POMPEIUS JA CÆSAR.

ENSIMMÄINEN TRIUMVIRAATTI.

Vuoden vaihteessa 62—61 e.Kr. Idän voittaja palasi Roomaan. Sen perusteella, mitä aikaisemmin vuonna 62 oli tapahtunut, oli selvempää kuin milloinkaan, että valtakunnassa piti vallan olla koottuna yksiin käsiin. Muuten oli vaara tarjolla, että milloin tahansa valtion ja kansalaisten turvallisuus voi joutua kyvykkään seikkailijan leikkikaluksi. Nyt oli lähestymässä mies, jolla oli aseellinen valta käytettävänään. Kuningaskruunu oli kypsä hedelmä, valmis poimittavaksi. Oli useita, jotka ennustivat, että vuosi 691 valtion perustamisesta[30] tulisi olemaan tasavallan viimeinen.

Kaikki tasavaltaisen hallitusmuodon kannattajat, niin senaatin kuin kansanpuolueessakin, elivät senvuoksi alituisessa jännityksessä odottaen vain, mitähän tapahtuisi silloin, kun Pompeius tulisi jälleen kotiin. Vähäinen lohdutus oli kansanpuolueelle, että Pompeius oli julkisesti tehnyt demokraattisen uskontunnustuksen. Oli varmasti viisainta hankkia itselleen vastapaino Idän herraa vastaan. Samoin ajatteli Crassus. Ja niin kävi joka päivä selvemmäksi, että hänestä tulisi kansanpuolueen turva. Sullan henkipattojulistusten aiheuttaman suuren mieshukan jälkeen demokraateilla oli puute johtaja-aineksista.

Yksinään Crassus ei kuitenkaan kyennyt sellaiseen tehtävään kuin puolensa pitämiseen miestä vastaan, joka komensi taisteluvalmista armeijaa. Mutta auttajaksi tarjoutui demokraattien piiristä nouseva uusi tähti: Iulius Cæsar. Hän oli syntynyt luultavasti vuonna 100[31] ja kuului ylhäiseen Iuliusten sukuun, joka kehui polveutuvansa Æneaan pojasta Iuluksesta ja saaneensa sukunimensä hänen mukaansa. Mutta sukulaisuussuhteittensa johdosta Cæsar oli tullut yhteyteen myöskin kansanpuolueen kanssa. Marius oli nimittäin naimisissa hänen tätinsä kanssa, ja Cæsar itse meni naimisiin erään kiivaan demokraatin tyttären kanssa.

Kun Sulla tuli valtaan, Cæsar ei kuten monet muut, vaihtanut puolueväriä. Uskalsipa hän uhmata kaikkivaltiaan käskyä erota nuoresta vaimostaan ja mennä naimisiin erään »oikeamielisen» naisen kanssa.

Senvuoksi hänenkin nimensä merkittiin henkipattoluetteloihin. Diktaattori armahti kuitenkin hänet vaikutusvaltaisten ystävien rukouksista, mutta huomautti kuitenkin: »Te ette tiedä, mitä teette, sillä tässä nuoressa miehessä piilee enemmän kuin yksi Marius.» Tällainen lausunto oli tietysti demokraattien mielestä vastaisuutta varten paras suositus, minkä nuori Cæsar voi saada.

Siivitetyksi sanaksi muodostui ajatus, jonka Cæsar itse kerran lausui, kun hän matkusti erään pikkukaupungin läpi pohjois-Italiassa. Kun hänen seurueensa kesken puoliksi piloilla oli puhetta siitä, voisiko tällaisessakin luolassa olla puoluetaisteluita ja tilaa poliittiselle kunnianhimolle, Cæsar tokaisi: »Aivan varmasti. Ja minä puolestani tahtoisin mieluummin olla täällä ensimmäinen kuin Roomassa toinen.»

Kun hän 34 vuoden vanhana tuli maaherraksi Espanjaan, hänen kerrottiin nähneen Herkuleen temppelissä Gadeksessa Aleksanterin kuvapatsaan ja tällöin huoanneen: »Minun ikäisenäni hän jo oli valloittanut maailman, ja minä en ole vielä saanut aikaan mitään!»

