CICERON VIIMEISET VUODET.

Ciceron murha herätti kaikista henkipattomurhista suurinta huomiota. Octavianus oli tahtonut pelastaa hänen henkensä, mutta oli taipunut lopuksi, ja niin julistettiin suuri kaunopuhuja itse ja koko hänen sukunsa ja kaikki hänen kannattajansa valtiokiroukseen. Cicero yritti paeta Brutuksen luo Makedoniaan, mutta hänen pyövelinsä saavuttivat hänet matkalla. Hän kohtasi kuoleman kuin mies. Hän istui kantotuolissaan, »kuten tavallista» — Plutarkhos kertoo — »leuka vasemman käden tukemana ja katsoi murhaajiaan tiukasti kasvoihin. Hän oli pölyinen ja parta ajamatta, hiukset epäjärjestyksessä ja kasvojen piirteet kärsimysten runtelemat — kamala näky, joka sai useimmat peittämään kasvonsa, kun toinen pyöveleistä antoi hänelle surmaniskun. Murhaajat hakkasivat hänen päänsä irti, ja Antoniuksen erikoisesta määräyksestä myöskin 'ne kädet, jotka olivat kirjoittaneet filippiläiset puheet'.» Livius lausuu: »Cicero ei kantanut mitään onnettomuuttaan niin miehuullisella rohkeudella — kuin kuolemansa.»

Antonius riemuitsi, kun hänelle tuotiin todisteet siitä, ettei hänen vastustajansa ollut enää elävien joukossa. Sen jälkeen hän puhkesi mitä karkeimmin häväisemään vainajaa ja asetutti hänen päänsä ja naulautti hänen kätensä Forumin puhujalavalle, jossa hänen kaunopuheisuutensa oli viettänyt monia triumfeja. Inhoittava ilkityö »isänmaan isää» kohtaan tuntui sekä ylhäisistä että alhaisista koko valtion onnettomuudelta.

Elämänsä loppuajan Cicero oli omistanut kirjalliselle toiminnalle. Hänen filosofisen kirjailijatoimintansa huipun muodostavat hänen kirjansa »Velvollisuuksista» ja »Vanhuudesta», kirja, joka Ciceron kaikista teoksista on meidänkin ajallamme enimmän ajatuksia antava ja nautittavin. Siinä kuvataan vuonna 150 e.Kr. vanhan Marcus Porcius Caton kodissa suoritettua keskustelua tämän ja kahden häntä nuoremman ystävän välillä, joista toinen oli myöhemmin niin kuuluisa Scipio Africanus nuorempi. 84-vuotias Cato kuvataan onnellisen vanhuksen ihanteena, jota vuodet eivät paina. Vanhuus ei ole hänelle toimettomuuden ajanjakso, ei ole tyhjä ja iloton, vaan kypsyyden ja hiljaisten ajatusten aikaa, valmistusta ikuiseen rauhaan ja lepoon, jota hän odottaa kuolemaa pelkäämättä. Cato esittää lyhyesti sanoen vanhuuden sinä elämän ajankohtana, jolloin ihminen saavuttaa korkeimman kehityksensä täällä maan päällä. Cicero kohoaa tässä kirjassaan niin korkealle, että mieleen johtuvat ne keskustelut, joilla Sokrates kerran, kuolema silmiensä edessä, koetti vahvistaa oppilastensa sielunvoimaa.

Cato kumoaa toisen toisensa jälkeen vanhuuteen tavallisesti kohdistetuista valituksista. Tapanahan on ennen muuta väittää, että vanhuus tekee meidät työhön kelpaamattomiksi. Tällainen puhe on, vanhus arvelee, yhtä mieletöntä kuin väite, ettei perämiehestä ole purjehdittaessa mitään hyötyä sentähden, että hän ei kiipeä ylös mastoihin, ei juokse ympäriinsä sinne ja tänne kannella tai ammenna vettä, vaan istuu perässä käsi peräsimen varressa. Edellyttäähän hänen toimensa harkitsevaa viisautta, ja sen ominaisuuden vanhuus antaa paljon runsaammassa määrin kuin nuoruusvuodet. Viisaus ja harkitsemiskyky ovat välttämättömiä ominaisuuksia kaikissa johtoasemissa, yhtä hyvin sille, jonka tulee hoitaa maatilaa, kuin valtiomiehelle ja sotapäällikölle.

