CALIGULA.

Maailma päästi helpotuksen huokauksen, kun tieto levisi, että Caprin vanha erakko oli viimeinkin eronnut maailmasta. »Leijona on kuollut», huudahteltiin, ja ilouhrit savusivat yli koko Italian. Riemu oli sitäkin suurempi, kun siihen sekoittui ilon tunne siitä, että Rooman keisariksi tuli kansalle rakkaan Germanicuksen poika. Germanicuksella ja Agrippinalla oli nimittäin kolmaskin poika ja tämä oli ymmärtänyt suhtautua Caprin kauheaan erakkoon niin hyvin, että Tiberius salli hänen elää ja tekipä hänet ottopojakseenkin. Tämä poika on tunnettu Caligulan nimellä, ja nimi merkitsee »pikku saapasta». Näin Germanicuksen leirin sotilaat häntä piloillaan nimittivät siksi, että hänen äidilleen oli johtunut mieleen pukea poika pieniin sotilassaappaisiin.

Roomalaisten hallitsijanvaihdoksesta aiheutunut ilo kesti muutamia kuukausia. Sitten he rupesivat huomaamaan joutuneensa ojasta allikkoon. Caligula oli viimeinen huonontunut vesa Julius Cæsarin sukua. Iulian ja Antoniuksen turmeltunutta verta virtasi hänen suonissaan. Hänen kalpeanlihavat, kuoppasilmäiset, velttopiirteiset kasvonsa ja päälakensa, joka tuli kaljuksi jo nuoruusvuosina, olivat kauhistavan selvä todiste veltostuneesta luonteesta ja salaisista paheista. Caprin vanha ihmisvihaaja oli nähnyt hänen lävitsensä ennustaessaan: »Tällä pojalla tulee olemaan kaikki Sullan paheet, mutta ei yhtään hänen hyveistään.» Mutta poika ryömi koiran tavoin tyrannin edessä ja vähäisintäkään mielenliikutusta tuntematta otti vastaan tiedon äitinsä ja veljiensä kauheasta lopusta — välipä muulla, kunhan hän vain itse oli pelastanut nahkansa.

Kun nyt tämä orjaluonne aivan äkkiä 25-vuotiaana pääsi maailman herraksi, hän päästi joka suhteessa ohjakset höllälleen. Säästäväinen Tiberius oli koonnut suunnattomia summia, mutta ei kuitenkaan niin määrättömästi, ettei Caligulan liene onnistunut tuhlata niitä yhdeksässä kuukaudessa.

Mutta tyranni täytti kassan jälleen säätämällä uusia veroja ja tuomitsemalla suuressa mittakaavassa rikkaita alamaisiaan kuolemaan majesteettirikoksesta. Kerran hän huvikseen julisti kuolemantuomion hetkisessä enemmälle kuin neljällekymmenelle syytetylle; ja kun hänen puolisonsa heräsi päivällislevoltaan, Caligula voi kerskailla niillä suunnattomilla summilla, jotka hän oli »ansainnut» puolison nukkuessa. Eräästä valtiopetoksesta kuolemaantuomitusta kerrotaan, että kun osoittautui, ettei mies ollut likimainkaan niin rikas kuin oli luultu, keisari sanoi: »Hän on pettänyt minua — minun puolestani hän olisi voinut elääkin.»

Caligula pysyi koko elinikänsä »häijynä poikana, joka on saanut maailman ja ihmiset leikkikaluikseen ja pitelee niitä hillittömän ilkivaltaisesti», käyttääksemme Viktor Rydbergin kuvaavia sanoja. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta osoittaakseen, kuinka hän nautti ajatuksesta, että kaikki oli hänelle luvallista. Kun hän suuteli vaimoaan tai rakastajatartaan kaulalle, oli hänellä tapana tuumailla: »Niin ihastuttava niska! — Vain sana minulta ja se lyödään poikki.»

Kerran, kun teatteriyleisö ei osoittanut hänelle kylliksi suosiotaan, hän lausui kauniin toivomuksen, että Rooman kansalaisilla olisi vain yksi kaula, niin että hän voisi katkaista kaikilta päät yhdellä kertaa. Tiberiuksella oli ollut lapana sanoa: »Oderiut, dum probent (Vihatkoot minua, kunhan vain tunnustavat minun olevan oikeudenmukaisen)!»