Aluksi oli kuitenkin näyttänyt siltä, kuin Cæsarin ainoa kunnianhimo olisi ollut soittaa ensimmäistä viulua Rooman elostelevien nuorten keikarien kesken. »Hän teki itsensä kuuluisaksi enemmän hulluilla päähänpistoillaan ja suurenmoisilla veloillaan kuin tulisella demokraattisella kaunopuheisuudellaan», Mommsen sanoo. Cicero pani kyllä huolehtien merkille hänen kunnianhimoisuutensa, mutta väitti toiselta puolen: »Kun näen hänen huolellisesti käherretyt suortuvansa, en kuitenkaan voi uskoa, että tuolle miehelle juolahtaisi mieleen kumota Rooman valtiosääntö.»

Mutta kyllä leijonan kynsi pisti välistä esille. Erään kerran Cæsar joutui merirosvojen vangiksi; ja kun nämä älysivät, että heidän saaliinsa oli ylhäinen mies, niin he vaativat hänestä lunnaita 20 talenttia.[32] Mutta kun Cæsar kuuli summan, hän äyhkäisi: »Kaksikymmentä talenttia sellaisesta miehestä kuin Julius Cæsarista! Haha! Viisikymmentä talenttia pitää teidän saada. — Mutta sitten minä kerran ristiinnaulitsenkin teidät kaikki tyynni.»

Sillä aikaa kuin hänen ystävänsä puuhasivat hankkiakseen kokoon lunastussumman, hän kohteli herroja merirosvoja mitä ylimielisimmällä tavalla. Plutarkhos sanoo, että hän »eli näiden hurjain miesten keskuudessa, niinkuin he eivät vartioitsisikaan häntä, vaan olisivat hänen lakeijoitaan. Kun hän kirjoitti runoja ja puheita, heidän täytyi olla hänen kuulijoinaan; ja niitä, jotka, eivät näyttäneet ihastuneilta, hän haukkui sivistymättömiksi barbaareiksi.» Ja kun häntä halutti nukkua, hän käski heitä mitä ankarimmin olemaan hiljaa. Merirosvoilla oli mahdottoman hauskaa hupaisan nuoren miehen kaikkien päähänpistojen kustannuksella. Tuskin hän kuitenkin oli päässyt vapaaksi, kun hän jo miehitti parisen laivaa, otti merirosvot vangiksi, pakotti heidät luovuttamaan lunastussumman takaisin — ja ristiinnaulitsi heidät jok'ikisen.

Ken näki pintaa syvemmälle, voi kylläkin huomata tarkoituksellisuutta Cæsarin tavassa tuhlata rahoja, ainakin hänen viljanjakeluissaan ja niissä upeissa kestityksissä ja näytännöissä, joita hän järjesti kansalle. Näiden kalliiden tilaisuuksien vertaisia roomalaiset eivät olleet koskaan nähneet. Kerran hän yhdellä haavaa pani esiintymään 320 gladiaattoria täyshopeisissa varustuksissa. Toisen kerran hän järjesti näytännön, jossa 1.200 miestä suoritti 40 elefantin metsästyksen. Mitäpä häntä huolettikaan, jos hänen velkansa nousivat 50 miljoonaan markkaan! Hän oli kyllä laskenut, että ajan oloon kannatti tuhlata tällä tavoin. Kiitos suuren kansansuosionsa hän tulikin ennen pitkää hopearikkaan Espanjan maaherraksi. Ja silloin hän voi pian maksaa takaisin jokaisen pennin.

Kansansuosiotaan Cæsar lujitti lisäksi mainostamalla kaikin mahdollisin keinoin sukulaisuuttaan vanhan Mariuksen kanssa. Kun hänen tätinsä kuoli ja oli haudattava, hän käytti tilaisuutta hyväkseen antaen kuljettaa hautajaissaatossa vainajan puolison kuvaa. Tämä oli senaatille isku vasten kasvoja, sillä olihan senaatti julistanut Mariuksen ikipäiviksi valtiokiroukseen. Mutta kansan riemu oli rajaton, kun se kuvassa tunsi unohtumattoman sankarinsa jumaloidut kasvojenpiirteet, ja halvinkin tunsi itseään kunnioitettavan Mariuksen mukana. Olipa Iulius Cæsar totta totisesti jymymies!

