CICERO JA CATILINAN SALALIITTO.

Catilina oli roomalainen ylimys[26], joka varhaisesta nuoruudestaan oli ollut suurkaupungin läpi turmeltuneen kultaisen nuorison perikuva. Paheissa yhtä hyvin kuin lahjakkuudessa hän oli Alkibiadeen uusi, mutta huononnettu painos. Tämän hirmuisen ihmisen kuva on painunut syvälle jälkimaailman muistiin hänen syyttäjänsä Ciceron ja historioitsija Sallustiuksen kuvausten välityksellä. Kenties he ovat maalanneet liian hirvittävillä väreillä. Tällä ei tahdota sanoa, että eräiden nykyaikaisten historioitsijani »kunnianpelastus»-koe —jopa suorastaan kilvoittelu esittää Catilina vakavamielisenä Gracchusten seuraajana — suinkaan tuntuisi vakuuttavalta. Sallustiusta ei ainakaan kernaasti voi epäillä puolueellisuudesta Catilinaa kohtaan, koskapa hän itsekin kuului kansanpuolueeseen, ja hänellä näin ollen olisi ollut kaikki syy maalata hänen kuvansa pikemmin valoisin kuin mustin värein. Sallustius sanoo m.m. hänestä: »Läpiturmeltuneessa mielessään tuntien veristä vihaa jumalia ja ihmisiä vastaan hän ei voinut koskaan saada rauhaa, nukkuipa tai valvoi — siihen määrään paha omatuntonsa tuskastutti ja vaivasi häntä. Senvuoksi hänen kasvojensa väri oli kalman kalpea, hänen katseensa harhaileva ja hänen käyntinsä milloin kiihtynyttä, milloin velttoa — lyhyesti sanoen: epätoivon mielettömyys ilmeni selvästi hänen liikkeissään ja ulkonäössään.»

Catilina oli sukuylpeä ja halusi kiihkeästi saada näytellä maailmassa suurta osaa, joka olisi hänen sukuperänsä arvoinen — mutta hänellä ei ollut rahaa. Hän oli rajattoman himokas elämän nautintoihin ja sentähden valmis uskaltamaan kaikki, tekemään mitä häpeämättömyyksiä tahansa, kunhan vain pääsi rikkauksiin käsiksi. Sellaiselle luonteelle Sullan henkipattojulistukset tarjosivat suuria mahdollisuuksia, ja hän käyttikin niitä hyväkseen. Hänestä tuli diktaattorin kaikkein innokkain kätyri. Tiedetään useimpien hänen huomatuimpien uhriensa nimet. Näihin kuului eräs Rooman jaloimmista miehistä, jota tuhannet sydämellisesti rakastivat ja palvoivat hänen hyväntekeväisyytensä takia. Ei siinä kyllin, että Catilina surmautti hänet, hän teki sen kammottavan tuskallisella tavalla. »Näytti siltä», eräs muinainen historioitsija kertoo, »kuin olisi tahdottu antaa hänen kärsiä kuoleman tuskaa useampia kertoja perättäin». Hänen irti hakattua päätään, josta vielä tippui verta, Catilina kantoi riemuiten läpi kaupungin ja laski sen Sullan jalkojen juureen.