Sitävastoin on totta, että ruumiinvoimat vähenevät elämän ehtoopuolella. Mutta mitäpä siinä on suremista? »Minä en surrut nuoruudessani sitä, ettei minulla ollut härän tai elefantin voimia», Cato sanoo. »Se, mitä tehdään, pitää tehdä voimiensa mukaan.» Ukko ei tietysti voi pitää puhetta nuorukaisen malmikaikuisella äänellä, »mutta kaikissa tapauksissa vanhan miehen lempeä ja pehmeä-ääninen esitys on tavallaan kaunista, ja kaunopuheisen vanhuksen hienosti muovaillut ja selkeästi esitetyt ajatukset voittavat useasti omilla ansioillaan kuulijain mielenkiinnon puolelleen. Ja jollei itse kykene esittämään ajatuksiaan, niin voihan innostuttaa nuorempia puhujia; ja mikähän onkaan miellyttävämpää kuin vanhuus, nuorten, eteenpäinpyrkivien miesten ympäröimänä?

Kreikkalaisesta atleetista Milonista kerrotaan, että hän kulki yli koko Olympian kilpa-ajoradan elävä härkä hartioillaan. Tuskinpa kuitenkaan uskon, että sinä mieluummin tahtoisit itselläsi olevan hänen ruumiin voimansa kuin Pythagoraan sielunlahjat.

Appius Claudius oli sekä sokea että vanha, mutta hän herätti kuitenkin kunnioitusta neljässä voimakkaassa pojassa, viidessä tyttäressä, suuressa sukulaisjoukossa ja melkoisessa käskyläislaumassa. Sillä hänen sielunsa oli joustava kuin jousi, ja vaikka hän iän karttuessa menetti osan voimiaan, vanhuus ei kyennyt häntä kuitenkaan masentamaan.»

On kyllä totta, että on niin tylsiä ja raihnaisia ukkoja, etteivät he mihinkään kelpaa, mutta onhan heikkoja ja sairaalloisia yksilöitä jokaisessa ikäkaudessa.

»Katselkaamme nyt kolmatta huomautusta, joka on tapana tehdä vanhuutta vastaan, nimittäin, että sillä on niin vähän nautintoja. Ihaninta, mitä ihminen on saanut perintönä vanhemmiltaan tai lahjana Jumalalta, on järki, mutta tälle taivaalliselle kipinälle ja jumallahjalle ei ole mikään niin vaarallista kuin nautinto. Sillä kun himo hallitsee, on itsehillintä mahdotonta.» Meidän ei pidä senvuoksi valitella vanhuuden saapumista, vaan olla sille päinvastoin kiitollisia siksi, että se vapauttaa sielumme moisilta tahraantumisilta. »Vanhus kieltäytyy mielellään juhlapäivällisistä monine ruokineen ja viininpaljouksineen. Mutta niinpä hän välttääkin humalan, vatsanvaivat ja unettomuuden.»

»'Mutta', sanotaan, 'vanhojen nautintojahan ei seuraa miellyttävä tunnehuumaus.' Eipä kylläkään, ymmärrettävästi, mutta sitä ei kaivatakaan. Ja mitä ei kaivata, sitä vailla oleminen ei herätä vastenmielisiä tunteitakaan. Kun Sophokleelta vanhoilla päivillään kysyttiin, vieläkö hän tunsi nautintoa rakkauden riemuista, hän vastasi: 'Jumalat minua varjelkoot! Minä olen iloiten paennut niitä kuten raakaa ja mieletöntä isäntää!'