Pari vuotta myöhemmin roomalaiset hämmästyivät eräänä aamuna huomatessaan äkkiä, että Mariuksen kuvapatsas ja voittomerkit oli kullasta ja marmorista loistavina pystytetty jälleen Forumille, niinkuin ei Sulla olisi niitä koskaan kumonnutkaan. Silloin Mariuksen afrikkalais- ja kimbriläissotaretkien invaliidit — olisiko Cæsar mahdollisesti vihjaissut heille? — kerääntyivät kyynelet silmissä jumaloidun sotapäällikön kuvapatsaan ympärille. Ja voi sitä optimaattia, joka olisi uskaltanut käydä käsiksi näihin voitonmerkkeihin!

Voidaan pitää aivan varmana — vaikkakaan ei ole olemassa laillisesti päteviä todisteita siitä — että Cæsarilla ja Crassuksella oli sormet pelissä Catilinan salaliitossa. On olemassa paljon asianhaaroja, jotka viittaavat siihen suuntaan, että nämä liittolaiset olivat aikoneet Pompeiuksen poissa ollessa anastaa itselleen korkeimman vallan Roomassa ja että he ainakin johonkin aikaan olivat ajatelleet käyttää Catilinaa välikappaleenaan. Tosiasia on, että ne nuoret optimaatit, jotka olivat mukana torjumassa murhapolttajien aikeita olivat niin kiihdyksissään Cæsarille, että he kerran tämän poistuessa senaatista uhkasivat surmata hänet. Ja paljon myöhemmin, kun Cicero uskalsi puhua vapaammin siitä, mitä oli tapahtunut kulissien takana, hän mainitsi nimenomaan Cæsarin yhtenä niistä, jotka olivat sekaantuneet Catilinan salahankkeeseen. Luonnollisesti sekä Cæsar että Crassus pysyttelivät taka-alalla. He aikoivat vain antaa Catilinan ja hänen kannattajainsa tehdä ensimmäisen otteen ja suorittaa likaisen työn, jota tarvittiin anarkian ja hirmuvallan luomiseksi. Kunhan vain olisi tähän asti päästy, olisi heidän itsensä vuoro tullut tarttua asioiden kulkuun ja luoda uusi olojen järjestely. Mutta kun vallankumouskoe epäonnistui, Cæsar ja Crassus osasivat lakaista jälkensä umpeen.

Kun Pompeiuksen kotiintulon aika lähestyi, Cæsar ja Crassus tunsivat tarvitsevansa toisiansa. Yhteisestä vaarasta tuli se side, joka yhdisti Rooman rikkaimman ja sen velkaisimman miehen.

* * * * *

Kun Pompeius tuli kotiin, tasavaltainen hallitusmuoto oli siis yhä voimassa. Mutta Catilinan salaliitto oli, kuten sanottu, herättänyt laajoissa yhteiskuntapiireissä toiveen, että voimakas käsi tarttuisi valtiolaivan peräsimeen. Koskaan ei ollut Rooman kuningaskruunun tavoittelijalla ollut parempia onnistumisen edellytyksiä kuin Pompeiuksella vuonna 61. Mutta oliko hänessä miestä käyttämään suotuisaa tilannetta hyväkseen?

Tuskin hän oli Brundisiumissa astunut kotimaan kamaralle, kun hän jo yleiseksi hämmästykseksi laski armeijansa hajalle ja päästi itsekunkin kotiinsa. Mutta hän sai pian kokea, kuinka vähän sotilaaton sotaherra tosiaankin merkitsi sellaisessa yhteiskunnassa kuin silloisessa Roomassa. Lucullus teki tietysti kaikki, mitä hän voi, tehdäkseen elämän katkeraksi sille miehelle, joka oli vääntänyt sotapäällikönsauvan hänen käsistään, ja niittänyt sen, minkä hän oli kylvänyt. Ja hän onnistuikin hyvin. Kun Pompeius haki konsulinvirkaa, hän ei tullut valituksi. Kun hän pyysi, että hänen Aasian olojen järjestelynsä hyväksyttäisiin, hyväksymistä vastustettiin. Ja kun hän teki esityksen maan jakamisesta sotilailleen, vastattiin, ettei ollut maata jaettavaksi. Senaatti kauhistui uusia peltolakeja. Olihan jo peltolakisanakin kietoutunut Gracchus-levottomuuksien muistoon. Vai niin! Pompeiuksesta oli siis tullut samanlainen demagogi kuin nuo Gracchuksetkin!

