PROPERTIUS.
Weikko Pakarinen translation
Propertius kuului, kuten Vergilius ja Horatiuskin, Mæcenaan seurapiiriin. Hän oli syntynyt noin vuonna 50 e.Kr. eräässä Apenniinien kauneimmista seuduista, hurmaavan ihanassa paikassa sijaitsevassa vuorikylässä Assisissa tai sen läheisyydessä. Hän sai kasvatuksensa Roomassa samoista syistä kuin Vergilius ja Horatius. Hänen äitinsä, joka joutui aikaisin leskeksi, muutti nimittäin sinne pienen poikansa kanssa, jotta poika voisi saada mahdollisimman hyvän sivistyksen. Kaikkea kaunista palavasti palvovalle pojalle tuli kreikkalainen kirjallisuus pian rakkaimmaksi luettavaksi, ja hän alkoi aikaisin ilmaista tunteitaan sävyltään voimakkaan eroottisissa runoissa. Hän laulaa palvomalleen ja kiihkeästi kaipaamalleen naiselle, nimittäen häntä Cynthiaksi. Nimi on muodostettu Delos saaren Cynthos vuoren mukaan. Sen tarkoituksena on muistuttaa Apollosta ja osoittaa rakastetun olevan runotarten seuralaisen. Cynthia oli raukea kaunotar, jolla oli tummat, tuliset silmät ja hipiä
»kuin ruso ruusujen, kun maidon ne pinnalla ui.»
Hän liikkui kuin jumalatar, tanssi kuin sulottaret, ja koko hänen olemuksensa säteili kauneutta ja viehkeyttä.
Propertius oli vasta seitsentoistavuotias nuorukainen, kun hän joutui Cynthian tuttavuuteen. Hehkuva rakkaus heräsi molemmissa, ja Cynthiasta tuli hänen rakastajattarensa. Cynthia ihaili Propertiuksen runoja ja oli ylpeä siitä, että tämä lauloi rakkaudestaan häneen. Vuoden kuluttua Propertius julkaisi ensimmäiset runonsa Cynthian ylistykseksi.
»Ystävät jos kyselee: 'Miks synkkä nyt?' 'Miks ilomielin?' Heille mä vastaan vain: 'Cynthian syytä se on.'
Cynthia on kääntänyt ylösalaisin koko hänen elämänsä:
Cynthia katseellaan ens' kerran kahli mun koidon, kahlinneet jota ei viel' ole pyytehet muut. Maahan taipumahan sai Amor silmäni ylväät, hänpä se kannoillaan tallasi päätänikin. Petturi tuo minut saatti jo hylkimähän hyvett' immen puhtaan, vietteli mun päättömihin tekosiin. Nyt minä hurjaillut olen vuoden umpehen, mutta riemua tuntea ei vain minun suo jumalat; tuskien öitäpä antaa Venus palvelijalleen, lemmenkahlehist' en irtoakaan ikänäin.
»Cynthian suosiota ei nautita rankaisematta», hän sanoo toisella kertaa. Hänen kanssaan seurustellessa vaihtelevat auringonpaiste ja rajusää. Mutta tämäpä juuri on hänen tenhovoimansa oleellinen osa:
Hauskapa tuo oli yö, jona riitelit loistossa lamppuin; raivosit, syydellen suustasi herjoja vain. Kiihkossa pöydän miks nurin työnsit, miks käsin hurjin maljan viiniä mun ylleni sinkautit? Mut hyvä! Jatkapa vain! Hiuksistakin hurjana raasta, kynsin kaunoisin raappios kasvonikin, uhkaa polttelevas tulisoihduin päästäni silmät, vaatteet yltäni vie, rintani paljahaks tee! Siitä mä oivallan näet: kiihkoissas mua lemmit; nainen raivoa ei, jos sydän liekitön on.
Kuvaavaa tälle rakkaussuhteelle on myöskin humoristinen runo, jossa runoilija antaa elävän kuvauksen erään iltahetken tapahtumista, jolloin hän etsii Cynthian uskottomuuden vuoksi lohdutusta kutsumalla luokseen kaksi muuta kurtisaania, Phylliksen ja Theian.
