DOMITIANUS.

Kauheata taantumusta Vespasianuksen ja Tituksen siunaukselliseen hallitukseen verraten merkitsi Domitianuksen hallitsijaksi tulo. Uusi keisari oli kymmenen vuotta veljeään nuorempi. Hänen kasvatuksensa oli päinvastoin kuin Tituksen suuressa määrin lyöty laimin, sillä hän jäi nuorena äidittömäksi ja isä oli enimmäkseen poissa kotoa sotaretkillä. Osan lapsuusvuosistaan hän sai viettää isänsä luona sotaleirissä, ja sellaisen lapsuuden aikaansaaman tuloksen tunnemme Caligulasta, joskin tällainen tulos on luonnollisesti vain osittain näin selitettävissä.

Vespasianuksen hallituskautena nuorempi poika oli tuntenut itsensä syrjäytetyksi ja hautonut hyvin korkealentoisia suunnitelmia. Hän osoitti aikaisin, ettei häneen ollut luottamista. Hän tuli myöskin tunnetuksi suurena naisten viettelijänä. Mutta kun isä ilmaisi tyytymättömyytensä häneen, tiikeri veti kyntensä piiloon ja koetti näytellä siivoa. Sillä välin hän juonitteli isänsä ja veljensä selän takana niin paljon, kuin vain uskalsi. Muutoin hänen kerrotaan viettäneen osan vapaata aikaansa seivästämällä kärpäsiä kirjoituspuikollaan. Sellainen antaa aavistuksen häkissä olevasta, luihusta petoeläimestä.

Kun hän nyt Tituksen kuoltua sai käsiinsä sen vallan, jota hän oli niin kiihkeästi himoinnut, hän osoittautui kuitenkin olevansa voimakas mies, joka ei suvainnut mielivaltaisuutta oikeudenkäytössä eikä vallattomuutta hallinnossa ja joka tarmokkaasti jatkoi isänsä ja veljensä rakennustoimintaa ja harjoitti suurin piirtein menestyksellistä ulkopolitiikkaa.

Mutta hänen hyvät puolensa jäivät yhä enemmän varjoon hänen huonojen ominaisuuksiensa rinnalla. Kaikkien täytyi ryömiä tomussa hänen edessään. Hoviaterioilla hän istui ylhäisen yksinäisenä erikoisessa pöydässä, ja hänen vieraitaan oli ankarasti kielletty lausumasta sanaakaan. Hän oli valinnut esikuvakseen Tiberiuksen, tuon ihmishalveksunnan ja kaikkiin kohdistuvan epäluulon ruumistuman. Mutta esikuvastaan eroten hän piti jäykästi kiinni jumaluudestaan ja vaati, että häntä puhuteltiin arvonimellä: »Herra ja jumala». Toisessakin suhteessa Domitianus epäedullisesti erosi esikuvastaan; hän tunsi todellista mielihyvää julmuudestaan.

Hän epäili kaikkia vähänkin etevämpiä henkilöitä. Lapseton keisari vainusi jokaisessa merkkimiehessä kruununtavoittelijaa, ja jokainen rikas mies oli hänelle mieluinen saalis. Urkkijoita ja ilmiantajia hiipi ympäriinsä kaikkialla.

Domitianus ei ollut milloinkaan vaarallisempi kuin silloin, kun hän vasten tapaansa näytti ystävälliseltä. Uhrillaan leikittelevä kissa! Sellainen on se kuva, jonka saa Tacituksen lausunnoista, jotka kumminkin ovat senaatin puolueen mielipiteen ilmauksia vihatusta vihollisesta. Appensa, sotapäällikkö Agricolan elämäkerrassa Tacitus toteaa, että tyrannin viisitoistavuotisena hallituskautena paljon ihmisiä on kuollut — »ja juuri toimintatarmoisimmat — keisarin julmuuden uhreina Meitä on», hän sanoo, »jäljellä vain joitakuita harvoja. Ja mekin olemme hirmuvallan aikana olleet kuin kuolleita, koska emme ole saaneet vapaasti lausua mielipiteitämme, vaan meidän on täytynyt vaieta. Viisitoista parhaista vuosistamme on siten mennyt hukkaan. Kypsyneet miehet ovat tällä aikaa ehtineet tulla vanhoiksi ja vanhukset ehtineet melkein elämän äärimmäiselle rajalle.»

Kerta toisensa jälkeen koetettiin tehdä loppu hirmuhallituksesta raivaamalla Domitianus tieltä. Mutta tuloksena oli vain joukkoteloituksia, jotka vuorostaan aiheuttivat uusia salaliittoja teloitettujen ystävien ja sukulaisten kesken. Näin jatkui alituisesti tämä hirveä vuoroittelu. Eivät edes hirmuvaltiaan sukulaiset olleet varmat hengestään. Hänen vaimonsa sai sattumalta tietää, että Domitianus oli salassa päättänyt surmauttaa hänet ja hänen uskottunsa. Silloin tekivät kuningatar ja toisetkin, joiden henki oli vaarassa, salaliiton kaartin ylipäällikön ja muutamien muiden virkamiesten kanssa ja poistivat tyrannin maailmasta vuonna 96.