Oli ihmeellistä, kuinka mahdotonta oli saada ketään puhumaan Pompeiuksen puolesta. Mutta komean triumfin hän sai viettää, puettuna pukuun, jonka sanottiin kuuluneen Aleksanteri Suurelle. Triumfivaunu oli runsaasti koristeltu jalokivillä, ja sen edellä kulki kuusi prinssiä, voitettujen kuninkaiden, Mithradateen ja Tigraneen poikia, kaksi Mithradateen tytärtä, kaikki ruhtinaallisissa juhlapuvuissa, sekä yli 300 muuta ylhäissukuista itämaalaista. Mainittiin liki 900 kaupunkia ja tuhat lujaa linnaa, jotka hän oli valloittanut. Niin kallisarvoisesta sotasaaliista kuin se, mikä tässä triumfissa nähtiin, eivät roomalaiset koskaan olleet voineet uneksiakaan. Valtiokassa rikastui lähes 900 miljoonan markan arvoisilla aarteilla.

Mutta kun loistava triumfi oli ohi, oli koko näytelmäkin lopussa. Pompeius oli kartuttanut Rooman valtakunnan alamaisten lukumäärää 12 miljoonalla eli koko Italian silloisen väestön kaksinkertaisella määrällä. Gnæus Pompeius oli tehnyt tehtävänsä — Gnæus Pompeius sai mennä. Aasiassa hän oli määräillyt kuningaskruunuista, perustanut kaupunkeja ja asettanut uudet rajat valloille ja valtioille — sanalla sanoen: hän oli itsevaltiaan vallalla ja voimalla ohjannut ja määrännyt kaikkialla Aigeian meren ja Kaukasuksen, Hellespontoksen ja Punaisen meren välillä. Saada nämä toimenpiteensä senaatin vahvistamiksi oli hänelle kunnian asia. Samalla tavoin maanjako hänen vanhoille veteraaneilleen. Senaatin kieltäytyminen oli hänen häpäisemistänsä hänen sotilastensa ja koko Aasian edessä. Nyt hän katui, että oli laskenut armeijansa hajalle, mutta se oli jo myöhäistä. Kun senaatti oli kääntänyt hänelle selkänsä, hänellä ei ollut muuta keinoa jäljellä kuin aloittaa uudelleen näytellä demagogin osaa, johon hänellä oli niin huonot edellytykset. Mutta demokraattisessa puolueessa oli ensimmäinen paikka nyt toisella — Pompeiuksen täytyi tyytyä toiseen sijaan. Cæsar oli valmis antamaan sen hänelle. Olihan Pompeius kaikissa tapauksissa siinä määrin merkitsevä mies, että oli parempi pitää hänet ystävänään kuin vihamiehenään, ajattelivat sekä Cæsar että Crassus.

Molemmin puolin ymmärrettiin toisiaan puolesta sanasta, ja vuonna 60 nämä kolme miestä tekivät liiton, jota on sanottu ensimmäiseksi triumviraatiksi. Triumviraatti oli, voi sanoa, sen liiton laajentamista, jonka Pompeius ja Crassus olivat tehneet yksitoista vuotta aikaisemmin. Triumvirit sopivat molemminpuolisesta toistensa tukemisesta ja Rooman valtakunnan hallitusvallan jakamisesta. Ensiksi oli yhteisin voimin tehtävä työtä konsulinviran hankkimiseksi Cæsarille seuraavaksi vuodeksi. Triumvireillä oli yhteisesti käytettävinään niin monta kannattajaa, että jos nämä kaikki yhtyivät, he voivat määrätä päätökset sekä senaatissa että kansankokouksessa. Triumviraatti oli, eräs historioitsija sanoo, »kuuluisuuden, neron ja rikkauden liitto». Vahvistaakseen triumvirien välistä sidettä, Pompeius meni naimisiin Cæsarin sisaren, kauniin ja viehättävän Iulian kanssa.[33]