Porttini äkkiä nyt saranoillaan kirskuvan kuulen, atriumistani soi sipsutus askelien. Kohtapa aukeevat pariukset: Cynthian nään mä, valloillaan kiharat; raivotar sorja hän on. Sormeni jäykistyi, putos permannolle jo malja, viinin herpaamat huuleni kalpenivat. Silmät naisen kiukkua kuin salamoivat; öinen valtaus kaupungin ei ole niin kamalaa. Kasvoja Phylliksen hän kynsimähän heti kärkäs, Theia hän kauhuin huus nymfejä auttamahan. Naapurit nukkunehet heräs hetkess' soihtujen loimoon, kaikk' kadut täyttyivät huutoa nyt, hälinää. Hapset pörröllänsä ja vaatteetkin repaleina tyttöni päätyivät naapuri-krouvihin yöks.»
Cynthia palaa ylpeänä voittajana, ja nyt hänen taistelunhalunsa kohdistuu miehenpuoleen, kunnes hän ei enää jaksa nostaa iskuun käsivarttansa. Kaikki loppuu kuitenkin suloiseen sovintoon.
»Viimeks vaihtoi hän joka vuoteen vaattehen; taivuin Myös mä, ja patjoillani rauha se solmiutui.»
Propertius ei voi elää Cynthiatta. Niin pian kuin hän on poissa, Propertius on menehtymäisillään mustasukkaisuuden tuskista. Hän tunnustaa itse, että hän on intohimonsa orja, mutta ei keksi mitään keinoa siitä vapautuakseen:
»Kohtalo säätänyt on minut ain' ylenkatsotuks jäämään; suo minun hulluuteen uhrata tää elämäin! Riemuin kuoloon kestivät näin monet orjina lemmen; heidän rinnalleen myös minut haudata saa. En minä maineeseen ole syntynyt, en asetöihin; Amorin vain sotilaaks kohtalo määräsi mun.»
hän kirjoittaa eräälle ystävälleen. Mutta jo seuraavana hetkenä hänen rintansa paisuu ylpeydestä sen takia, että hän on saanut voiton rikkaasta kilpailijastaan, ja hän huudahtaa:
Tähtihin ylhäisiin nyt jalkani koskea saapi: yö tai päivä jos lie, Cynthia on omanain. Ei ole kilpailijaa mun lempeni tiellä nyt yhtään; vanhuuteen elämäin voitto se säilyköhön!»
Mutta Cynthia on oikullinen ja keimaileva. Hän leikkii runoilijanuorukaisellaan kuten kissa hiirellä, ja eräänä päivänä hän pettää köyhän laulajan rikkaan ihailijan vuoksi. Halveksittu rakastaja valittaa tuskaansa metsän puille ja suhisevalle länsituulelle, lehtojen lähteille ja saloseudun kolkoille kallioille.
»Puut, tepä haastelkaa — jos puutkin tuntevat lemmen —, pyökki ja pinja, min on suosikiks ottanut Pan, siimeessänne mä kuink' olen huokaillut useasti, oon nimen kaunoiseni kuorehen piirtänyt puun.»
Mutta rakkautensa vuoksi hän on valmis orjan lailla kärsimään jumaloidun kaikkia oikkuja:
»Ollos vain mikä oot! Vain 'Cynthia' kaikuvat metsät, toistavat sun nimeäs kalliot kaikk' erämaan.»
Vielä haudassakin on häntä kalvava Cynthian kaipaus.
»Lien mikä lienenkin Manan maill', omas sielläkin oon ma; Kuoleman rantainkin valtias rakkaus on.»
Viimein valkenee kuitenkin päivä, jolloin runoilija katkoo kahleensa.
»Maitten, merien taa minut viekää sinne te, minne Nainen ykskään ei luokseni löytävä lie.»
hän pyytää ystäviään. Hän matkustaa nyt laivalla Ateenaan opintojaan jatkamaan.
»Lemmenkahlehet nyt katkova vieras on maa.»
Hän eroaa Cynthiasta kiroten häntä niistä tuskista, joita tämä on hänelle tuottanut. Vieläpä hän hillitsemättömässä vihassaan alentuu halpamielisesti muistuttamaan Cynthiaa siitä, että hänestä kerran tulee vanha, ruma ja kurttuinen ämmä. Ranskalainen kirjallisuudentutkija Plessis sanoo: »Propertiuksen runoudella on joskus metsäomenapuun hieman karvas maku, kuten hedelmillä, jotka ovat kypsyneet auringottomassa paikassa. Samoin on sydänten laita, jotka ovat rakastaneet saamatta onnen päiväpaistetta.»