Caligulan mielilause oli: »Oderint, dum metuant (Vihatkoot, kunhan pelkäävät)!» Ja peilin edessä hän harjoitteli ottamaan oikein kauhuaherättäviä ilmeitä. Tiberiuksen hirmuhallitus oli julmaa ja harkitsevaa, Caligulan ilkivaltaista. Tiberius kärsi sieluntuskia, hän oli traagillinen hahmo valtaistuimella. Caligulassa ei inhimillisyys kehittynyt koskaan niin pitkälle, että hänelle olisi juolahtanut mieleenkään tuntea minkäänmoisia omantunnon nuhteluita rikoksistaan.

Hänet valtasi rajaton ylimielisyys, jonkinlainen hulluus, jota on nimitetty »keisarihulluudeksi». Viktor Rydbergin tavoin kuitenkin kysyy, eiköhän kuritushuone pikemmin kuin sairaala olisi ollut tämän pelkurimaisen orjaluonteen hoitopaikka. Niin selvästi kuin mahdollista hän oli Tiberiuksen edessä osoittanut, että hän tosiaankin voi pitää itsensä aisoissa, jos joku kykeni pitämään häntä pelon vallassa. Niihin aikoihin oli useitakin, jotka juonittelivat kukistaakseen hänet. Seianus muiden muassa, mies, joka oli niin monelle tuottanut turmion, koetti houkutella häntä varomattomiin lausuntoihin. Mutta Caligula oli ovelampi heitä kaikkia. Se ei totta tosiaan osoita mielenhäiriötä.

Kun Caligula pääsi keisariksi, hän ei kärsinyt, että kukaan oli hänen, maailmanvaltiaan yläpuolella. Hän hakkautti päät kaikilta kuuluisilta jumalkuvilta, jotka sai käsiinsä, ja jalostutti ne sen sijaan omilla kasvonpiirteillään. Itselleen hän rakennutti loistavan temppelin, esiintyi vuorotellen Iuppiterina tai Bacchuksena, välistä Iunona tai Venuksena ja seurusteli toverillisesti ja luontevasti kaikkien jumalien kanssa. Capitoliumissa hän piti usein Iuppiterin kanssa kahdenkeskisiä salaperäisiä neuvotteluja ja antoi kaimansa uhkaavalla äänellä kuulla, että tämän herruus oli pian oleva lopussa. Vain silloin, kun jyrisi ja salamoi, hän näyttää pitäneen viisaimpana tunnustaa kilpailijansa ylivallan.[139]

Kerran hän sattui kysymään eräältä kuuluisalta murhenäyttelijältä: »Kuka sinusta on suurempi, Iuppiter vai minä?» Kun puhuteltu ei kyennyt hämmästyksissään heti vastaamaan, Caligula ruoskitutti häntä. Kun mies raukka rukoili armahdusta, keisari kiitteli hänen äänensä kaunissointuisuutta, sen ilmaistessa todellistakin tuskaa!

Olihan Caligula itse jumalallista syntyperää, koska hän äidin puolelta polveutui Æneaan pojasta Iuluksesta, jonka isänäiti oli Venus. Poistaakseen sen häpeän, minkä alhaissukuinen Agrippa oli aiheuttanut hänen sukupuulleen, sanotaan hänen väittäneen, että hänen äitinsä Agrippina oli syntynyt sukurutsauksesta Augustuksen ja Iulian kesken. Ja koska sellainen jumalten jälkeläinen kuin hän itse ei luonnollisesti voinut löytää mistään arvokasta puolisoa, niin hän Iuppiterin esimerkin mukaan eli yhdessä oman sisarensa kanssa. Faaraoitten tavan mukaan hän olisi mennyt tämän kanssa lailliseenkin avioliittoon, jollei sisar olisi äkkiä kuollut. Vainajan Caligula julistutti jumalattareksi.