Mitä nautintoa sielu sitävastoin tunteekaan, kun se on suorittanut vuotensa rakkauden, kunnian- ja vallanhimon, vihan ja kaikkien muiden intohimojen palveluksessa, ja saa sitten olla rauhassa ja elää sisäistä elämäänsä! Jos on ihanteellisia harrastuksia mitä varten elää, ei varmastikaan ole ihanampaa olotilaa kuin vanhuus, joka omistautuu tieteelliselle toiminnalle.»

Ja kuinka paljon iloa vanhuudella voi olla maanviljelyksestä ja puutarhanhoidosta ja siitä, että se joka vuosi uudelleen saa seurata versovan viljan oraan kehitystä jyvääkantavaksi tähkäksi, saa seurata viiniköynnöksen kukintaa ja hedelmänkantoa, ja nauttia kukkien loistosta ja mehiläisten surinasta!

Mutta, väitetään lopuksi, vanhuuteen kuuluu joka tapauksessa se varjopuoli, että silloin voi odottaa kuolemaa millä hetkellä hyvänsä. Mutta huomioonottamatta sitä, että tämä syytös kohdistuu kaikkiin ikäkausiin, on tavallista, että kuolema nuoruuden keväimessä on raskaampaa kuin vanhuuden syksyn aikana. Ja sille, joka on vakuutettu sielun kuolemattomuudesta, on itse kuolema onni. Tämän uskon tueksi Cicero panee vanhan Caton käyttämään Pythagoraan, Sokrateen ja muiden ajattelijain sanoja. »Itse puolestani», Cato sanoo, »en tahdo valittaen erota tästä maailmasta. Minä poistun täältä kuin majatalosta, en niinkuin kodista, ja kuinka ihana onkaan päivä, jolloin saan matkata henkien taivaalliseen seuraan, jolloin saan jättää tämän alhaisen ja turmeltuneen maailman.»

* * * * *

Ciceron filosofisilla kirjoituksilla ei ole suurta tieteellistä arvoa. Hän tunnustaa itse, että hän on lainannut ajatukset kreikkalaisilta, ja vertaa filosofisia teoksiaan vanhojen roomalaisten runoilijain kreikkalaisten näytelmien mukailutöihin. Mutta hän on kuitenkin kirjoillaan vaikuttanut jalostavasti sekä roomalaisiin että moniin lukijapolviin kauan Rooman valtakunnan häviön jälkeenkin.

* * * * *

Ciceroa on sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma arvostellut ihmisenä hyvin eri lailla. Muutamat ihailevat rajattomasti »suurinta roomalaista, jossa kreikkalainen inhimillisyys todellakin on tunkeutunut vereen, ensimmäistä, joka kykeni sopusointuiseksi kokonaisuudeksi sulattamaan roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen», Schückin sanoja käyttääksemme. Toiset ovat sitävastoin tuijottaneet itsensä sokeiksi miehen heikkoihin puoliin, erittäinkin hänen touhukkaaseen intoonsa saada näytellä huomattavaa osaa, hänen horjuvaisuutensa ja hänen välistä epämiehekkääseen valitukseensa onnettomuuden päivinä. Nämä ovat kuvanneet hänet turhamaiseksi narriksi ja loruilijaksi.