* * * * *
Kun Propertius palaa jälleen Roomaan, Cynthia on kuollut onnettomuuksien ennen aikojaan murtamana, ja nuoruudenrakastettu on nyt Propertiukselle vain kaihomielinen muisto. Hän tunnustaa epäsuorasti eräässä elegiassaan, että hän itse ei ollut syytön heidän rakkaussuhteensa katkeamiseen, ja Cynthia kuiskaa haudan toiselta puolen hänelle:
»Muut sua nyt pitäkööt vähän aikaa; mun olet kohta, Tuhkani haudass' sun tuhkahas yhtyvä on.»
Intohimoinen nuorukainen on kehittynyt mieheksi ja täysiveriseksi roomalaiseksi. Hän aikoo nyt antautua kynällään ylistämään myöskin Rooman suuria muistoja. Mutta tietysti Mæcenaskin — tai oikeammin sanoen Augustus — on tämän aikeen virittäjänä kuten Vergiliuksella ja Horatiuksellakin; ja huomaa, että Propertius ikäänkuin empien seuraa ystävänsä ja suosijansa toivomusta, kun hän ryhtyy eepilliseen runoiluun. Eräässä runossaan hän sanoo Mæcenaalle:
»Paikallas elelet onnehes tyytyen vain, mut mua miks sinä ain' ajat kirjailun ulapalle? Suuria purjeit' ei kannata purteni tää. Saa häpeää, ylivoimaisen ken on ottanut kuorman: polvin horjuvin hän työntäytyy pakohon. Rauhan toimikin tuo on syntynyt, tää sotilaaksi, luonnonlaatuahan kaikki he kuuntelevat. En minä purrellain merenaavoja halkoa aio; virtapa pienoinen mulle jo riittävä on.»
Mutta tästä huolimatta hänen rakkausrunoilunsa alkaa jäädä taka-alalle toisenlaisen runoilun tieltä. Hän laulaa Octavianuksen voitosta Aktionin luona, hän runoilee milloin ylväistä, milloin liikuttavista Rooman muinaisista ja sen ajan muistoista. Mutta Propertiuksen täydellinen ymmärtäminen ei ole vaivatonta. Hänen tyyliänsä raskauttavat oppineet, jumalaistarulliset viittaukset. Huomaa, että hän on saanut koulutuksensa oppineisuudessaan pedanttiselta aleksandreialaiselta koululta.
Hänen uusi runoilu-uransa ei ollut pitkä. Cynthian kalpea rakastaja oli palanut loppuun ennen aikojaan[124], ja jo muutamia vuosia yli kolmenkymmenen vanhana hän kuoli. Erään kauneimmista runoistaan — viimeisen, jonka hän julkaisi — hän on omistanut haudalle. Runoa on nimitetty »Elegiain kuningattareksi». Se on nuorena kuolleen Cornelian, Augustuksen toisen puolison edellisestä avioliitosta syntyneen tyttären surulaulu. Vainaja puhuu miehelleen Æmilius Paulukselle:
Paulus, kyynelin miks mua haudassain yhä kiusaat? kuoleman usta ei saa heltymähän rukous. Jonk' alamaisekseen on kerran vihkinyt Hades, salpa sen vankkumaton sulkevi mailt' elämän. Vaikka sun pyyntöihis Manan mahtaja taipua voiskin, Tuonelan rannalle vain kyyneles tyhjihin vuos.
Vainajan suurin lohdutus on tietoisuus siitä, että hän on viettänyt nuhteetonta elämää ja jättänyt jälkeensä kukoistavan lapsilauman.
Tää on voittona, tää sulopalkkana naisen on: hälle kilvaten kiitostaan hautahan-saattajat suo. Huostaas, puoliso, nyt jätän lemmenpanttimme: lapset; vaikka ma tuhkana oon, heit' yhä kaihoelen. Äitinä olkosi heille, ja niinkuin hoivasin heitä helmassain, samaten heitä sä holhoa myös! Konsa he kyyneltyy, suo äidin-suukkoni heille! Kartanon huolet kaikk' ompi sun ylläsi nyt. Jos suru valtaa sun, sitä ällös näyttäkö heille! Käyköhöt suutelemaan kuivia poskias vain!
Kun lukee näitä sydämestä lähteneitä lämpimiä sanoja, yhtyy mielellään erään englantilaisen kirjallisuudenhistorioitsijan mielipiteeseen, että Propertius on näissä säkeissään ilmaissut »melkein kristillistä hellyyttä».