Hänen länsimaisen käsitystavan mukaan luonnoton käytöksensä voi tosin yhtä hyvin johtua hänen kaiken egyptiläisen ihannoimisestaan kuin läpeensä turmeltuneesta aistillisuudestaan, kuten roomalaiset sen käsittivät. Hänen uskotuin miehensä oli egyptiläinen, ja palvelijoiksi hän valitsi pelkästään egyptiläisiä. Heti valtaistuimelle noustuaan hän liitti valtionuskontoon Isiksen palveluksen, jonka temppelin Tiberius oli hävittänyt ja kuvapatsaan heitättänyt Tiberiin. Hänen ihanteenaan oli hovinsa muuttaminen aleksandreialaiseksi hoviksi, jonka keskellä hän itse, kuten faarao, rehentelisi jumalallisena majesteettina. Caligulan käsissä prinsipaatti oli muuttumaisillaan itämaalaiseksi hirmuvaltiudeksi.

Näin Caligula jatkaa nopeasti lisäytyvää despoottiluonteiden sarjaa, jonka alkoivat Marius ja Sulla ja jota jatkoi Tiberius. »Täysvaltaisina kuten itse kohtalo», Birt sanoo, »he tahtoivat hallita maailmaa, mutta he olivat myöskin enimmäkseen oikullisia kuten kohtalo.»

Sittenkuin Caligula oli menettänyt jumalattarensa, hän vähän väliä vaihtoi puolisoa. Yhtenä vuotena hän ehti mennä kolme kertaa naimisiin ja yhtä monta kertaa erota. Hänen himokkaisuuttaan Suetonius on kuvannut tilanteessa, joka muistuttaa itämaisten sulttaanien menoja. Sellaisia naisia, joiden kanssa Caligula halusi päästä suhteisiin, oli hänellä tapana pyytää päivällisille miehinensä. »Lojuvassa asennossa hän kävelytti heitä ohitsensa ja katseli heitä tarkoin — hänellä ei ollut kiirettä enempää kuin orjien valitsijoilla. Mutta milloin tahansa hän voi jättää seuran ja kutsua kanssansa sen naisen, joka häntä eniten miellytti. Hetkisen kuluttua hän palasi ja kaikkien kuullen yksityiskohdin ylisteli kysymyksessä olevan naisen suloja tai moitti hänen puutteitaan.»

* * * * *

Kaikki miehet, jotka tavalla tai toisella olivat huomattuja, joutuivat suuruudenhullun keisarin kateuden esineiksi; useamman kuin yhden heistä oli kiittäminen vain viekkaasti suunniteltua manööveriä hengestään. Valtiomies ja filosofi Seneca sai elää vain sen vuoksi, että onnistuttiin uskotella keisarille, että hän oli viimeisellä asteella oleva keuhkotautinen. Muuan korkeassa asemassa oleva virkamies vältti mestauksen vain siten, että kun hän seisoi silmätysten maailmanhallitsijan kanssa, hän peitti päänsä merkiksi siitä, että hänen maalliset silmänsä eivät voineet kestää jumalan kasvojen säteilyä. Caligula ihastui siinä määrin, että miehestä tuli muuan hänen suosikkejaan. Ja mitä sanomme hallitsijasta, joka hovijuhlassa, jossa konsuleilla on kunniapaikka hänen vieressään, puhkeaa nauraa hohottamaan ja joka alamaisimmasti tehtyyn kysymykseen, mikä on Hänen Majesteettinsa hyväntuulen aiheena, vastaa aidolla katupoikavirnistyksellä: »Tulinpahan vain ajatelleeksi, että tarvitaan ainoastaan, että sanon sanan, ja nuo molemmat tulevat päätänsä lyhyemmiksi!» Kuinka vähän arvoa hän pani valtion korkeimpiin virkoihin, sen hän osoitti tuumailemalla nimittää lemmikkihevosensa konsuliksi. Mahdollista kuitenkin on, että totuuden siemenenä tässä historiassa on vain jokin hänen monista repäisevistä mietelmistään, jota ei ole käsitettävä aivan kirjaimellisesti, esimerkiksi tämän tapainen tuumailu: »Minä olen aikonut nimittää lemmikkihevoseni konsuliksi.» — »Miksi sitten?» »No, kun jo niin monta aasia on päässyt konsuliksi. Miksi ei jalo juoksija silloin voisi päästä siksi?» Tällä tavoin monet hullunkuriset jutut Caligulasta ovat voineet saada alkunsa.

