennen kaikkea Cæsar kuitenkin oli ja tuli aina olemaan valtiomies, joka taivutti kaikkein erilaisimmat ihmiset tahtoonsa: »yksinkertaisen porvarin ja tuiman aliupseerin, loistavan ratsuväenpäällikön ja kylmästi laskevan rahamiehen, Rooman ylhäiset naiset ja Egyptin ihanat ruhtinattaret.»
Hänen neronsa ja päällikkölahjansa joutuivat erittäin kovalle koetukselle sen puolivuoden aikana, joka kului, ennenkuin apujoukot ehtivät Aleksandreiaan. Cæsarin pelastus ja perikato riippui lopulta jo hiuskarvan varassa. Mutta kun apu viimeinkin joutui, hän voi käydä epätoivoisesta puolustuksesta voimakkaaseen hyökkäykseen ja kukistaa vastarinnan. Hän luovutti nyt hallituksen Kleopatralle ja eräälle hänen nuoremmalle veljelleen sekä antoi hänelle tueksi kolme roomalaista legioonaa. Vanhempi veli oli sotatapausten aikana hukkunut Niiliin, aikoessaan hypätä venheeseen päästäkseen pakoon vainoojiaan.
Cæsarin oleskelu faaraoiden maassa päättyi loistavaan juhlasarjaan, jonka kuningatar järjesti hänen kunniakseen. Ensimmäisen kerran Rubicon ylikulun perästä hän soi itselleen pienen lepohetken. M.m. tehtiin matka Niilin kuuluisimpiin pyhättöihin ja muihin näkemisen arvoisiin paikkoihin. Cæsar ja Kleopatra asuivat kuningattaren loistokaleerissa, joka oli useampikerroksinen, mahdottoman suuri uiva palatsi, jota seurasi koko parvi pieniä huvialuksia. Oltuaan kolme kuukautta Niilinmaassa Cæsar vasta kykeni irroittautumaan kauniista Kirkestään. Tämä oli vähän ennen synnyttänyt pojan, joka isänsä mukaan sai nimen Cæsárion.
* * * * *
Cæsarin pitkäaikainen oleskelu Egyptissä ei ollut ollut eduksi hänen poliittiselle asemalleen. Pompeiuslaiset ja toisetkin viholliset olivat jälleen saaneet ilmaa siipiensä alle. Aasiassa Mithradateen ylimielinen poika Pharnakes oli saanut aikaan uusia selkkauksia. Hän oli isänsä kuoleman jälkeen tehnyt rauhan Rooman kanssa ja saanut pitää perintömaansa Pontoksen; mutta niin pian kuin sisällissota Pompeiuksen ja Cæsarin välillä puhkesi, hän käytti hyväkseen vallitsevaa levotonta aikaa, alkoi sodan ja tuotti Rooman Aasiassa olevalle maaherralle tuntuvan tappion. Hän ryösti koko Vähän-Aasian, tuhosi temppelit, murhasi ja häpäisi tuhansittain roomalaisia ja roomattaria.
Mutta nopeammin kuin viekas itämaalainen itsevaltias aavistikaan, Cæsar oli hänen kimpussaan, löi hänet perin pohjin, otti häneltä hänen valtakuntansa ja antoi sen hänen veljelleen kiitokseksi siitä, että tämä oli tuonut Cæsarille apujoukkoja Egyptiin. Sotaretkensä tuloksesta Cæsar ilmoitti Rooman senaatille lakonisessa muodossa: »Veni, vidi, vici (Tulin, näin, voitin).»
* * * * *
Mutta nyt olikin jo aivan välttämätöntä, että Cæsar palasi Italiaan, sillä siellä oli jo vaara lähellä. Kun Cæsar viimeinkin saapui Italiaan, hän tapasi pari Campaniaan sijoitettua, vanhaa, koeteltua legioonaansa täydessä kapinassa. Cæsar oli luvannut sotilaille runsaat palkkiot sodan loputtua. Mutta sotahan ei loppunut koskaan! Sotilailla ei ollut enää halua odottaa kauemmin. He selittivät avoimesti, etteivät he aikoneet totella kauemmin, jolleivät he saisi luvattuja lahjojaan.
Cæsar lähetti ensin muutamia päälliköitä rauhoittamaan heitä, mutta sotilaat tervehtivät näitä ivallisin soimauksin ja kivisatein. Yhteen menoon he läksivät marssimaan pääkaupunkia kohti päästäkseen puheisiin itsensä ylipäällikön kanssa. Osan päälliköitä, jotka koettivat ehkäistä yritystä, kapinalliset löivät kuoliaiksi.
Cæsar miehitytti kaupungin portit ja astui itse vaaraa pelkäämättä keskelle raivoisaa joukkoa. »Mitä te tahdotte?» hän kysyi heiltä. »Eroa», mylvivät nämä luottaen siihen, että he olivat aivan välttämättömiä Cæsarille. »Kansalaiset», huusi Cæsar heille, »eronne hyväksytään. Palkkionne tulette te siitä huolimatta saamaan vähentämättöminä, niin pian kuin minä uskollisten sotilasteni kanssa olen viettänyt triumfin.»
Pikku sana »kansalaiset» odotetun »sotatoverit» sanan asemesta vaikutti kuten kylmä suihku näihin koviin miehiin. He nolostuivat heti, ja jo ajatuskin, etteivät he saisi olla mukana triumfikulkueessa, kaikkien heidän kärsimystensä ylväässä lopettajaistilaisuudessa, sai heidän nenänpäänsä kalpenemaan. He taivuttivat uhmailevat niskansa hänen edessään, joka oli johtanut heitä niin moniin voittoihin. He häpesivät sellaisen ylipäällikön edessä, joka piti sanansa niillekin, jotka olivat rikkoneet uskollisuudenvalansa. Pian kuului joka taholta huuto: »Ota meidät jälleen armoihisi! Salli meitä sanottavan Cæsarin sotilaiksi! Me seuraamme sinua minne tahdot.»
Ja Cæsar ei ollut koskaan pitkävihainen. Hän vaati vain sen rangaistuksen, että kapinan alkuunpanijat saivat palkkionsa kolmannella osalla vähennettyinä. Siitä hetkestä hänellä oli taas koko armeijansa käsissään. Tällainen esiintyminen oli Cæsarin puolelta psykologinen mestarinäyte, joka vetää vertoja Aleksanterin menettelylle samankaltaisessa tilanteessa. Mutta tuolla kertaa oli tarvittu useampia sanoja vuodattamaan öljyä kuohuvaan kansanmereen, sentähden että silloin oli kysymys kreikkalaisista eikä roomalaisista.