Mitä Pompeius ei ollut omin voimin kyennyt aikaansaamaan, se onnistui nyt hänelle toisten triumvirien, ennen kaikkea Cæsarin avulla, joka oli tullut valituksi konsuliksi vuodeksi 59. Kiivaan vastarinnan jälkeen senaattorien taholta hänen onnistui saada kansankokous päättämään toimeenpantavaksi maanjako Pompeiuksen sotilaille ja vahvistamaan hänen järjestelynsä Aasiassa. Omalle osalleen Cæsar hankki konsuliajan loputtua Gallian maaherranviran. Maaherranviran mukana seurasi neljän legioonan päällikkyys. Gracchusten esimerkki oli osoittanut, kuinka mahdotonta oli toimittaa mitään Roomassa ilman armeijaa, ja saadaksensa armeijan, täytyi olla hallittavana maakunta.

Näin Pompeius oli joutunut sellaiseen tilanteeseen, että hän oli auttanut verrattomasti lahjakkaamman ja toimintatarmoisemman miehen korkeaan sotilas virkaan. Se oli itse asiassa, kuten Mommsen sanoo, »poliittinen itsemurha».

Oli jouduttu siihen, että Rooman valtakuntaa hallitsi »kolme tyrannia», ja senaatti oli tosiasiallisesti muuttunut monarkkiseksi valtioneuvostoksi. Ei auttanut vuodattivatpa tasavaltalaiset kuinka paljon tahansa vihansa maljoja »kolmipäisen hirviön» päälle. Pompeius sai kuitenkin enimmän tuntea heidän katkeruuttaan, sillä hän jäi Italiaan huolehtimaan maan jaosta ja olemaan käsillä siltä varalta, että jotakin sattuisi tapahtumaan. Hänestä ja olosuhteista ylimalkaan lausui Cicero, joka, se huomattakoon, oli hänen ystävänsä, mielipiteensä tuttavallisessa kirjeessä vuonna 59 seuraavin kuvaavin sanoin: »Ei koskaan ole tilanne täällä ollut niin häpeällinen, ei koskaan niin kaikkien yhteiskunta- ja ikäluokkien inhoama kuin nyt. Pompeius, minun epäjumalani, on minun rajattomaksi surukseni perin pohjin turmellut asemansa. Ei ole ketään, joka enää tuntisi luottamusta häneen.»

Ciceron taholta triumvireillä oli odotettavissa mitä ankarinta suunnitelmiensa vastustusta. Cæsar, joka piti hänen kaunopuheisuuttaan ja kirjallista lahjakkuuttaan suuressa arvossa, koetti voittaa lahjakkaan miehen triumvirien puolelle ja teki hänelle edullisen tarjouksen toisensa jälkeen. Cæsar tiesi, että tämä vilkasverinen optimaatti voi käydä kiusalliseksi triumvireille, sillä aikaa kuin hän itse oli poissa Galliassa. Mutta Cicero torjui kaikki yritykset saada hänet »kolmen tyrannin» asian puolelle ja hän varoitti Pompeiusta ottamasta osaa Cæsarin ja Crassuksen kunnianhimoisiin hankkeisiin. Silloin triumvirit päättivät tehdä »isänmaan isän» vaarattomaksi. Hänen kimppuunsa pantiin hyökkäämään eräs Clodius niminen kansantribuuni, joka oli hänen leppymätön vihamiehensä ja yhtä julkea ja turmeltunut mies kuin Catilina, mies, joka vaikutusvaltansa kansanjoukkoihin myi enimmän tarjoavalle.