Kuvaavaa siitä, kuinka vihattu Domitianus oli, on muuan Plinius nuoremman kertoma kasku. Kun Plinius tuli kerran tervehtimään erästä Rooman ylhäisimpiä miehiä, nimeltään Corellius, hän tapasi tämän kauheissa luuvalon vaivoissa. »Minkä vuoksi luulet minun», sairas sanoi, »kestävän näitä inhoittavia tuskia? Ainoastaan siksi ja senvuoksi, että eläisin kauemmin, joskin vain yhden päivän, kuin tuo verenimijä valtaistuimella. Muuten minä olisin kuolemalla vapautunut kurjuudestani.» Ja tosiasia on, että heti kuin Domitianus oli murhattu, Corellius alkoi paastota, kunnes kuoli.

Myöskin kristityt saivat kärsiä keisarin julmuudesta ja epäluuloisuudesta. Verinen vaino puhkesi; ja se ei, kuten kenties Neron aikainen vaino, rajoittunut Rooman muurien sisäpuolelle, vaan levisi suurimpaan osaan valtakuntaa, etenkin Vähään-Aasiaan. »Johanneksen ilmestyksen» arvellaan olevan tältä ajalta ja kirjoitetun Neron ja Domitianuksen kristittyjen vainojen vaikutuksesta. Rooma kuvataan siinä »suureksi portoksi, joka on juopunut pyhien ja Jeesuksen uskontodistajien verestä. Voi, voi sinä Babylon, sinä suuri kaupunki, sinä vahva kaupunki!» kirjailija huudahtaa. »Pian on nyt sinun tuomiosi tullut.»

* * * * *

Domitianuksen ulkopolitiikka oli, kuten sanottu, suurin piirtein menestyksellistä. Tonavan varsilla hän taisteli monta veristä sotaa toisella rannalla asuvien kansojen kanssa aina Böömistä virran suulle asti. Roomalaiset kärsivät näissä taisteluissa kuitenkin useita huomattavia tappioita; ja ne voitot, jotka saatiin, eivät korvanneet vastoinkäymisiä. Sitävastoin laajennettiin valtakunnan aluetta kahdella muulla taholla, nimittäin Britanniassa ja Germaaniassa.

Britanniassa jatkoi Claudiuksen ajan valtauksia sikäläinen maaherra, äsken mainittu Agricola. Taistellen Verisiä taisteluita sekä maalla että merellä hän levitti Rooman vallan yli koko varsinaisen Englannin — ei kuitenkaan Walesiin, missä ei ole tavattu jälkeäkään roomalaisista — sekä yli eteläisen Skotlannin Tay virtaan asti pohjoisessa. Mutta Domitianus keskeytti Agricolan voittokulun kutsumalla hänet kotiin. Syynä ei kylläkään ollut niin paljon kateus, josta Tacitus syyttää tyrannia, vaan varsinainen syy oli se, ettei köyhien skotlantilaisten ylänkömaiden vuoksi kannattanut uhrata enemmän verta ja varoja. Tärkeämpää oli keskittää ponnistus rajaseutuihin, Reinin ja Tonavan varsille.

Siellä täydennettiin Domitianuksen aikana se Rooman alueen laajennus jokirajain toiselle puolen, jonka Vespasianus oli aloittanut. Vallattiin näet kolmionmuotoinen alue Tonavan, Reinin ja Mainin välillä, siis nykyinen Baden sekä osia Württembergistä, Hessenistä ja Baierista. Täten saavutettiin se etu, että entinen mutkitteleva raja sangen huomattavassa määrässä lyheni. Uusi rajalinja, kuuluisa roomalainen limes, ulottui Regensburgin tienoilta lähelle Coblenzia, 55 peninkulman matkan. Sitä vartioivat joukko-osastot, jotka oli sijoitettu satakuntaan linnakkeeseen ja yli tuhanteen vartiotorniin, joista vartiostoja vähäisemmin kenttävarustein oli sijoitettu sinne tänne varustettuina merkinantomastoilla tahi muilla merkkilaitteilla uhkaavan vaaran varalta. Majoituspaikkojen välisen yhteyden helpottamiseksi tehtiin limes koko pituudeltaan sotatieksi, ja sen turvaksi rakennettiin ajan pitkään paalutuksia, muureja tahi valleja kaivannot edessään. Näiden laitosten päätarkoituksena ei ollut olla puolustuslaitteina vihollisen hyökkäyksiä vastaan, vaan estää germaaneja kulkemasta rajan yli muissa paikoin, kuin missä se voi tapahtua roomalaisten tarkastuksen alaisena. Linnakkeet oli nimittäin rakennettu sellaisiin paikkoihin, joihin suuret sotatiet sisä-Germaaniasta johtivat.[166]

