SOTA MERIROSVOJA VASTAAN.

Surkea ilmiö oli tähän aikaan se, että kansa, joka hallitsi maailmaa, ei kyennyt pitämään kurissa merirosvoja niillä aluevesillä, joita roomalaiset itsetuntoisesti kutsuivat »meidän omaksi mereksi». Merirosvous rasitti vanhastaan erittäinkin Välimeren itäisimpiä osia. Aleksanteri Suuren oli aikoinaan täytynyt käydä oikeaa sotaa merirosvoja vastaan. Hänen kuolemansa jälkeen merirosvous sai uutta vauhtia seurauksena siitä hajaannus- ja epävarmuustilasta, joka vallitsi Aleksanterin diadokien välisten taistelujen aikana. Roomalaisten sodat itäisen Välimeren rantamilla lisäsivät yhä yleistä villiytymistä. Äärettömästä, vapaasta merestä tuli kaikkien juurettomien olioitten turvapaikka. Ja vuosi vuodelta tulivat merisissit yhä julkeammiksi. Alkujaan oli vesillä ollut vaanimassa yksityisiä kaapparilaivoja. Mutta nyt järjestettiin kokonaisia laivastoja, jotka nopeakulkuisilla laivoillaan ryhtyivät varsinaisiin sotaretkiin omien amiraaliensa komennossa, kaappasivat aluksia, paloverottivat rannikkoa ja saaria, vangitsivat joukoittain ihmisiä ja myivät ne orjiksi. Orjakauppa oli siihen aikaan kaikkein tuottavin liiketoimintamuoto.

Useat muinoin kukoistavat rannikkokaupungit ponnistivat viimeiset voimansa torjuakseen merirosvojen hyökkäykset. Toisin paikoin tapahtui, että asukkaat hylkäsivät talonsa ja kotinsa välttääkseen vielä pahempaa kohtaloa joutua merirosvojen poislaahattaviksi. Kreikan ja Vähän-Aasian rannikkojen vanhoista temppeleistä ryöstettiin aarteet. Kaikkiin Välimeren osiin leveni merirosvous, ja sissit saivat ehtimiseen vahvistusta kaikkien kansojen hylkyaineksesta. Kukaan merenkävijä ei tuntenut enää itseään turvalliseksi.

Merirosvoilla oli varsinainen pesänsä Sisilian rannikolla. Sinne he rakensivat luoksepääsemättömiä kalliolinnoja, joihin keräsivät ryöväämänsä aarteet.

Oli tosiasia, että sittenkuin Karthago oli kukistunut, Välimerellä ei ollut enää merivaltaa, joka olisi ollut kyllin voimakas pitämään merirosvot kurissa. Roomalaiset eivät olleet lainkaan merikansaa. Aikoinaan he tuskin kykenivät käymään käsiksi Dalmatian rannikon merirosvoihin. Ja puunilaissodan jälkeen roomalaiset olivat päästäneet sotalaivastonsa rappeutumaan ja jättäneet voittamansa kansat omin voimin puolustautumaan kunkin kykynsä mukaan. Ja roomalaisten maaherrojen nylkemisjärjestelmästä johtui, että kukoistava merivalta toisensa jälkeen köyhtyi ja tuli kykenemättömäksi suojelemaan etujaan merirosvoilta. Lopulta oli tuskin jälkeäkään niistä uljaista sotalaivastoista, joilla Kreikan, Suur-Kreikan ja Vähän-Aasian kreikkalaiset merikaupungit olivat kerran hallinneet merta ja suojanneet rauhallista liikennettä.

Roomalaisten heikkoudesta ja puuttuvasta voimasta ei kuitenkaan yksinomaan riippunut, että merirosvous sai niin hillittömästi rehoittaa, se riippui myöskin peloittavalla tavalla vallassaolijain yksityisestä voitonhalusta. Merirosvous oli näet mitä likeisimmässä yhteydessä orjuuden kanssa, ei ainoastaan siten, että niin orjat kuin merirosvotkin oli sysätty vapaiden ihmisten yhteiskunnan ulkopuolelle, vaan siten, että merirosvot olivat sen elävän tavaran tuottajia, jota suurtilalliset ja tehtaanomistajat tarvitsivat. Kapitalisteilla ja kaappareilla oli yhteisiä liikeharrastuksia. Tästä selviää paljon, joka muuten näyttäisi kuvaamattomalta velttoudelta herroja merirosvoja kohtaan.