Clodius syytti Ciceroa siitä, että tämä oli mestauttanut Catilinan kanssarikolliset vastoin voimassa olevaa lakia laillisen tuomioistuimen tutkimatta ja tuomitsematta. Ainoastaan kansankokouksella — ei senaatilla — oli valta tuomita Rooman kansalainen menettämään henkensä. Mutta on huomattava, että tämä laki koski ainoastaan säännöllisiä olosuhteita. Nyt oli kysymys tilanteesta, jolloin yhteiskuntaa uhkasi kapinalipun kohottanut aseellinen liitto. Väkivallan käyttö valtiota vastaan kohdistuvan väkivallan tukahduttamiseksi, ennenkuin on liian myöhäistä, on ja tulee aina olemaan niiden velvollisuus, joiden tehtävänä on valvoa kansalaisten turvallisuutta. Jokainen yhteiskunnan kumoaja on itse asettunut lain ulkopuolelle. Hän ei ole, kuten Cicero itse esitti, enää »kansalainen», eikä hänellä siis ole enää kansalaisoikeuksiakaan, joihin vedota. Hän on vihollinen, ja häntä tulee kohdella samalla tavoin kuin jokaista valtakunnan ulkoista vihollista. Itse asiassa senaatti olikin antanut Cicerolle ja hänen konsulitoverilleen diktaattorin vallan ja oikeudet määräämällä tavallisen kaavan mukaan, että heidän »tuli pitää huolta siitä, ettei valtiolle tapahdu mitään vahinkoa.»

Kun Cicero luopui konsulinvirasta, hän ei voinut vannoa tavanmukaista valaa, ettei hän ollut virka-aikanaan rikkonut tasavallan lakeja. »Minä vannon», hän sen sijaan sanoi, »että olen pelastanut tasavallan». Mutta sehän ei ollut »laillinen» toimenpide.

Clodiuksen onnistui todellakin saada kansankokous ajamaan »isänmaan isä» maanpakoon sekä määräämään, että hänen omaisuutensa oli otettava valtiolle. Cicero läksi Kreikkaan. Hänen talonsa Roomassa poltettiin, ja hänen rakas huvilansa Tusculumissa[34] hävitettiin.

Ciceron osaksi tullut kohtalo johtui suureksi osaksi siitä, että hän oli hankkinut tarpeettoman monta vihamiestä niskaansa sietämättömällä itsensä kehumisellaan. »Ei voinut», Plutarkhos sanoo, »tulla enää senaattiin, ei kansan kokoukseen eikä oikeudenkäyntihuoneistoihin olematta pakotettu yhä ja yhä kuulemaan samaa vanhaa virttä Catilinasta.» Sen lisäksi Cicero ei koskaan voinut olla lausumatta kompiansa, vaikka saikin siten elinkautisen vihollisen. Kas tässä muutamia esimerkkejä hänen purevasta pisteliäisyydestään! Kun Cornelius Sullan poika oli tuhlannut suurimman osan perintöään, niin että hänen oli pakko tarjota omaisuutensa jäännös julkisella huutokaupalla myytäväksi, Cicero sanoi: »Tästä kuulutuksesta minä pidän paljon enemmän kuin niistä, joita hänen isällään oli tapana laatia.» — Kerran oli Cicerolla ollut suuri menestys kansankokouksessa Crassuksen ylistykseksi pitämänsä puheen johdosta. Mutta pari päivää myöhemmin hänen kuultiin hukuttavan saman miehen herjauksensa. Crassus puhkesi silloin kysymään: »Etkö sinä, sama mies, muutama päivä sitten laulanut ylistystäni tältä samalta puhujapaikalta?» Hän sai vastaukseksi: »Kyllä, harjoituksen vuoksi minä koettelin puhujalahjojani puhumalla epäkiitollisesta aineesta.» — Eräs nuori mies, jonka joltisenkin varmasti epäiltiin antaneen isälleen myrkkyä kakussa, rupesi jossakin tilaisuudessa moittimaan Ciceroa ja uhkasi antaa tälle pahanpäiväisesti selkään. Silloin tämä vastasi: »Sinulta minä otan mieluummin selkäsaunan kuin kakkuja.» Muutaman hyvin sivistymättömän ja heikkolahjaisen miehen, joka tahtoi esiintyä lakiasiain suurena tuntijana, Cicero manuutti kerran todistajaksi eräässä oikeusjutussa. Kun todistaja selitti, ettei hän tiennyt mitään, laukaisi Cicero: »Sinä kai luulet, että minä kysyn sinulta jotakin, joka koskee laintuntemista.» Toisen kerran taas, kun Cicero esiintyi asianajajana, vastapuolen asiamies, Metellus Nepos, koetti hämmentää häntä kysymällä yhä ja yhä uudestaan ivallisesti: »Kuka oikeastaan olikaan isäsi, Cicero?» Cicero ei aluksi huolinut vastata, mutta lopulta tuli seuraava vastaus: »Äitisi laita on niin, että sinun itsesi on siihen kysymykseen vaikeampi vastata.» Metelluksen äiti oli nimittäin kuuluisa kevytmielisyydestään. — Samasta Metelluksesta kerrotaan, että hän järjesti opettajalleen komeat hautajaiset ja teetti hänen hautakiveensä korpin mustasta marmorista. »Oikea ajatus», huomautti Cicero, »siipiäsi räpyttelemään on hän sinua opettanut, mutta eipä juuri voi väittää, että hän olisi opettanut sinua puhumaan.» Eräs toinen asianajaja alkoi kerran puolustuspuheensa vakuuttamalla rintaäänellä, että hänen suojattinsa oli vedonnut hänen omantunnontarkkuuteensa, kaunopuheisuuteensa ja luotettavuuteensa. Tällöin Cicero tokaisi: »Ja sinä olet tosiaankin niin kovasydäminen, ettet henno ystävällesi antaa kerrassaan mitään siitä, mitä hän on sinulta pyytänyt!»