Proskriptioiden levottomuuksien aikana Catilina murhasi kaiken lisäksi oman veljensä, mutta hänen onnistui välttää lain koura hankkimalla murhateon perästä veljensä nimen henkipattoluetteloihin. Catilinan julmuus vietti orgioitaan, samoin hänen ryöstönhalunsa. Olihan Sullan kätyrinä toimiminen tuloja tuottavaa. Mutta Catilinalla ei ollut, kuten Crassuksella, kykyä kerätä rahoja ja antaa niiden kasvaa korkoa — hän antoi niiden vieriä yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. »Enemmän kultaa, enemmän nautintoja!» oli se ajatus, joka häntä ajoi eteenpäin veren tahraamalla tiellään; ja hänen hurjuutensa ja julkeutensa ylittivät kaikki rajat. Mutta senvuoksi kukaan ei uskaltanutkaan tehdä hänelle mitään. Kaikki olivat kuin kauhun lyömiä kuullessaan vain Catilinan nimen. Ja se kauhu, joka häntä ympäröi, antoi hänelle pirullisen vaikutusvallan niihin kevytmielisiin ja nautinnonhimoisiin naisiin, joita oli niin paljon maailmankaupungin korkeimman ylimystön piirissä tänä läpiturmeltuneena aikana. Sillä Catilina ei olisi ollut se, mikä oli, jolleivät eroottiset seikkailut olisi näytelleet tärkeää osaa hänen elämässään. Huomiotaherättävimpiä häväistysjuttuja oli se, että hänet yllätettiin erään Vestan neitsyen luona. Hän lienee murhannut oman, vaimonsa mennäkseen naimisiin toisen naisen kanssa, joka oli yhtä tunnettu kauneudestaan kuin kevytmielisyydestäänkin. Kaiken lisäksi väitettiin yleisesti, että hänen uusi vaimonsa oli hedelmä hänen omasta suhteestansa erään ylhäisen roomalaisen puolisoon, naiseen, josta Sallustius vertaansa vailla olevalla kärkevällä kielellään sanoo, että »sittenkuin oli puhuttu hänen kauneudestaan, hänessä ei ollutkaan enää muuta ylistettävää.»

Kaikenlaatuisissa irstailuissa Catilina oli numero yksi, ja hänelle tuotti nautintoa saattaa Rooman ylhäiset nuorukaiset yhtä turmeltuneiksi, kuin hän itsekin oli. Tämä rikollisluonne veti puoleensa suurkaupungin kaiken heikkoluonteisen nuorison. Jotka eivät ennestään olleet turmeltuneet, turmeltuivat seurustellessaan hänen kanssaan, ja sitten he olivat valmiit tottelemaan hänen pienintäkin viittaustaan. Sallustius väittää, että Catilina piti suorastaan koulua, missä sai oppia todistamaan väärin, väärentämään nimikirjoituksia ja raivaamaan — usein vain harjoituksen takia — ihmisiä tieltään tulematta ilmi. Tällaisen ylhäissyntyisten nuorten rikollisten joukon Catilina keräsi ympärilleen. Cicero puhuu painokkaasti niistä luonnonvastaisista taipumuksista, mitä näillä hänen kultapojillaan oli, kun hän kertoo, kuinka nämä pitkän matkan päähän tuoksuivat hajuvesiltä ja kuinka he kävivät melkein naisten tapaan vaatetettuina. Mutta »nämä kauniit ja veltostuneet pojat», hän sanoo, eivät kunnostautuneet vain Terpsikhoreen ja Venuksen palveluksessa, vaan voivat myöskin tarpeen tullen sekoittaa myrkkyä ja käsitellä tikaria.

Perin vaaralliseksi yleiselle turvallisuudelle Catilina tuli silloin, kun hän vakavasti antautui politiikkaan. »Tämä aika äkillisine valtiollisine mullistuksineen», Ihne sanoo, »oli kasvattanut kansalaisluokan, joka piti politiikkaa uhkapelinä. Onnistuneella nopanheitolla he toivoivat voittavansa kaiken, ja siinä toivossa he uskalsivat kaikki. Catilina oli näiden poliittisten pelurien selväpiirteisin tyyppi. Nyt hän odotti vain tilaisuutta saada itse laatia uusia henkipattoluetteloita voidakseen siten hankkia itselleen rajattomat varat irstailuihinsa. Päästäkseen valtaan hän haki konsulin virkaa vuosi vuoden jälkeen, mutta ei koskaan tullut valituksi. Silloin hän teki salaliiton toisten samanmielisten kanssa hankkiutuaksensa Rooman diktaattoriksi ja jakaaksensa valtion virat ja rikkaudet toveriensa kanssa.[27] Salaliittolaisten riveissä oli paljon Rooman ylhäisimpiin sukuihin kuuluvia, joukossa sangen useita naisiakin. Nämä ylhäiset naiset olivat arvokkaita liittolaisia sentähden, että he elivät leveästi, heillä oli paljon ystäviä ja kokonaiset laumat orjia, joita voitiin panna toimimaan vallankumousmiesten hyväksi. Ja paitsi näitä salaliiton suoranaisia jäseniä oli lukemattomia muita, jotka olivat valmiit tottelemaan johtajien käskyjä, jos vain vallankumouksella näytti olevan onnistumisen mahdollisuuksia. Suuri vaara piili oikeastaan juuri tässä asiaintilassa.

