OVIDIUS.

Ovidius syntyi pienessä kaupungissa Abruzzon vuoristossa vuonna 43 e.Kr. Päinvastoin kuin Vergiliuksella ja Horatiuksella hänellä oli varakas ja arvossa pidetty isä, joka määräsi pojan virkamiesuralle ja lähetti hänet siinä tarkoituksessa reetorikouluun Roomaan. Mutta nuoren Ovidiuksen lahjakkuus ei viitannut sille taholle. Tulevalle roomalaiselle virkamiehelle ei ollut suinkaan erikoiseksi ansioksi, että hänen proosansa melkein itsestään muuttui niin kevyesti juokseviksi ja kaunissointuisiksi säkeiksi, että niiden veroisia oli tuskin koskaan kuultu. Hänen vakava isänsä koettikin vieroittaa häntä tästä epäkäytännöllisestä tavasta. Mutta mitäpä se auttoi! Luonto otti osansa. Ovidius itse nautti runoilijalahjoistaan, nautti tuumiskelematta kuten leikkisä lapsi. Hänelle ei näytä koskaan johtuneen mieleenkään, että runon värihohtoisten saippuakuplien puhaltamisesta voisi seurata minkäänmoista edesvastuuta. Hän maalasi vain siksi, että maalaaminen huvitti häntä. Ja olihan hänellä kylliksi rahoja voidakseen tehdä, mikä häntä huvitti. Häntä ei haluttanut ollenkaan seurata kunniakkaiden esi-isien jälkiä, »Miksikä minä», hän sanoo, »havittelisin sotaista kunniaa tahi pänttäisin päähäni pitkäpiimäisiä lakipykäliä tahi halventaisin ääneni epäkiitollisella Forumilla? Kaikki sellainen on katoavaista työtä. Minä tavoittelen kuolematonta mainetta.» Ja sen hän saavuttikin.

Hänen runottarensa oli keveähköä lajia. Se kuiskaili hänelle rakkausrunoja, mutta niiden eroottiset aiheet eivät vaikuta runoilijan itsensä elämiltä, ja hänen runoissaan ei ole sitä intohimon hehkua, joka oli Catulluksen ja Propertiuksen runouden voima. Ovidiukselle rakkaus on mielenkiintoinen psykologinen tutkimusaihe, kun sitävastoin Catullus ja Propertius elävät koko olemuksellaan tässä tunteessa. Erotiikka on hänestä vain vallatonta lemmenleikkiä eikä kuten Catulluksella ja Propertiuksella voimakkaan aistillisen luonteen purkausta. »Uskokaa pois», hän itsekin sanoo, »minun tapani ovat hyvin paljon erilaiset kuin minun runoni. Elämäni on ollut kunnioitettava, vaikka runottareni onkin ollut kevytmielinen.» Hän oli, eroten Augustuksen ajan muista suurista kirjailijoista, naimisissa ja hyvissä varoissa oleva kansalainen ja voi vakuuttamalla vakuuttaa: »Ei kukaan perheenisä, joka epäilee lapsiensa aviollista syntyperää, voi syyttää minua.» Mutta toiselta puolen hänellä oli, kuten hän itsekin sanoo, nuoruudessaan »hellä sydän, joka leimahti tuleen pienimmästäkin kipinästä.» Hän ei haaveksinut kuitenkaan kenestäkään erikoisesta — hän hehkui rakkautta kaikkia nuoria tyttöjä kohtaan. »Minun sydämeni», hän sanoo, »ei voi kiintyä yhdenlajiseen kaunottareen — minulla on aina tuhansia syitä palvoa heitä kaikkia.»

Ovidiuksen eroottinen runoilu on, useimmiten kreikkalaisten esikuvien mukaan, mielikuvituksen oikukasta leikkiä laadultaan vaihtelevin aihein. Useinkin ne ovat tympäisevän säädyttömiä.