Helppoa onkin käydä Ciceron kimppuun. Hänen heikkoutensa johtuvat hänen asianajajamaisesta luonteenlaadustaan. Kovin usein näemme hänen yksityissyistä tai poliittisesta painostuksesta puolustavan väärää asiaa. Vastenmielistä on tällaisissa tapauksissa todeta, kuinka hän vastoin parempaa tietoaan pauhaa paatoksella, joka kajahtaa teeskennellyltä ja ontolta. Paitsi niitä syytöksiä hänen luonnettansa vastaan, jollaisia hänen useimmat julkiset puheensa ovat, meillä on käytettävissämme vielä joukko muita raskauttavia todisteita häntä vastaan: hänen omat kirjeensä. Näissä hän on paljastanut itsensä rehellisemmin, arkailemattomammin kuin kukaan muu muinaisajan ihminen, jonka tunnemme. Mutta onkohan oikein punnita kultavaa'alla sanoja, joita eloisa ja kiihkeä luonne hetken mielialan vallassa piirtelee ainoastaan uskollisimpain ystäväinsä luettavaksi? Cicero on itse luonnehtinut nämä epistolansa »kahdenkeskisiksi keskusteluiksi», eikä hänellä ole koskaan ollut ajatustakaan saattaa niitä julkisuuteen. Eihän kukaan ole suuri kamaripalvelijansa edessä, emmekä saa, kuten norjalainen filologi Eitrem henkevästi sanoo, »odottaa saavamme Cicerosta samaa vaikutusta, kun me kurkistelemme hänen olkapäänsä yli hänen kirjoituspöytänsä ääressä, kuin silloin, kun kuulemme hänen äänensä kumisevan läpi senaatin istuntosalin tai yli Forumin.» Nopeasti kuin auringonpaiste ja sade huhtikuun päivänä vaihtelevat mielialat noissa vanhoissa papereissa. Yhtenä hetkenä valtaa hänet itku, niin ettei hän voi kirjoittaa enempää, toisena hetkenä hän on rohkaistunut ja filosofoi, että on kuitenkin parasta elää toivossa silloinkin, kun se ei voi olla valoisinta lajia. Seuraavana päivänä on toivo kohonnut ylimmilleen.

»Ei ole olemassa», Ihne sanoo, »yhtä ainoata muinaisajan miestä, joka on antanut meille tilaisuuden silmätä niin syvälle luonteensa sisimpiin lymypaikkoihin, joka on antanut meidän kohottaa tuota enemmän tai vähemmän läpinäkyvää naamiota, jonka muut julkisuuden miehet ovat pukeneet päälleen. Hän on kuvannut itse itsensä sellaisena kuin hän oli, puheissaan ja vielä enemmän kirjeissään. Muista tunnemme vain sen kuvan, jonka ystävät tai viholliset ovat piirtäneet — Ciceron me sitävastoin näemme siinä kuvastimessa, jota hän itse pitää edessämme katseltavanamme. On totta, että siinä kuvassa on monta piirrettä, jotka eivät ole omiaan herättämään kovinkaan suurta ihailua, mutta jos tahdomme olla oikeudenmukaisia, meidän täytyy myöntää, että samoin olisi laita useimpien historian suurimpien sankarihahmojen, jos saisimme katsella yhtä suoraan heidän sieluihinsa kaikkine yksilöllisine heikkouksineen kuin olemme saaneet silmätä Ciceron sieluun.» — »Moitteettomia ihmisiä esiintyy ainoastaan romaaneissa», Boissier toteaa, »mutta viekkailla ja harkitsevilla luonteilla on kyky huolellisesti salata kaikki tunteensa, jotka eivät kärsi päivänvaloa. Myöskin suurimpia kunnianmiehiä voivat välistä kiusata himot ja kateus, mitä he seuraavassa hetkessä häpeävät. Mutta kirjoitettuina sellaiset haihtuvat ajatukset saavat enemmän kiinteyttä, enemmän arvoa ja merkitystä, kuin niillä itse asiassa oli hetkenä, jolloin ne syntyivät. Maltittomuudet, jotka tarkempi ajattelu pian taltuttaa, suuruushaaveet, jotka järkisyistä pian lauhtuvat, eivät ole poispyyhittävissä, kun ne vain kerran on uskottu paperille. Kun utelias tulkitsija alkaa tutkia tällaisia liian avomielisiä tunnustuksia, hän halkoo niitä kenties siinä määrin hiuksenhienosti, että jälkimaailma saa epämiellyttävän kuvan miehestä, joka on ne lausunut. Tarkoilla ja jääväämättömillä otteilla hän silloin todistaa, että tuo mies oli huono kansalainen ja petollinen ystävä, että hän oli pohjaltaan kateellinen ja toimi vilpillisesti kaikkia puolueita kohtaan.»