Mutta kuinka oli mahdollista, että Catilina voi saada niin paljon kannattajia? Hänellä oli varmasti erikoinen kyky lumota ihmisiä. Tämän aidon tyranniluonteen onnistui ympäröidä itsensä vakavien kansanvaltaisten pyrkimysten sädekehällä. Hän ei säästänyt suuria lupauksia »katkaista sorrettujen kahleet», vapauttaa heidät veloista ja antaa heidän nauttia valtion rikkauksia. Näin soinnutteli hän kauniisti ja liikuttavasti kuulijainsa sydämen kieliä, mutta ei myötätunnosta yhteiskunnan onnettomia kohtaan, vaan yksinomaan siksi, että hän itse oli rappiolle joutunut mies. Ja mitä velkoihin tuli, hän »yhteiskunnan kovanonnen lapsilla» tarkoitti juuri kaltaisiaan: yläluokan rappiolle joutuneita, jotka olivat velkaantuneet korviansa myöten, mutta joiden ei ollut onnistunut saada korkeita virkapaikkoja tai hankkia itselleen muita mahdollisuuksia voidakseen korjata huono taloudellinen asemansa.

Salaliitto levisi yli koko Italian.

Catilinaa vastaan ryhtyi kuitenkin toimimaan suuressa arvossa pidetty asianajaja Marcus Tullius Cicero, suurin kaunopuhuja, mitä Roomalla koskaan on ollut. Hän oli samanikäinen kuin Pompeius, syntynyt vuonna 106 e.Kr. Cicero oli oman onnensa seppä. Hän oli tosin syntyisin varakkaasta ja sivistyneestä kodista, mutta syntynyt ja kasvanut maaseutukaupungissa, mies, jolla ei ollut ylhäisiä esivanhempia eikä ylhäisiä suojelijoita, joihin turvautua, kun hän alkoi pääkaupungissa kilvoittelunsa yhteiskunnallisesta asemasta. Mutta innostunut ja rikaslahjainen nuorukainen oli isänmaanrakkauden läpitunkema ja oli vakaasti päättänyt osoittautua ylpeän roomalaisnimen arvoiseksi. Sivistyksensä hän sai kreikkalaisissa filosofi- ja kansanpuhujakouluissa ja voittamattoman hienosti hän käytti kreikkalaisen kuosin mukaan komeaa roomalaiskieltä. »Ciceron latina» on ollut kaikkina aikoina lajissaan esikuvallista »klassillista latinaa».

Kaksikymmentäkuusivuotiaana Cicero Sullan diktatuurin aikana piti ensimmäisen kuuluisan puheensa. Se oli Sextus Rosciuksen puolustuspuhe. Oikeudenkäynti mainittua miestä vastaan antaa meille iljettävän kuvan siitä, minkälaisia rikoksia diktaattorin suosikit voivat tehdä.

Oikeusjutun esihistoria oli se, että Roscius oli samannimiseltä isältään perinyt lähes kymmenen miljoonan markan arvoisen omaisuuden. Eräs Sullan vapautettu orja, rikas ja nautinnonhaluinen kreikkalaissukuinen lurjus nimeltään Khrysógonos, katselee himokkain silmin näitä rikkauksia; ja päästäkseen niihin käsiksi hän toimii niin, että vanhemman Rosciuksen nimi merkitään henkipattojulistuksiin. Sitten hän ostaa koko henkipaton omaisuuden noin 3 000 markalla. Jottei hänen tarvitsisi pelätä jälkiseurauksia Khrysogonos koettaa kanssarikollistensa avulla raivata nuoremman Rosciuksen tieltään; ja kun tämä yritys epäonnistuu, hän ryhtyy siihen konnankoukkuun, että lahjottujen todistajain avulla syyttää häntä isänmurhasta. Vanhempi Roscius oli nimittäin murhattu.

