POMPEIUS, LIIKANIMELTÄ »SUURI».

Niistä, jotka auttoivat Sullaa voittamaan kansanpuolueen, oli Gnæus Pompeius se, joka vastaisuudessa antoi enimmän puheenaihetta itsestään. Hän oli vain 23-vuotias, kun hän Sullan palattua kotiin Mithradateen sodasta tarjosi sotapäällikölle palvelustaan. Ratsuväen päällikkönä hän ratsasti täyttä laukkaa urheasti joukkonsa etunenässä ja iski kiinni viholliseen. Sulla piti paljon nuoresta herrasta ja suostui tämän pyytelyihin saada viettää triumfi, ennenkuin oli vielä hoitanut mitään valtion virkaa. »Antaa hänen pitää triumfi! Antaa hänen se pitää!» hän huudahti. Ja kansa osoitti riemuiten suosiotaan. Sulla lienee kaiken lisäksi — hänelle ominaisella puolittain pilkallisella äänellä — nimittänyt Pompeiusta »suureksi». Tämä antoi aiheen Pompeiukselle verrata itseään Aleksanteriin! Se oli kuitenkin vähän liikaa keskimittaiselle kelpo miehelle — sillä sen ylistävämpää mainesanaa Gnæus Pompeius ei ansaitse historian tuomioistuimen edessä. Suuresta osastaan, jota hän kaikesta huolimatta joutui näyttelemään, hänen oli kiittäminen tavatonta moukanonneaan; jälkimaailman silmissä hän on, kuten Mommsen sanoo, »ein nachgemachter grosser Mann».[24] Hän oli hieno mies, jolla oli eräänlaista edustavaa pontta ja joka yhteiskunnan kannalta oli nuhteeton kansalainen; ja se vaikutti. Hänen lahjakkuutensa ilmeni yksinomaan sotilaallisissa toimissa. Sotilasammatin hän taisi perin pohjin ja päällikkönä hän ymmärsi soveltaa tietojaan, järjestelmällisen huolellisesti. Mutta uutta luovia aatteita hänellä ei ollut rahtuakaan, ja odottamattomissa tilanteissa hän helposti hämmentyi. Yksinomaan sellaisista aineksista ei synny valtiomiestä. Mutta oli onnetonta, että juuri valtiomieheksi tämä henkisesti köyhä, aatteeton sielu tahtoi tulla millä hinnalla tahansa.

On kahdenlaatuista kunnianhimoa: sellaista, joka tavoittelee valtaa suorittaakseen jonkin suurtyön, ja sellaista, joka haluaa valtaa vain vallan itsensä vuoksi. Gracchusten ja Cæsarin kunnianhimo oli edellistä, Mariuksen ja Pompeiuksen jälkimmäistä laatua.

Sanoimme äsken, että miehellämme oli tavaton moukanonni. Ensiksi se ilmeni siinä, että hän päätti asettua Sullan puolelle. Olihan se ensimmäinen edellytys hänen menestykselleen. Mutta seuratkaamme häntä eteenpäin hänen urallaan! Kun hänet vähän Sullan kuoleman jälkeen lähetettiin Espanjaan auttamaan siellä vaarallisen kapinan kukistamista, hän sai selkäänsä ja hänelle olisi käynyt hyvin hullusti, ellei komentava konsuli olisi rientänyt hänen avukseen. Mutta vähän tämän jälkeen onni hymyili taas Pompeiukselle, kun muuan omista miehistä surmasi kapinan johtajan. Useimmat kapinalliset yhteiskunnat luopuivat silloin itsestään taistelusta Roomaa vastaan, ja sitten oli Pompeiuksella jäljellä verraten helppo tehtävä kukistaa ne, jotka vielä jatkoivat taistelua. Tämän hän kykeni tekemään ja voi siis kehua saattaneensa vaarallisen sodan onnelliseen lopputulokseen.

Kun hän sitten palasi kotiin Espanjasta, sattui hänelle niin onnellisesti, että hän kohtasi 5.000 pakenevaa spartakuslaista, jotka koettivat pelastautua Alppien yli, ja nämä hän tuhosi viimeiseen mieheen asti. Täynnänsä ylpeyttä tämän urotyönsä takia hän kirjoitti senaatille, että Crassus oli tosin voittanut Spartacuksen, mutta että hän oli temmannut pahan juurineen irti maasta.

Näin hän tuli kotiin johtaen armeijaa, joka oli hänelle sokeasti uskollinen. Ja koska Sulla kerta kaikkiaan oli hemmoitellut hänet piloille laittomalla triumfilla, hän vaati nyt päästä konsuliksi, vaikka, ei vieläkään ollut hoitanut varsinaista valtionvirkaa. Koska hän ei voinut saada apua senaatin taholta, hän teki täyskäännöksen ja koetti onneaan kansanpuolueessa. Samalle tielle kääntyi myöskin entinen sullalainen Crassus, ja tällä tiellä molemmat kilpailijat tapasivat toisensa. He yhdistivät voimansa liittoutumalla vuonna 71 e.Kr. tarkoituksenaan jakaa keskenään Rooman valtakunnan hallitusvalta. Kiitos Pompeiuksen armeijan keskuudessa nauttimalle suosiolle ja Crassuksen rahoille he anastivat itselleen molemmat konsulinvirat vuodeksi 70. Näytelmään kuului, että Pompeiuksen ja Crassuksen armeijat olivat koko ajan leiriytyneinä kaupunginporttien edustalle.

Ennenkuin Pompeius astui virkaansa, hän kansankokoukselle antoi juhlallisen vakuutuksen luottamuksestaan kansanvaltaiseen ohjelmaan. Ja kun molemmat äskenleivotut demokraatit olivat astuneet korkeihin arvoasemiinsa, seurasi melkeinpä itsestään sarja puolueen ohjelman mukaisia valtiosäännönmuutoksia. Senaatin valtaa rajoitettiin jälleen, ja kansantribuunit saivat vanhat oikeutensa, jotka Sulla oli heiltä ottanut.

Sullan valtiosäännönmuutokset oli pääasiallisesti kumottu. Kansa riemuitsi takaisin saadusta vapaudestaan ja ylisti Pompeiusta hyväntekijäkseen. Vain 35 vuoden ikäisenä hänestä oli äkkiä tullut Rooman mahtavin mies.

»Mutta koskaan ei kansansankari ole ollut soveltumattomampi osaansa», Duruy sanoo. »Elää rahvaan keskuudessa, antaa kenen hyvänsä tuppautua likelleen, osoittaa lämmintä myötätuntoa vähäpätöisimmänkin kansalaisen sydämenasioille ja tuntea heidät kaikki nimeltään ja ulkonäöltään, osoittaa väsymätöntä harrastusta heidän ilojansa ja heidän oikeuksiansa kohtaan, puhua kaikkea ja laverrella kaikille — kas siinä oikean demagogin katkera kohtalo! Tämä osa sopi niin vähän kuin mahdollista Pompeiukselle, joka oli nuoruusvuosiltaan asti tottunut komentamaan. Hän inhosi rahvaan mielistelyä. Hänen kylmähkö ja kankea luonteensa oli täysin vailla kansanpuhujan tulta ja liekkejä. Hän näyttäytyi harvoin julkisesti ja silloin aina lukuisan seurueen kanssa, joka pidätti joukot matkan päässä, kuten kuninkaasta.

Hän huomasi kumminkin, että sellainen persoonaton kuninkuus ikävystytti kansaa ja että olisi viisasta lietsoa innostusta uusilla urotöillä. Sota tarjosi hänelle siihen tilaisuuden.