Tarkkanäköinen ei anna kuitenkaan tällaisten näytteiden johtaa itseään harhaan. »Hän tietää, ettei kiihkeitä ja arvostelukyvyttömiä ihmisiä pidä ottaa kovin vakavalta kannalta eikä uskoa kaikkea, mitä he sanovat. Heitä tulee puolustaa heitä itseänsä vastaan eikä kuunnella heitä, kun intohimo vie heidät harhateille, ja ennen kaikkea tulee erottaa heidän todellinen ja vakiintunut käsityksensä asioista siitä, mitä he hetkellisesti liioittelevat. Jokaisella ei ole kykyä voida oikein käsittää eikä lukiessaan oikealla tavalla eläytyä Ciceron kirjeisiin. Minä epäilen noita oppineita, jotka ihmistuntemuksetta ja elämänkokemuksetta kuvittelevat voivansa arvostella niitä. He pitävät täytenä totena kaikkia niitä kuluneita kohteliaisuuslauseparsia, joita seuraelämä vaatii ja jotka kaikkein vähimmin ovat omiaan pettämään niitä, joille ne sanotaan. He takertuvat riemuiten joihinkin kirjeenkirjoittajan ajattelemattomiin tunnustuksiin tahi hänen saamastansa kiitoksesta johtuvaan turhamaisuuteensa, mutta eivät käsitä hänen hienoa, sovittavaa ironiaansa. Voidaksensa oikein ymmärtää kaikkia näitä vivahduksia ja oikein arvostella, mitä nuo puheenparret oikeastaan merkitsevät, jotka hymyillen sanotaan, mutta jotka eivät aina sisällä sitä, mitä ne näennäisesti ilmaisevat, kamarioppineella täytyisi olla enemmän elämänkokemusta, kuin mitä hän yleensä on kyennyt itselleen hankkimaan. Ja puhuakseni nyt suoraan tässä arkaluontoisessa asiassa, minä luotan tässä suhteessa enemmän maailmanmieheen kuin oppineeseen.»

Sen, joka tahtoo arvostella Ciceroa oikeudenmukaisesti, ei pidä olla kuuro eikä ummistaa silmiänsä siltä, mitä Boissier sanoo »lumoavaksi suloksi hänen intiimeissä tunnustuksissaan. Ne herättävät meissä ihailua kirjeenkirjoittajaa kohtaan ja rakkautta mieheen hänen heikkouksistaan huolimatta.» Hieno saksalainen psykologi kirjallisuudenhistorian alalla, Eduard Schwartz lopettaakin Cicero-kuvauksensa seuraavin sanoin: »Jokaisen, joka tosiaankin tahtoo kuulla, valtaa samalla kertaa kauhu ja myötätunto tuota miellyttävää ihmissielua kohtaan, kun se purkaa sieluntuskaansa. Tuon miehen tuskanparahduksissa tuntee samalla kertaa maailmantuomion raudankovat askelet ja koko sen onnettomuuden, jonka syvälle käyneiden mullistusten paino on pusertanut heikosta, rakastettavasta ja tunneherkästä ihmislapsesta, joka ei voinut aavistaa, että jälkimaailma tulisi höristelemään korviaan hänen tunnustuksilleen.»