Muutoin Viktor Rydberg huomauttaa, että »Roomassa oli ollut huonompia konsuleja, ja arvoa seuraavat virkatehtävät eivät tähän aikaan olleet niin tärkeitä, ettei lemmikkihevonen tallirengin avulla olisi voinut niitä hoitaa.»

Gladiaattorinäytäntöihin tyranni ei ollut koskaan oikein tyytyväinen, jollei areena lainehtinut verestä. Ellei ollut tarpeeksi rikollisia villipetojen revittäviksi, hän otatti kiinni katselijoita ja heitätti heidät pedoille. Hän pakotti myöskin ylhäisiä miehiä taistelemaan gladiaattoreina. Välistä maailmanhallitsija sai päähänpiston piristää mielialaa katsomossa asettamalla jätkiä hienoimmille paikoille. Sitten tuota kruunattua lurjusta huvitti suunnattomasti riita ja tappelu. Kaupungin roskaväen keskuudessa Caligula oli koko hallituskautensa ajan mitä suurimmassa määrin suosittu. Siitä oli jo pitkä aika kulunut, kun kukaan oli huvittanut kansaa gladiaattorinäytännöillä ja muilla huveilla niin runsaasti kuin Caligula.

Hänen mielettömimpiä päähänpistojaan oli teettää silta yli Napolinlahden hienosta Baiæn kylpypaikasta Puteolin kaupunkiin, lähes puolen peninkulman pituisen matkan. Aiheena ei tähän ollut ainoastaan se, että hän tahtoi ällistyttää maailmaa, vaan lienee siihen sekoittunut jonkinlaista vielä lapsellisempaa uhmaa. Tiberiuksen aikana keisarin hoviastrologi oli nimittäin ennustanut, että Caligula voi yhtä vähän tulla keisariksi kuin ratsastaa Napolinlahden yli.

No mitäpä siinä. Caligula käski, että kaikkien italialaisten rahtialusten oli kokoonnuttava Baiæseen laivasiltana käytettäviksi. Kun silta oli valmis, hän itse ratsasti, ylpeänä kuin jumala, Aleksanteri suuren panssari päällänsä, sillan yli Baiæsta Puteoliin. Ja sittenkuin hän oli päivän levännyt tästä suurteostansa, hän ajoi triumfaattorina nelivaljakolla takaisin kaartinsa ja katselijajoukkojen seuraamana. Keskellä siltaa hän pysähtyi ja nousi puhujalavalle ylistämään urotekojansa. Sen jälkeen hän vietti voittojuhlaa, joka valtavin juomingein jatkui myöhään yöhön. Ja kun päihtymys alkoi vaikuttaa, Caligula sai arvoisensa päähänpiston. Äkkiä kuuluu läpitunkevaa kirkunaa. Cæsarin viittauksesta on huvikävelyllä olijat heitetty mereen. »Kauan», Viktor Rydberg sanoo, »puhuttiin Baiæssa tästä poika-viikarikujeesta, kauemmin kuin keisarin kylvystä hyväntuoksuisissa esansseissa tahi hänen miljoonia nielevistä päivällisistään.» — On kuitenkin toinenkin esitys tästä tapauksesta, nimittäin että ne, jotka kellahtivat mereen, tekivät sen juovuspäissään. Siitähän ei voi syyttää Caligulaa, ei ainakaan suoranaisesti.

»Kerran», Viktor Rydberg jatkaa, »Caligula esiintyy uhraajana ja upotti kirveensä — uhrieläimeenkö? Ei — vaan pahaa aavistamattomaan alttaripalvelijaan, joka seisoi vieressä. Villa Borghesen Caligulan rintakuva viistoon vilkkuvine silmineen ja suun ympärystön ilkeine piirteineen näyttää hautovan mielessään yhtäläistä pilaa.»