Myöhemmin Ovidius julkaisi oikean oppikirjan »rakastamisen taidossa». Ensiksi hän selvittää melkein tieteellisellä johdonmukaisuudella, kuinka nuori mies voi saada itselleen rakastajattaren ja pitää hänet, ja sitten hän antaa vastaavanlaisia neuvoja toiselle sukupuolelle. »Rakastamisen taito» on Amorin palveluksessa käytettävä sotaviekkauden ohjesääntö. Kysymys ei ole uskollisuudesta rakkaudessa, mutta vain siitä, ettei toinen puoli pääsisi selville siitä, että toinen on uskoton,

»Niin raju ei ole ees vihapäissään hallava karju, koiria konsa se lyö hampahin välkkyävin, ei ole leijonatar, imeväisien pentujen hoiva, kyy ei, kulkija min tallasi taitamaton, kuin on nainen, konsa hän kilpailijattaren keksi vuoteeltaan; viha lyö lieskana silmistä tuon.»

Ajatelkaa Medeiaa!

Mutta yhtä paljon kuin rakastajan tulee varoa, ettei häntä yllätetä tilanteessa, joka voi aiheuttaa tuollaisia mielenpurkauksia, yhtä epäviisasta on välittää naisen hairahduksista. Sillä miksi hän ei saisi nauttia lyhyestä ajasta, jonka nuoruus ja kauneus kestävät! Aikanaan kyllä joutuu päivä, jolloin hän

»yksin vuoteessaan akkana värjyä saa. Äkkiä huomaat pääsi jo peittävän hapsien talven, suotta sa vannoa saat: harmahat ain' oli nuo.»

Mutta miehen rakkauden voittamiseen ei naiselle riitä, että hän on nuori ja kaunis — hänen täytyy oppia myöskin »käyttäytymisen» taito. Esim. kun hän nauraa:

»Suutaan aukaiskoon vähän — puhjetkoot hymykuopat, hampaisiin alahuul' lievänä koskekohon! Älköön ehtimiseen hän nauraa pyrskikö liioin, vaan kevyt, naisellinen olkohon naurunsa vain. Muutamat väänneksii hohotellessaan kovin suutaan, toisten on hymy kuin ilkun väännettä ois; Toiset nauruun taas rämähtää, kovin korvihin käyvään, aasi se hirnuvi niin myllyä kiertäessään.

Ei ylenkatsoa sun sovi käynninkään suloutta; miehiä outoja tuo kiehtovi, torjuvi myös. Toinen liikuttaa soreasti lantehiansa, helmoja hulmuttaa, ylvähin askelin käy, toinen taasen, kuin pisamainen Umbrian akka, sääret lengollaan hölkkävi, harppaelee.»

Kaikesta henkevyydestään huolimatta kirja on vastenmielinen ennen kaikkea siksi, että rakkaus on Ovidiukselle alhainen, aistillinen nautinto. »Rakastamisen taito» on itse asiassa toisen puolen pettämisen taitoa ja olemattomien tunteiden teeskentelemistä. Tällä rivolla kirjalla on kuitenkin arvonsa kauhistavana kulttuurikuvana syvälle vajonneelta aikakaudelta. Muuten olisi tuskin voinut kuvitellakaan, että se oli niin syvälle vajonnut. Kirjan ainoa sovittava puoli oli se, että monet toki loukkaantuivat Ovidiuksen kyynelisestä teoksesta. Ovidius itse on sen tehnyt meille tiettäväksi.

* * * * *

»Rakastamisen taito» ilmaisee kauhistavan selvästi, kuinka täydellisesti Augustuksen ja hänen ystäviensä kokeet saada aikaan siveellinen uudestisyntyminen tai ainakin yleinen säädyllisyys, olivat epäonnistuneet. Runoudenlaji, joka polki jalkainsa alle eetillisen ihanteen, oli nyt yhtä suosittu kuin aikoinaan Vergiliuksen ihanteelliset unelmat.

Augustus näkikin Ovidiuksessa nuorison viettelijän. Tämän kirja rakastamisen taidosta ilmestyi juuri samana vuonna, jolloin keisarin täytyi ajaa Iulia maanpakoon. Isänä hän kenties olisi voinut antaa tyttärelleen anteeksi, mutta hallitsijana hänen täytyi asettaa varoittava esimerkki rankaisemalla sitä, joka niin avoimesti oli rikkonut hänen lakimääräyksiään vastaan.