Cicero osoitti nyt, ettei inhoittavaan syytökseen Roscius raukkaa kohtaan ollut pienintäkään aihetta olemassa, mutta sitäkin enemmän syitä, jotka osoittivat, että Khrysogonoksen kätyrit olivat suorittaneet ilkityön.

Ciceron onnistuikin saada Roscius parka vapautetuksi. Täten syytetty oli saanut kunniallisen miehen maineensa takaisin. Mutta köyhäksi täytyi hänen jäädä. Ajateltavissakaan ei ollut, että henkipatto voisi saada takaisin vähääkään omaisuuttaan.

Cicero oli uskaltanut paljon ruvetessaan esiintymään kaikkivaltiaan Sullan kätyriä vastaan ja ylipäänsäkin rohjetessaan puhua aikana, jolloin kaikkien kieli oli kauhun lamauttama, vaikkakin hän tietysti varoi sanomasta kaikkia niitä rohkeita sanoja, jotka hän myöhemmin sovitti puheen kirjoitettuun tekstiin.[28]

Sittenkuin Cicero tällä rohkealla esiintymisellään oli tehnyt nimensä asianajajana tunnetuksi, hän antautui virkamiesuralle ja voitti kaunopuheisuudellaan voiton toisensa perästä Forumilla. Hän paljasti suuria ja pieniä rikollisia, kiristyksiä ja muita hävyttömyyksiä vastaan hän kävi säälimätöntä sotaa, ja yhteiskunta voi olla hänelle kiitollinen uskollisesta vartiopalveluksesta. Vuonna 64 hän Catilinan vastaehdokkaana pyrki konsuliksi seuraavaksi vuodeksi, ja hänen onnistui kiivaan vaalitaistelun jälkeen lyödä Catilina laudalta. Itse vaalipäivänä Cicero oli pukenut päällensä panssarin ja piti huolen siitä, että se pisti näkyviin togan alta. Kuinka monta ääntä hän voitti näyttämällä kansalle, että hänen henkensä oli uhattu, ei ole tietysti laskettavissa.

Konsulina Ciceron täytyi käyttää kaikkia niitä keinoja, jotka virka soi hänelle, pitääkseen puolensa vaarallista vihollistaan vastaan. Salaliittolaisten joukossa hänellä oli tiedustelijoita, jotka ilmoittivat hänelle kaikki, mitä näillä oli hankkeissa, m.m. että nämä aikoivat murhata hänet. Kiitos näille varovaisuustoimenpiteille hän vältti salaliittolaisten tikarit.

Kun hankkeet Ciceron henkeä vastaan olivat tulleet ilmi, hän kutsui senaatin koolle neuvotteluun. Catilina oli kyllin julkea tullakseen siihen myös ja näytelläkseen viattoman osaa. Mutta kun hän astui sisälle, kukaan ei vastannut hänen tervehdykseensä. Kaikki vetäytyivät pois hänen luotansa kuten ruttotautisen läheisyydestä, ja yksin hän sai istua penkillään. Leimuavassa puheessaan — kuuluisassa ensimmäisessä puheessaan Catilinaa vastaan — Cicero tempasi naamion roiston kasvoilta. Hän sinkautti aluksi kuuluisat sanansa Quousque tandem? »Kuinka kauan sinä Catilina», hän huudahti, »aiot käyttää väärin meidän kärsivällisyyttämme? Kuinka kauan sinun ilmeinen mielettömyytesi saa jatkaa vehkeilyjään? Milloinkahan sinun hillitsemättömän julkeutesi korkeat aallot viimeinkin asettuvat? Mitä tämä merkitsee: ei varmuusvartio, joka yöllä asetettiin Palatinus kukkulalle, eivät ne patrullit, jotka pitävät vartiota kaupungissa, ei koko kansan vallannut hämminki, ei kaikkien kunnon kansalaisten paikalle rientäminen, ei tämän varustetun paikan[29] valitseminen senaatin kokousta varten, eivät ne kiukkuiset silmäykset, joilla kaikki tänne kokoontuneet sinua katselevat, näytä sinuun lainkaan vaikuttavan! Etkö huomaa, että sinun rikolliset aikeesi on paljastettu? Uskotko sinä todellakin, että ainoakaan meistä on tietämätön siitä, mitä sinä puuhailit viime yönä ja toissa yönä, missä sinä olit, keitä oli kanssasi ja mitä päätöksiä sinä teit? Oi aikoja, oi tapoja! Senaatti tuntee kaikki sinun salahankkeesi, konsuli näkee ne — ja kuitenkin saat elää! Mitä minä sanonkaan: elää? Hän uskaltaa kaiken lisäksi tulla senaattiin ja ottaa osaa julkiseen neuvotteluun, samalla kuin hän silmäyksillään ilmaisee, ketkä hän meistä valitsee teuraikseen.