* * * * *

Ciceron maanpako on murheellinen luku. Se esittää surullisen kuvan täydellisesti murtuneesta miehestä. Monta kertaa hän oli tekemäisillään itsemurhan, ja hänen kirjeensä ovat täynnä valituksia ja itsesyytöksiä. Hän tunsi itsensä kasviksi, joka on temmattu pois kasvupaikaltaan ja kuihtuu vähitellen.

Vuoden kuluttua päätettiin kuitenkin, että hän saisi palata Roomaan, saisi takaisin omaisuutensa ja korvauksen siitä, mitä oli hävitetty. Triumvirit olivat nimittäin tulleet siihen kokemukseen, että he olivat menetelleet epäviisaasti tehdessään hänestä marttyyrin. Kun Cæsar ja Crassus olivat jättäneet Rooman ja Pompeius oli siellä yksin, tämä huomasi piankin, että hän tarvitsi Ciceron taisteluvalmista kieltä avuksi Clodiusta, kadun parlamentin johtomiestä vastaan! Imperaattori oli nimittäin joutunut riitaan tämän hävyttömän miehen kanssa eikä ollut itse suinkaan mies, joka voi puhelahjallaan vaikuttaa sellaiseen herraan. Ennenkuin Pompeius salli Ciceron palata, hän oli kuitenkin varmuuden vuoksi hankkinut vakuuksia siitä, ettei hän tulisi nostattamaan vastustusta häntä kohtaan.

Nyt Ciceron synkkä epätoivo muuttui autuushurmioksi, joka kasvoi sitä mukaa, kuin hän läheni pääkaupunkia, ja saavutti huippunsa, kun kansanjoukot siellä ottivat »isänmaan isän» vastaan triumfaattorina. Cicero tunsi itsensä kuin kuolleista ylösnousseeksi, vieläpä »kuin olisi noussut ylös taivaaseen.»

Hän otti jälleen paikkansa senaatissa. Mutta Clodius teki voitavansa katkeroittaakseen ilonmaljan. Ciceroa uhkasi vaara, että hänen joukkueensa voisi kivittää häntä tai hyökätä hänen päällensä. Eikä hän tuntenut itseänsä enää vapaaksi mieheksi, sillä Pompeiushan määräsi hänen kielensä käytön. Useamman kuin kerran hänen täytyi esiintyä tuon mahtavan miehen sellaistenkin suojattien puolesta, jotka olivat hänelle itselleen vastenmielisiä.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Charles Merivale, History of the romans under the empire: 7 n id.

Tähän lukuun:

Arthur Montgomery, Inrikespolitiska förhållanden i Rom år 60 och 59 f.Kr. (Historisk tidskrift 1915.)