Mutta mitä hänen oli ajateltava runoilijasta, joka suorastaan järjestelmöi sen kevytmielisen elämän, jonka ehkäisemisen maan isä oli ottanut tehtäväkseen? Kaikkein arveluttavintahan oli se, että yleisö otti rivot runot vastaan suosiollisesti. Runoilijan syntimitta tuli kukkuralleen, kun uusi häväistysjuttu sattui muutama vuosi myöhemmin keisarillisessa perheessä. Tämä huomiota herättävä tapaus antoi Augustukselle mieluisan aiheen tehdä vahingottomaksi rivon runoilijan, joka aivan kuin pilkkasi hänen omaa ylvästä ajatustaan: roomalaishengen uudestisyntymistä. Eräänä aamuna tiesi huhu kertoa, että yleisesti suosittu runoilija Ovidius oli äkkiä karkoitettu maanpakoon.

Huhu oli oikeassa. Osattiin heti asettaa tämä huomiota herättävä tapaus keisarihuoneen uuden häväistysjutun yhteyteen. Tällä kertaa täytyi nuoremman Iulian, Augustuksen tyttärentyttären, jättää Rooma, kun oli lähtenyt kevytmielisen äitinsä jäljille. Ovidius näyttää sekaantuneen jollakin tavoin Iulian ja hänen rakastajansa välisiin rakkaudenkauppoihin. Syvästi loukatun perheenisän kosto kohtasi siksi myöskin häntä, ja 50-vuotiaan runoilijan täytyi lähteä maanpakoon Tomiin (nykyinen Constanza) keskellä Mustanmeren länsirannikkoa. Hänen kirjaansa rakastamisen taidosta lienee kirjakauppoja kielletty myymästä.

Silloin kuin tämä rangaistus kohtasi Ovidiusta, hänellä oli valmistumaisillaan kokonaan toisen arvoinen teos kuin edelliset, nimittäin hänen kuuluisat »Metamorfoosinsa», suuri kreikkalais-roomalainen satukirja. »Metamorfoosi» merkitsee muodonvaihdos. Runoilija käsittelee nimittäin enimmän sellaisia taruja, jotka päättyvät siten, että ihmiset muuttuvat eläimiksi, puiksi, kiviksi j.n.e. Noin 250 tällaista satua hän on kertonut »Metamorfoosien» viidessätoista kirjassa. Tämän kirjan ansiota on, että me tunnemme joukon kreikkalaisia taruja, jotka olisivat muuten joutuneet unohduksiin.

Muuan Ovidiuksen monista mestariteoksista on hänen kertomuksensa Deukalionista ja Pyrrhasta eli suuresta vedenpaisumuksesta, johon Iuppiter kerran hukutti ihmiset rangaistukseksi heidän pahuudestaan. Suuren mestarin siveltimen veroisella voimalla ja väririkkaudella runoilija maalaa kuvia suuresta hävityksestä. Kuvaus alkaa etelätuulen irti päästämisellä.

»Lähtevi tuul' etelän nyt lentoon kostehin siivin, kätkien synkeyteen sysimustahan kaameat kasvot. Parta on usmainen, sen karvat vuotavat vettä, pilvekäs otsa on, rinta ja siivet vihmovat vettä. Konsa se kouristaa käsin pieliä pilvien laajain, käy kohu: rankat veet alas syöksyy korkeudesta.»

Vielä pahempaa tulee, kun Neptunus kutsuu koolle kaikki jokijumalat ja käskee näiden aukaista kaikki lähteet sekä päästää joet valloilleen. Pian koko maa on muuttunut suunnattomaksi mereksi.