Kyllähän sinä saat elää, mutta et ilmeisesti aio lakata olemasta julkea, vaan paaduttaa itsesi vieläkin enemmän. Minä viivyttelen vielä, sillä minä tahdon, että sinä kuolet vasta sitten, kun ei ole enää niin läpiturmeltunutta ihmistä, että hän ryhtyisi sinua puolustamaan. Aina siihen asti saat elää; mutta elät kuten nytkin: minun laajain ja tehokkaiden varovaisuustoimenpiteitteni ympäröimänä, niin ettet sinä voi ryhtyä mihinkään voimassa olevaa järjestystä vastaan. Monet silmät ja korvat seuraavat tästä lähtien, kuten tähänkin asti, sinun jokaista edesottamistasi, ilman että sinä itse sitä lainkaan huomaat.» Ja sitten Cicero paljastaa Catilinan rikolliset puuhat yksityiskohdittain, päivä päivältä ja mainitsee varovaisuustoimenpiteet, joiden avulla hän ne oli tehnyt tyhjiksi, osoittaakseen, ettei mitään ollut tapahtunut häneltä salassa.

Catilina vastasi hävyttömyyksillä, mutta hänen äänensä hukkui paheksumishuutojen pauhuun, joka vapisutti neuvottelusalia. Suunniltaan raivosta hän syöksyi viimein ulos senaatista uhkaillen hirmuisesti tuhota kaiken. Seuraavana yönä hän jätti Rooman. Pakolaisena hän kaupungista poistui, tietoisena siitä, että hänen rikolliset aikeensa oli paljastettu ja että kaikki kunnialliset ihmiset halveksivat ja kirosivat häntä. Cicero voi hengittää levollisemmin. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa ensimmäisellä catilinalaispuheellaan.

* * * * *

Catilina läksi Etruriaan, sinne kerääntyneen kapinallisarmeijan luo. Tämän armeijan muodostivat muinaiset Mariuksen kannattajat, rappiolle joutuneet Sullan armeijan veteraanit sekä muut tyytymättömät henkilöt. Tällä armeijalla Catilina huudatti itsensä konsuliksi. Senaatti vastasi tähän toimenpiteeseen julistamalla hänet ja hänen kannattajansa valtiokiroukseen. Mutta salaliittolaisia oli vielä paljon Roomassa jäljellä, ja näillä olisi pitänyt Ciceron ilmoitusten mukaan olla tarkoituksena surmata hänet ja samalla sytyttää kaupunki tuleen.

Mutta väsymättömästi Cicero valvoi kaupungin turvallisuutta. Tehdäkseen Catilinan rikostoverit vaarattomiksi hän piti kansankokoukselle toisen catilinalaispuheensa, jossa hän paljasti heidät kaikki tyynni. »Voimmeko sietää sitä», hän huudahti, »että nämä raukkamaiset ihmiset väijyvät urhoollisten miesten henkeä, että miehet, joiden on tapana lojua pöytien ääressä hurjissa juomingeissa syleillen haureellisia naisia, viinistä herpaantuneina, ruoan turvottamina, kukilla seppelöityinä, voiteilla hierottuina, intohimojen heikontamina nikotellen uhkailevat surmata kunnon kansalaiset ja sytyttää kaupungin tuleen?»