Mitä Caligulan mieletön tuhlaus maksoi, sen Rooman kansa sai tuntea nahassaan.⁻ Hänen veronsa kohosivat ehtimiseen oikeaksi kiristämiseksi. Hänen määrätön kullanhimonsa antoi aihetta juttuihin, että hän huvitteli latomalla kultarahakasoja palatsinsa marmorilattialle ja vierittelemällä itseänsä alastomana niissä. Tämän nautinnon hekumaa hän lienee välistä tehostanut sulkemalla pakaten täynnä olevat viljavarastot ja antamalla kansanjoukkojen nähdä nälkää.

Olisi ollut luonnotonta, ellei olisi tehty salaliittoja tämän valtaistuimella olevan epäsikiön pään menoksi. Mutta kaikki yritykset epäonnistuivat pretoriaanien vartioinnin takia. Vain näiden omista riveistä pelastus voi tulla Rooman kansalle. Lopuksi muutamat kaartinupseerit tekivät salaliiton ja surmasivat tyrannin hänen palatsissaan vuonna 41 j.Kr. Hän oli silloin hallinnut vajaan neljä vuotta. Rooman roskaväki suri hänen ennenaikaista kuolemataan vilpittömästi hänen suurten, epäämättömien amfiteatteri- ja kilparata-ansioittensa vuoksi.

Ehdottoman oikeuden näkökannalta — jos nyt sellainen on mahdollista tässä vajavaisuuksien maailmassa — täytyy kuitenkin tunnustaa, että Caligula ei ollut täydellisesti kelvoton, kuten hänen paheittensa ja häpeällisten tekojensa perusteella voisi luulla. Erikoistutkija voi kyllä hyvällä tahdolla keksiä yhden ja toisen pienen valopilkun, kuten etteivät hänen kaikki kuolemantuomionsa olleet oikeudettomia, ettei hän tuhlannut kaikkia valtion varoja, vaan käytti niistä osan hyödyllisiin rakennusyrityksiin, ja ettei hän ollut aivan kelvoton ulkopolitiikan hoidossa. Mutta suorastaan mahdotonta on kruunatun lurkin muiston puhdistusyritys. Sen tekee mahdottomaksi hänen määrätön itsejumalointinsa, hänen vintiömäinen ilkeytensä, hänen hillitön tuhlaavaisuutensa ja ylipäänsä hänen täydellinen hallitsijan edesvastuuntunteen puutteensa ja hänen kyvyttömyytensä aavistamaankaan, että hänellä olisi jokin elämäntehtävä suoritettavana.

* * * * *

Meidän päivinämme Caligula on tullut »mielenkiintoiseksi» niiden suurien arkeologisten yritysten takia, jotka diktaattori Mussolini on pannut alulle, nimittäin Nemijärven tyhjäksi pumppuamisen ja sen pohjalla olevien Caligulan aikuisten keisarillisten loistoalusten kuiville saattamisen vuoksi. Pikku järven asema keskellä Albanovuorten vehreyttä, pari peninkulmaa kaakkoon Roomasta on silmiäkiehtovan kaunis. Järvi on syntynyt siten, että vanha tulivuoren aukko on täyttynyt vuorilta virtaavasta sadevedestä. Sen pyöreää, peilikirkasta pintaa, jota tuulenhenkäys tuskin koskaan panee väreilemään, sanottiin muinoin »Dianan peiliksi». Jumalattarella olikin laajalti kuulu temppeli sen rannallapa hänelle oli sekin lehto pyhitetty, jonka mukaan pieni Nemin yhteiskunta on saanut nimensä. »Lehto» on nimittäin latinaksi nemus.[140]

Muinaisajan ylhäiset roomalaiset osasivat antaa arvon seudun luonnonkauneudelle ja miellyttävälle ilmastolle. Järveä ympäröivät siihen aikaan kesähuvilat ihanine puistoineen ja puutarhoineen. Mutta ylhäisin kesävieras ei tyytynyt asumaan rannalla — hän ankkuroi huvilansa järvelle. Egyptin Ptolemaiosten ja Sisilian tyrannien tapaan sanotaan Caligulan rakennuttaneen kaksi suurta loistoalusta ja varustaneen ne uiviksi kesähuviloiksi kukkineen ja ruohokenttineen, viiniköynnöksineen ja hedelmäpuineen, vilpoisine pylväshalleineen, suihkukaivoineen ja kylpyhuoneineen.