»Kaikk' oli merta nyt vain, ei maata, ei rantoja missään. Vuorelle on joku noussut, ruuhess' istuvi toinen, siinä nyt soudellen, miss' äsken kynti hän kenttää. Laivuri purjehtii yli peltoin, kartanon kaltoin, katsellen, jalavan kuin latvass' ui kalaparvi. Niittyyn vihreähän kyns' ankkurin iskevi kiinni, viinin rikkaita tarhoja raapaisee köli laivan; siellä, miss' äsken söi kedon ruohoa kaiskerat vuohet, siellä nyt väännehtii meren hylkeet kömpelömäiset. Veettäret ihmehtii, kun kaupungit, talot, lehdot alla he keksivät veen, delfiinit metsiä uivat, lehvihin soljahtain, tärisyttäen oksia tammen. Lampaiden seass' ui susi; keltaisen jalopeuran vie vedet, tiikerin raastaa, karjulta ukkosen voimat, hirveä aaltojen viemää sääret ei sukkelat auta. Lintu, mi kauan lentänyt eestaas, etsien rantaa tai lepopaikkaa, nyt merehen perin uupuen vaipuu. Kumpuja kattavat veet vapahasti vaahtoavaiset, laineet — outoa nähdä se! — alppien huippuja huuhtoo.»

Kaikki elävät olennot tuhoutuvat. Vain jumaliapelkääväinen Deukalion ja hänen hurskas puolisonsa Pyrrha pelastuvat veneeseen, joka tarttuu kiinni taivaankorkuisen Parnassos vuoren huipulle. Nyt tulva on tehnyt tehtävänsä, Iuppiter lakaisuttaa pohjoistuulella pois sadepilvet. Neptunus käskee jokia ja merta heti vetäytymään takaisin, ja jumalien avulla Deukalion ja Pyrrha luovat kivistä uuden ihmissuvun.

* * * * *

Ihastuttavasti on kerrottu satu Daphnesta. Daphne, joka on laakerin kreikkalainen nimi, on sadussa thessalialaisen jokikuninkaan tytär. Hän on ihmeellisen kaunis, mutta rakkaudessaan luoksensa päästämätön, kuten Diana. Apollonissa syttyy kiihkeä intohimo häneen, multa hän välttelee Apollonia, kuten arka metsänriista pakenee metsästäjää. Lopuksi vainottu on menehtynyt väsymyksestä. Epätoivoissaan hän silloin huutaa isäänsä avukseen:

»Auttaos, taattoni! Maa, uus muoto sa antaos mulle, turmele kauneutein, joka mulle tahtovi turmaa! Tuskin noin nimes, kun jäsenensä jo puutuvat jäykiks, niinehen kietoutuu sirot rinnat ja vyötärö sorja, lehvistöön kiharat; käsivarsiin kasvavat oksat, nopsihin jalkoihin taas juuttuu sitkeät juuret, latvapa kasvoihin; mut kauneus kiehtova säilyy. Phoibos lempivi hänt' yhä; runkoa puun hyväellen tuntevi hän, miten lyö — sydän kuoren kasvavan alla. Oksat sulkevi hän sylihinsä niinkuni neidon, suukkoja suo, mut puu ei niit' ota, karttaen väistyy. Phoibos virkkavi: 'Kun et puolisoks' antau mulle, puuni sa tok' olet, laakeripuuni, mi aina kaunistat kiharoitani, lyyraani, viintäni sorjaa. Päällikkö Latiumin triumfissaan saa sua kantaa, kun Capitoliumiin jono rientää riemua huutain. Augustuksen myös talonvartija taattu sa ollos, seiso'os uksens' eessä ja suojele lehviä tammen![125] Niinkuni kutrikkaaks' ikinuortea pääni on jäävä, niin sua sorjistaa ikilehvät saakohot myöskin!' Kun nimes Paian[126] näin, ikihennoin nyökkäsi oksin laakeri, nähtiin myös, miten taipui lehväkäs latva.»

Laadultaan haavemielinen rakkaustarina, kaikkia liikuttava rakkausrunojen perikuva, on satu Pyramoksesta ja Thisbestä. Eikö tunnukin siltä kuin kuulisi kansanlaulun!