Niin kauan kuin näitä yhteiskunnalle vaarallisia olioita oli kaupungissa, piti kaikkien kunnon kansalaisten vartioida yötä päivää kotejaan. Cicero puolestaan lupasi edelleenkin huolehtia itsensä Rooman puolustamisesta: »Ken koettaa panna toimeen levottomuuksia kaupungissa, ken hommailee rikollisessa puuhassa, saa kyllä kokea, että Roomassa on valppaat konsulit, kelvollisia virkamiehiä ja toimintatarmoinen senaatti, että täällä on aseita ja teloituspaikka, missä isämme ovat säätäneet sellaiset rikokset sovitettaviksi.»

Muutamia viikkoja myöhemmin Cicerolla oli kirjallisia todisteita salaliittolaisten rikollisista suunnitelmista. Hän kiiruhti vangitsemaan alkuunpanijat ja esittämään senaatille salaliittolaiset syyllisiksi todistavat paperit. Näistä kävi selville, että rikolliset olivat suunnitelleet nostattaa Galliassa kapinan, jonka he toivoivat sitten leviävän myöskin Espanjaan.

Neuvottelut kestivät senaatissa koko päivän, ja konsulia kiiteltiin lämpimästi hänen valppaudestaan. Hätääntyneitä kansanjoukkoja tungeksi kuurian ympärillä saadakseen kuulla viimeisiä uutisia, ja kun Cicero illan suussa, neuvottelujen päättyessä näyttäytyi, häntä tervehdittiin vilkkain suosionhuudoin. Forumin edustalle kokoontuneelle yleisölle hän piti kolmannen catilinarisen puheensa, jossa hän selosti niitä toimenpiteitä, joihin hän oli ryhtynyt, ja senaatin kiitollisuutta siitä, että hän oli pelastanut isänmaan.

Cicero ei ollut suinkaan sellainen mies, joka asetti kynttilänsä vakan alle. Liikaa kainoutta ei ilmene suinkaan seuraavista sanoista, joilla hän vertasi itseään Romulukseen: »Kun me roomalaiset kiitollisuudesta ja ihaillen olemme koroittaneet kaupunkimme perustajan kuolemattomien jumalien joukkoon, eiköhän silloin sitä, joka on pelastanut perustajan uljaan työn, pitäisi sekä nykyisen että tulevan maailman kunnioittaa? Olenhan minä katkaissut kärjen siitä miekasta, joka paljastettiin tasavaltaa vastaan, ja torjunut tikarinpistot teidän kurkuistanne. Senaatti on kunnioittanut minua päättämällä viettää minun kunniakseni kiitosjuhlan kuolemattomille jumalille, 'sentähden, että minä' — niin kuului senaatin päätös — 'olen pelastanut kaupungin murhista ja palosta, sen asukkaat varmasta kuolemasta, koko Italian sodan hävityksiltä.' Tämä on ensimmäinen kerta kaupunkimme perustamisesta saakka, jolloin tällainen kunnia on tullut muun kuin voittoisan sotapäällikön osaksi», hän selitti paremmaksi vakuudeksi.

Heti sen jälkeen hän oli kuitenkin kyllin vaatimaton antaakseen kunnian korkeammille valloille. »Jos sanoin» — näin kuuluivat hänen sanansa — »että minä olen estänyt rikolliset suorittamasta häpeällisiä aikeitaan, niin olen tehnyt itseni syylliseksi suunnattomaan julkeuteen. Iuppiter se torjui heidät; hän se on suvainnut suojella ja varjella Capitoliumia, tätä temppeliä, koko tätä kaupunkia ja teitä kaikkia. Kuolemattomat jumalat ne ovat antaneet minulle ajatuksen ja tahdon tarttua asioiden kulkuun; heidän avullaan minä olen saanut näin sitovat todistukset rikollisia vastaan.»