Mutta Caligulan kauhea tarina loppui ja samoin keisarilaivojenkin. Joutui päivä, jolloin ne olivat tehneet tehtävänsä ja painuivat pienen, rauhallisen järven pohjaan. Ja vähitellen koko ihanuuden muisto unohtui. Kuitenkin se eli kansansaduissa; ja 1400-luvun alussa seudun omistaja antoi eräälle kuuluisalle teknikolle tehtäväksi tutkia, missä määrin oli perää ympäristön talonpoikien väitteessä kahdesta hukkuneesta aluksesta. Muutamien genovalaisten merimiesten avulla, jotka uivat kuin kalat, teknikon onnistui saada rautakoukut kiinni yhteen runkoon, ja kun hilattiin, seurasi osa keulaa koukuissa. Se oli tehty kolmentuuman lehtikuusilankuista ja päällystetty lyijylevyillä.

Vuosisata myöhemmin suoritettiin uusi tutkimus alkeellisen sukelluslaitteen avulla. Tällöin todettiin m.m., että laivan sisässä oli lattia karmosiinipunaisista tiilistä. Muutoin ei tämä eikä vuosisata aiemmin tehty koe tuottaneet muita huomattavia tuloksia. Omituista kuitenkin on, että tämän jälkeen oli arkeologisissa piireissä tapana kuitata puhe Nemijärven laivoista olkapäitten kohautuksella. Oli huomattuja arkeologeja Italiassa ja muissa maissa, jotka jyrkästi kielsivät niiden olemassaolon.

Sittenkin oli Roomassa eräs antiikki-intoilija, nimeltään Constanzio Mæs, mies, jolla oli Schliemannin »herkkäuskoisuus» ja innostus, joka ei antanut hänen lakata ajattelemasta uponneita aluksia. 1890-luvun alussa hän julkaisi niistä herättäviä kirjoituksia aikakauslehdissä. Muutamia vuosia myöhemmin ne tekivät vaikutuksensa. Muuan italialainen ruhtinatar omisti näihin aikoihin tilukset Nemijärven ympärillä. Työt aloitettiin Dianan temppelin kaivauksella ja arkeologiset tutkimukset ulotettiin järven pohjaankin. Tuloksena saatiin ylös komea pronssinen keulakoristepää, viisi samasta aineesta loisteliaasti tehtyä eläimenpäätä renkaat leuoissa, joukoittain rikkonaisia mosaiikkilaattoja ja lopuksi — minkä arvo ei ollut vähäisin — kaksi pitkää palasta lyijyistä vesijohtoputkea, joissa oli Caligulan nimileima. Tämän jälkeen viranomaiset kielsivät työn jatkamisen; mutta vuonna 1928, kuten sanottu, valtio ryhtyi itse siihen. Alukset ovat mittasuhteiltaan valtavia. Yksi on lähes 70 metriä pitkä, toinen viisi metriä pitempi. Loistoesineitä ei niissä kuitenkaan ole, sillä kaikki sellaiset on viety pois, ennenkuin alukset upposivat syvyyteen. Mutta laivanrakennustaidon historialle ne ovat erittäin kiintoisia, sillä ne ovat antiikin vanhimmat säilyneet laivat. Kuuluisat eläimenpäät, jotka aiemmin ongittiin ylös, osoittautuvat nyt kuuluneensa, ei aluksiin, vaan loistosiltaan, joka johti maalta lähimpänä olevaan alukseen.

Kirjallisuutta:

Hugo Willrich, Caligula (Klio 1903).

Ulrich Linnert, Beiträge zur Geschichte Caligulas.

S. Neander Nilsson, Kejsarskeppen i Nemisjön (Svensk tidskrift 1929).

James G. Frazer, Den gyllene grenen. Studier i magi och religion: 2 nid.