Pyramus sorjin, kaunein mies oli, Thisbepä taasen neidoks arvattiin ihanaisimmaks' itämailla. Kaupungiss' upeassa, min ompi Semiramis muurein tiilisin suojannut, kodit vierekkäin oli heillä. Tuttaviks' ensin nää tuli naapurit, ystäviks' sitten, sitten lempeenkin he jo syttyi; häitä he toivoi, mut isät kielsivät sen, vaikk' estää eivät he voineet lempeä kummankin niin kuumana leimuamasta. Viestinviejiä vailla he silmin haasteli, merkein; leikki se kiihtyi vain, mitä kätkömmässä se säilyi. Mut oli naapurusten väliseinään, kun sitä tehtiin joskus muinoisin, rako tullut kaita, ja yksikään ei sitä rikkoumaa ajan-aikaan keksinyt ollut. Lempijät löysivät sen — mitä rakkaus ei älyäiskään? — kautta sen haastelivat, ja nyt turvallisna ne saivat kuiskehet hiljaiset sulolemmen viestejä viedä.»

Mutta heidän huulensa eivät saa koskaan koskettaa toisiaan.

Muutamana päivänä he kuitenkin päättivät hiipiä yön tultua kotoa ja tavata erään lähteen luona kasvavan silkkiäispuun alla. Huntuunsa kietoutuneena Thisbe livahtaa ovesta ja ohjaa askelensa silkkiäispuulle.

»Rohkeaks tuon teki lempi. Mut äkkiä leijona, äsken härkään iskenyt kauttaaltaan kita peitossa hurmeen, saapuvi lähteen luo, janoansa mielien jäähtää.»

Thisbe pelastuu erääseen luolaan, mutta hukkaa kauhistuksissaan huntunsa, jonka naarasleijona repii rikki »verisellä hampaallaan».

»Pyramus myöhempään tuli sinne ja löys pedon jäljet hiekkaan painauneet, ja hän kuolonkalpeaks muuttui. Kun veren tahraaman hän hunnun keksi, hän lausui: 'Lempijän kummankin sama yö nyt surmata saakoon! Syyllinen oon minä. Sun olen kuoloon kiehtonut, raukka, öisihin vaaroihin kun kutsuin sun, ja ma itse ensin en tullutkaan.'»

Epätoivoissaan. Pyramos rientää silkkiäispuun luo ja sysää miekan rintaansa.

»Tummeni heelmät puun, kun hurme kuolemanhaavan niihin pirskoittui; sen juuret, juonehet verta, purppurankarvaisiksi jo muutkin muuttivat marjat.»

Nyt saapuu Thisbe luolasta — mutta saa vain kuulla rakastetun viimeisen henkäyksen. Hän repii epätoivoisena hiuksiaan. Elämä ei ole hänelle enää minkään arvoinen. Vanhemmille vain vielä viimeinen rukous:

»Niinkuin kuoloon saakka on meidät liittänyt lempi, suokaa kummankin saman kummun nukkua alla! Puu sa, mi oksillas nyt varjota saat polon ruumiin, kohtapa toisenkin olet siimeeseesi sä saava. Surman muistopa aina sä säilytä! Marjasi olkoot murheen mustaamat: tarinoios kuoloa kahden!' Tuskin ol' lausunut tään, hän miekan temposi, vielä lämpimän, hurmeisen, omahan sen rintahans' syöksi. Saapui luo jumalten sekä vanhempain rukous luo: kypsäks' ehtiessään käy mustaks mulperimarja; tuhkapa lempivien myös joutui yhtehen uurnaan.»

Ovidiuksen mielikuvitus ei ole milloinkaan kohonnut niin korkealle, kuin hänen kuvatessaan Phætonin matkaa pitkin taivaankantta isänsä auringonjumalan vaunuissa.[127] Nuorukaisen on onnistunut saada isänsä lupaamaan suostua etukäteen pyyntöön, olipa se millainen tahansa; ja auringonjumala joutuu epätoivoon, kun poika sitten pyytää saada jonakin päivänä ohjata auringonvaunujen siivellisiä hevosia.