On säilynyt lähes 900 kirjettä, jotka ovat Ciceron kirjoittamia tai hänelle kirjoitettuja. Ne ovat korvaamaton lähde sekä Ciceron itsensä että koko hänen aikansa elämän tuntemiselle. »Me teemme», Eitrem sanoo, »näiden kirjeiden välityksellä tuttavuutta suuren aikakauden suurimpien miesten kanssa. Näemme ainutlaatuisen kuvasarjan valtiomiehiä ja asianajajia, puhujia ja kynäilijöitä, sotapäälliköitä ja kirjallisia merkkimiehiä: Cæsarin ja Ciceron, Pompeiuksen ja Caton. Mutta me saamme elää myöskin uudelleen värittömät arkipäivät harmaine hetkineen ja vähäpätöisine miehineen, kaikki kirjavana sekoituksena. Näyttämö vaihtuu alinomaa. Milloin olemme läsnä senaatin kokouksessa, milloin kuuntelemme päivän tapahtumia koskevaa salonkikeskustelua. Milloin olemme Forumilla, milloin provinssissa… On kuin noista vanhoista papereista milloin ilo riemuitsisi, milloin suru nyyhkyttäisi. Kuivinkin asiatieto muodostuu niissä usein voimakkaasti suoritetuksi siveltimen vedoksi ajankuvaan ja psykologiseen kuvasarjaan. Me näemme ihmiset sellaisina, kuin he olivat, eikä sellaisina, kuin minä he tahtoivat esiintyä omalle ajalleen ja jälkimaailmalle. Siksipä muodostuukin näiden kirjeiden lukeminen kuin vaellukseksi halki Pompeijin. Erotus on vain siinä, että Pompeiji tuo nähtäväksemme taloja ja katuja, kirjeet ihmisiä ja elämänkohtalolta.»[70]

* * * * *

Perhe-elämässään Cicero sai kokea paljon suruja. Hänen vaimonsa Terentia oli nainen, jonka kanssa naimisiin menoa sanotaan hyväksi kaupaksi. Hän toi tullessaan aika suuren omaisuuden ja aluksi hän hoiti sitä kelvollisesti — myöhemmin hän näyttää antautuneen vaarallisiin keinotteluihin, ja Cicero valitti, että vaimo oli pettänyt häntä raha-asioissa. Mutta tästäkin huolimatta ei ollut helppoa tulla toimeen tuon lujatahtoisen vaimon kanssa, ja miehen kirjeistä voikin huomata, kuinka rakkaus vuosien kuluessa haihtui. Viimeisissä säilyneissä kirjeissä puhutaankin vain liikeasioista ja taloustoimista. Kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen Cicero erosi Terentiasta.[71] Kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän meni uudelleen naimisiin nuoren, Publilia nimisen tytön kanssa, jonka tämän isä oli kuolinvuoteellaan uskonut hänen hoitoonsa. Myöskin Publilia oli hyvin varakas. Mutta vanhuksen sydäntä likin oli hänen tyttärensä Tullia, »pikku Tullia», kuten hän aina sanoo. Tullia oli henkisestikin isänsä lapsi, ja hänellä oli myöskin isänsä kirjallisia harrastuksia. Mutta Tullia-raukka! Hän ihastui nuoreen, ylhäissukuiseen Dolabella nimiseen elostelijaan. Miehellä oli hyvä pää, mutta hän hoiti huonosti sekä henkistä että aineellista leiviskäänsä. Pieni, kiharatukkainen ja hyvin ruokittu Dolabella oli Catilina pienemmässä mittakaavassa. Hän oli vasta vain yhdeksäntoistavuotias, kun hänestä tuli Ciceron vävypoika. Mutta hän oli jo silloin ennättänyt tehdä joukon pahoja tekoja ja rumia kepposia. Voidakseen mennä naimisiin yhdeksän vuotta vanhemman Tullian kanssa hän hylkäsi ensimmäisen vaimonsa, naisen, joka olisi voinut olla hänen äitinsä, mutta jolla oli — tai oikeammin sanoen oli ollut — paljon rahaa. Cicero sanoi tämän iästä ivallisesti, että kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli kuullut tämän naisen olevan kolmenkymmenen vuoden vanhan.