Äsken hankittu maa-alue oli viime aikoina ollut germaanien hylkäämä. Nyt aikansa palvelleet roomalaiset legioonalaiset ja gallialaiset uudisasukkaat sen kansoittivat. Nopeasti roomalainen sivistys tunkeutui sinne erinomaisia sotateitä, joita roomalaiset tavoilleen uskollisina tekivät. Täällä, kuten kaikkialla maailmanvaltakunnan rajojen sisällä, roomalainen tieverkosto oli vaikuttava tekijä sivistyksen, liikenneyhteyden, tavaranvaihdon ja asutuksen kehityksessä. »Näiden valtavien rakennustöiden säilyneet jäljet julistavat vielä tänäkin päivänä kaukaisimmissakin erämaissa hautaraunioiden ja orjantappurain peitossa Sierra Morenassa ja Eifelissä, Skotlannissa ja Siebenbürgenissä, Eufratin varsilla ja Ison Syrtinlahden rannoilla vaeltavalle tutkijalle kulumattomin monumentaalisin piirtein roomalaisnimen suuruutta» muuan tämän alan etevimpiä tuntijoita sanoo.

Roomalaisten legioonain leireistä ja linnoituksista tuli tärkeitä sivistyskeskuksia. Naineista sotilaista tuli ajan pitkään seudun vakinaisia asukkaita, ja leirien ääreen kasvoi kylä tai kokonainen kaupunki, jonne käsityöläisiä ja kauppiaita asettui asumaan. Roomalaisen kylpemishalu seurasi häntä tännekin kuten yli koko maailman. Jokaisella roomalaisella linnakkeella ja legioonan leirillä oli roomalainen kylpylänsä. Bailussa etelä-Britanniassa roomalaiset käyttivät hyväkseen lämpimiä lähteitä samalla ihastuksella kuin läntisessä Germaaniassa Baden-Badenissa, Wiesbadenissa, Emsissä ja Aachenissa, Galliassa Vichyssä ja Aiz-les-Bains'issa, Pyreneillä, Karpaateilla ja Algeriassa.

Ja mitä valtavia töitä roomalaiset ovatkaan suorittaneet hankkiessaan kaupunkeihinsa raitista vettä! Suurenmoisena esimerkkinä tästä ovat roomalaiset kaupungit Reinin seuduilla. Kölnillä oli esim. 8 peninkulmaa pitkä, suurimmaksi osaksi maanalainen vesijohto, joka toi kaupunkiin mainiota vettä Eifelistä. Ja Lyonilla oli melkein yhtä pitkän johtonsa ansiosta raikasta vuoristovettä. Syvien laaksojen poikki sitä johdettiin pitkin korkeita, sikamaisia vesijohtoja. Vielä tänä päivänä näiden rakennustöiden jätteet ovat epäämättömänä todisteena roomalaisen sivistyksen suurenmoisuudesta.

Parhain tilaisuus tutkia tämänaikaista roomalaista linnoitusta on Saalburgissa, Homburgista pohjoiseen, missä sellainen laitos nyt laajojen kaivaus- ja korjaustöiden perästä antaa harvinaisen mielenkiintoisen kuvan Rooman valtakunnan ja roomalaishengen levenemisvoimasta.

Kirjallisuutta:

Bernhard W. Henderson, Civil war and rebellion in the Roman empire A.D. 69—70.

Lucien Double, L'empereur Titus.

Ernest Renan, Histoire du peuple d'Israēl; nid. 5.

Flavii Josefi, Historia om judarnes krig mot romarne, toimittanut N.J. Thunblad.

Jean Juster, Les juifs dans l'empire romain: 2 nid.

Emil Schürer, Geschichte des jüdischen Volkes im Zeitaller Jesu Christi: 3 nid (Laaja kirjallisuusluettelo).

S. Herrlich, Die Antike Ûberlieferung über den Vesuv-Äusbruch im Jahre 79 (Klio 1904).

Stephane Gsell, Essai sur le règne de l'empereur Domitien.

Albert Imhof, T. Flavius Domitianus.

J.M. Sundén, Härskardyrkan under den romerska kejsartiden.

Cornelius Tacitus, Agricolas lif och vandel i svensk tolkning. Vilh. Lundström.

Tacitus, Agricola. Ruotsintanut Per Persson (Tacituksen pienempiä kirjoitelmia).

Edward Conybeare, Roman Britain. (Kirjallisuusluettelo.)

F. Haverfield, The roman occupation of Britain.

Franz Franziss, Bayern zur Römerzeit.

Friedrich Wagner, Die Römer in Bayern.

Oscar von Sarwey, Felix Hettner und Ernst Fabricius, Der obergermanisch-Raetische Limes des Römerreichs: ilm. 45 nid.

Friedrich Koepp, Die Römer in Deutschland.

Carl Blümlein, Bilder aus dem römisch-germanischen Kulturleben (Kirjallisuusluettelo).

Franz Cramer, Deutschland in römischer Zeit.

H. Dragendorff, Westdeutschland zur Römerzeit.

L. Jacobi, Das Römerkastell Saalburg: 2 nid. — Führer durch die Saalburg und ihre Sammlungen.

Tacitus, Germania, suomentanut K.J. Hildén.