Niin kauan kuin merirosvot kurittivat vain kreikkalaisia ja sisilialaisia. Rooman kapitalistit jättivät siis heidät rauhaan, hieroskelivatpa tyytyväisinä käsiäänkin, sillä jokaisen kaappauksen jälkeen, jonka merirosvot tekivät, orjien hinta aleni Delos saarella. Mutta ajan pitkään merirosvot tulivat niin hävyttömiksi, että ryöstelivät myöskin Italian rannikoilla, vieläpä Ostiassakin, Rooman satamakaupungissa. He kaappasivat roomalaisten omia kauppa-aluksia ja anastivat Roomaan menossa olevat elintarvikelastit, niin että kaupungin väestöä uhkasi nälänhätä. He tekivät ryöstöretkiä syvälle sisämaahankin ja veivät mennessään joukoittain ihmisiä vankeuteen. Roomalaiset eivät vallinneet enää omia meriään. Jokainen liikkeen- ja kaupanharjoittaja, vieläpä jokainen, jonka täytyi ostaa vaikkapa vain kapallinen viljaa, sai suoranaisesti tuntea, kuinka syvälle Rooman valtiomahdin voima ja arvo oli vajonnut. Merirosvoista oli tullut valtiollinen mahti, joka Rooman oli otettava lukuun laskelmissaan.

Silloin Rooman kansa alkoi huutaa apua, ja vallanpitäjät totesivat, että nuo hävyttömät ryövärit olivat loukanneet valtakunnan arvoa. Tehdäkseen lopun häpeällisestä tilanteesta, sen valtion julkisesta pilkkaamisesta, joka nimitti itseään maailman valtijattareksi, eräs kansantribuuni esitti vuonna 67, että suurelle Pompeiukselle annettaisiin kolmen vuoden ajaksi rajaton valta sekä merellä että myöskin kaikissa Rooman valtakunnan rantamaissa. Hänen käytettäväkseen oli annettava lähes 130 000 mieheen nouseva sotavoima sekä 500 sotalaivaa. Pääkaupungin ja maakuntain kaikki tulolähteet oli myös jätettävä hänen käytettävikseen.

Senaatti vastusteli niin suuren vallan luovuttamista yhden miehen käsiin ja koetti kaikin keinoin saada sen estetyksi. Eräs innokkaimmista optimaateista puhui hyvin kauniisti kansankokouksessa, ettei pitäisi panna Pompeiuksen kallista henkeä vaaralle alttiiksi. »Kuinka kävisikään», hän huudahti liikutuksesta väräjävin äänin, »jos te kadottaisitte hänet? Kuka toinen ylipäällikkö voisikaan korvata hänet?» — »Sinä itse», kirkui koko kansankokous.

Puhuja vaikeni. Huolimatta senaatin kiivaasta vastustuksesta hyväksyttiin ehdotus, ja melkeinpä kuninkaan valta annettiin Pompeiuksen käsiin. Sillä kansallahan oli nälkä.

Tämän päätöksen seuraukset ilmenivät heti. Liikemiehet käsittivät, että niin pian kuin merenkulkijain ei enää tarvinnut pelätä merirosvoja, alkaisi uusia viljalasteja saapua maakunnista. Parasta sentähden panna vanhat viljavarastot markkinoille!

* * * * *

Pompeius ylitti kaikki toiveet. Oli laskettu sodan kestävän kolme vuotta — kolmessa kuukaudessa hän puhdisti Välimeren merirosvoista aina Hellespontokseen asti. Perusteellisesti ja järjestelmällisesti hän menetteli tässä työssään. Hän aloitti lännestä ja jakoi laivastonsa alapäällikköjen kesken, niin että merirosvot voitiin karkoittaa rosvopesistään ja järjestää oikea meren hurjien poikain ajojahti aina itse heidän Vähän-Aasian etelärannikolla olevaan keskustukikohtaansa asti. Mutta vieläkin voimakkaammin kuin kauhu, minkä hän herätti merirosvoissa, vaikutti — ainakin hetkiseksi — hänen lempeytensä. Merirosvot olivat tottuneet siihen, että kaikki vangeiksi joutuneet merisissit olivat saaneet päättää päivänsä ristillä. Pompeius sitävastoin antoi heidän pitää henkensä ja kohteli alhaison miehiä hienotunteisuudella, jollaista he eivät olleet osanneet uneksiakaan. Pompeius tyytyi siihen, että poltti heidän laivansa ja hajoitti heidät itsensä siirtolaisiksi eri kaupunkeihin. Senvuoksi ainoastaan hurjapäiset Sisilian rosvokuninkaat koettivat yhdistynein voimin käydä taisteluun vainoojansa kanssa. Mutta heidän raivokas urhoollisuutensa ei voinut mitään roomalaisten kiinteälle järjestelmällisyydelle ja erinomaisesti asestetuille sota-aluksille. Vihdoin voittaja nousi rannikolle ja joko piirityskoneilla tai väkirynnäköllä hajoitti kaikki vuorilinnat ja ryöväripesät. Lopputulos oli, että 10 000 merirosvoa oli kaatunut ja 20 000 oli elävänä joutunut voittajan käsiin. Kauppa ja liike kävi taas säännöllistä kulkuaan, ja kallista aikaa seurasi Roomassa elintarpeiden liikatuotanto.