Kaksi päivää myöhemmin Cicero kutsui jälleen senaatin koolle neuvottelemaan vangittujen rangaistuksesta. Hän piti nyt neljännen catilinarisen puheensa, jossa hän kehoitti valtion isiä tekemään rikolliset vaarattomiksi. Catilinan puoluelaiset ansaitsivat saman kohtelun, mihin rangaistukseen perheenisä tuomitsisi orjan, joka on lyönyt kuoliaaksi hänen vaimonsa ja pistänyt hänen talonsa tuleen. Mukaansa tempaavin sanoin konsuli vetosi kaupungin isiin: »Jumalattoman salaliiton tulisoihtujen ja murha-aseitten saartamana meidän kaikkien äiti, isänmaa, ojentaa rukoillen kätensä teitä kohti. Teille hän uskoo oman ja kaikkien lastensa elämän, teille linnan ja Capitoliumin, teille kotijumalien alttarit ja Vestan ikuisen tulen, teille kaikkien jumalien temppelin ja pyhätöt, teille kaupungin muurit ja talot. Päätöksestähän, jonka tänä päivänä teette, riippuu teidän oma elämänne, puolisojenne ja lastenne olemassaolo, kaikki ajallinen hyvinvointi, paikka, jossa asutte ja elätte, kotiliesi, jota sanotte omaksenne. Ajatelkaa, mitä suunnattomia ponnistuksia on kysynyt meidän valtamme perustaminen, kuinka paljon rohkeutta vapauden vakiinnuttaminen, ja muistakaa, että yksi ainoa yö on ollut vähällä tuhota tämän kaiken! Tänä päivänä teidän täytyy ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, ettei tällaista enää milloinkaan voida panna toimeen ja etteivät kansalaiset voi edes suunnitella sellaista.»

Tälläkin kertaa Ciceron kaunopuheisuus tempaa senaatin mukaansa. Päätökseksi tuli, että kaikki rikolliset oli tehtävä vaarattomiksi mestaamalla heidät. Myöhään illalla heidät vietiin Capitoliumin juurella olevaan vankilaan, joka oli määrätty kuolemaantuomituille. Täällä heidät mestattiin, toinen toisensa jälkeen. Konsuli odotti vankilan portin edustalla; ja kun kammottava toimitus oli lopussa, hän huusi valtavalla äänellä Forumilla olevalle väkijoukolle yhden ainoan sanan: »Vixérunt (He ovat eläneet)». Syvän hiljaisuuden vallitessa otettiin vastaan tärisyttävä ilmoitus.

Mutta kotimatkalla vankilasta kotiin saattoi häntä riemuitseva kansanjoukko.

Osa salaliittolaisista oli kuitenkin ehtinyt pudistaa Rooman tomut jaloistaan ja paeta Catilinan luo Etruriaan. Mutta senaatin joukot ympäröivät hänet ja hänen sotajoukkonsa, ja epätoivoisen taistelun jälkeen kapinoitsijat saivat melkein viimeiseen mieheen surmansa. Kun Catilina näki, että kaikki oli hukassa, hän syöksyi upseeriansa seuraamana keskelle vihollisjoukkoja ja kaatui osoittaen urhoollisuutta, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Vielä kuollessaankin hänellä oli sama hurja kasvojenilme kuin eläessään.

Cicero sai senaatilta kunniakkaan nimen »pater patrise (isänmaan isä).»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Gaston Boissier, La conjuration de Catilina.

P. Merimée, Conjuration de Catilina.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Marcus Tullius Cicero, Valda tal. Julius Centerwallin ruotsinnos.

Otto Eduard Schmidt, Der Briefwechsel M. Tullius Ciceros.

Friedrich Aly, Cicero, sein Leben und seine Schriften.

Gaston Boissier, Cicero och hans vänner. Ernst Apiarien ruotsinnos ranskasta. 2 osaa.

Axel Dahlman, Cicero.

S. Eitrem, Cicero og hans tid.

Otto Plasberg, Cicero in seinen Werken und Briefen.

Th. Zielinski, Cicero im Wandel der Jahrhunderte.

W. Drumann, Geschichte Roms in seinem Übergange von der republikaniscben zur monarchischen Verfassung: 6 nid.