Kun Dolabella sai Tullian, hän lupasi ruveta vakiintuneeksi mieheksi, mutta se oli vain kielenpieksäntää. Nopeasti ja hauskasti hän kulutti loppuun Tulliankin omaisuuden; ja kun Tullia uskalsi valitella, hän uhkasi ajaa hänet pellolle. Mutta Tullian rakkaus oli sokea. Viimeiseen asti hän antoi puolisolleen anteeksi tämän hairahdukset. Lopuksi kuitenkin mies loukkosi häntä niin syvästi, ettei sovinto ollut enää mahdollinen. Tullia pakeni silloin vanhan isänsä kotiin. Siellä hän vähän sen jälkeen kuoli lapsivuoteeseen. Tullian kuolema oli kovin isku, mikä kohtasi Ciceroa koko hänen elämänsä aikana.

Sitävastoin Publilia, joka oli Tulliaa nuorempi, ei ollut koskaan pitänyt tytärpuolestaan. Nyt hän toivoi, että hänen puolisonsa rakkaus kääntyisi tyttären asemesta häneen. Mutta kun Cicero näki, kuinka iloinen hän oli Tullian kuolemasta, hän sai sellaisen inhon häntä kohtaan, että hän ei enää tahtonut nähdä häntä silmissään, ja kaikki vaimon yritykset saada palata vanhan miehensä luo raukesivat turhaan. Cicero oli saanut kylliksi aviollisista ristiriidoista.

Cicerolla oli myöskin poika. Hän oli sotilas sielultaan ja sydämeltään, mutta isä oli kylliksi ymmärtämätön tahtoakseen kuitenkin tehdä hänestä filosofin ja puhujan, joka luonnollisesti oli turhaa vaivaa. Sen sijaan, että olisi antanut nuorukaisen mennä sotaan Cæsarin kanssa, kuten hän itse halusi, isä lähetti hänet Ateenaan opiskelemaan puhetaitoa. Ylläpidostaan nuori Cicero ei voinut valittaa, sillä isä antoi hänelle 150 000 markkaa vuodessa, jonka olisi luullut riittävän fil. ylioppilaalle. Mutta sen sijaan, että olisi istunut kuuntelemassa oppineita ja kaunopuheisia luentoja, nuori Cicero piti hienoja päivällisiä ja kehitti enemmän makuaan Falernum- ja Kios-viinin tuntemisessa kuin tietojaan Platonin ja Aristoteleen ajatusjärjestelmistä. Hänen elämänsä suurin ylpeys oli kehittyä aikansa suurimmaksi juomasankariksi. Täksi hän pääsikin niin suurella menestyksellä, että hänen onnistui voittaa itse Antoniuskin juomisessa.

Ettei hän aivan raaistunut, johtui siitä, että hän kuitenkin vihdoin viimein sai tilaisuuden seurata taipumustaan. Kun Brutus marssi Ateenan läpi, hän otti nuoren Ciceron mukaansa Makedoniaan. Ja nyt hänestä tuli yksi vapausintoilijain urhoollisimpia ja taitavimpia alipäälliköitä. Brutuksen tappion jälkeen Octavianus tunsi tarvetta sovittaa Ciceron pojalle, mitä oli rikkonut isää vastaan. Hän antoi hänelle armon ja nimitti hänet konsuliksi, mutta hänen ei onnistunut lopettaa hänen taipumustaan kallistella liian paljon pikaria. Ainoa urotyö, mikä nuoremman Ciceron tiedetään tehneen, oli se, että hän kerran humalan hämmingissä heitti lasinsa Augustuksen sotapäällikön ja ystävän Agrippan päähän.

Kirjallisuutta:

Marcus Tullius Cicero, Samtalen på Tusculum.[72] S.G. Dahlin ruotsinnos.

Marcus Tullius Cicero, Om pligterna. J.O. Lindforsin ruotsinnos.

Marcus Tullius Cicero, En väns tankar om vänskapen. En åldrings tankar om ålderdomen. P.G. Lythin

Marcus Tullius Cicero, Vanhuudesta. K.J. Hidénin suomennos.