Turhaan isä koettaa saada häntä luopumaan aikeesta, josta kukaan kuolevainen ei voi kunnialla suoriutua:

»Jyrkkänä alkavi tie; hevot aamunvirkeät tuskin kestävät nousua sen; ylähäll' ylen ompi sen keskus. Huimaa korkeus tuo muakin, hätä rintani täyttää, siellä kun silmäilen maanpiiriä, aavoja merten. Jyrkkänä laskee loppu, ja tarkkaan ohjata täytyy. Itsepä Tethyskin[128], mi mun aalloill' ottavi vastaan, pelkää syöksyvän mun päistikkaa kohtuhun merten. Viel' lisäks kierrollaan kupu taivaan kääntyeleepi; korkeat tähdetkin sen tempautuu kurimukseen. Jos sinä ohjakset nyt saisit, niin napa taivaan vinhana kieppuen sun heti syrjään sinkauttaisi. Ansoja täynnään on sekä hirviöhaamuja taival. Vaikka et eksyiskään, vaan ohjaisit osavasti, niin ohi uhkaavan Härän sarvien kulkisi tiesi, Haimon[129] Ampujan, myös ohi Leijonan ahnahan leukain, sitten Skorpionin, Kravun, joiden hirveät kynnet hirveinä kouristuu, eri suuntaan kumpikin niistä. Vielä kun kimmastuu hepos — keuhkoistaan näet leimuu polttavat liekit, joita ne suin sekä sieramin pärskyy — ohjata niitä et voi; muakaan nuo villeiksi käyneet sietävät tuskin, vaan äkäpäisinä ohjia tempoo. Toivehes mieletön heitä jo, poikani, vielä kun saatat! Silmäni näät surevat; oi, jospa sa katsoa voisit myös sydämeeni ja siell' isänhuolet keksisit raskaat!»

Mutta järjettömän nuorukaisen tulee kaikin mokomin saada tahtonsa perille, ja epätoivo sydämessään isän täytyy antaa hänen nousta loistaviin, kultaisiin vaunuihin, joissa pyörien puolat ovat hopeasta ja silavaljaat koristetut krysoliiteillä ja timanteilla, joissa auringon säteet taittuvat.

Tuliset hevoset huomaavat heti, että vaunut ovat tavattoman kepeät. Ne kimpoilevat ja kallistelevat kuten painolastiton laiva. Pian valjakko on täydessä karussa pitkin tuntemattomia teitä.

Mut laelt' ilmain kun Phaethon nyt katsovi maita, jotk' yhä aukeavat avarammiks vain hänen allaan, kalpeaks kauhistuu hän, polvet loukkua lyövät, silmätkin pimenee, ne kun häikäisee valotulva. Kunpa hän konsana ei isän vaunuja ottanut oisi! Nyt mikä neuvoks? Jo kantta hän laivaan viljalti vieri, viel' osa suurin on eessä. Hän aavoja mittovi miettein, länteen hän tähyää, niihin ei hänen kohtalo salli saapua milloinkaan, itähän katsovi joskus; mut joka puolella värjyvän eessä on ilmojen kauhut, nousevat valtaiset pedonhaamut, kaameat nähdä.

Nuorukainen aivan herpaantuu kauhusta ja päästää ohjat höllälleen. Hevoset karkaavat yhä huimemmin:

Milloin taivasta päin nuo pyrkivät, taas alas milloin Syöksyvät valtoinaan, radan vihdoin viistäissa maata.

Nyt auringon vaunut ovat tulleet niin lähelle maata, että auringon kuumuus polttaa kaiken.

Kukkulat korkeat kaikki nyt leimahtaa tulenliekkiin, halkee, lohkeilee lovikin, mehut kuivuvat kaikki. Niityt harmenevat, puut lehtevät lieskana huimiin, ruokkivi kuolemanliekkejä pellon kuivunut vilja. Mut se ei riitä; jo syö tuli kaupungit komeatkin muureinensa ja kiiltää tuhkaksi maat sekä kansat; metsät ja vuoristot kulovalkea riehuva valtaa. Skythian maata ei nyt lumet aula; jo Kaukasos loimuu, Ossa[130] ja Pindos[130], ja niitäkin ylvempiotsa Olympos[130], valtavat Alpit, myös Apenniinit, yltävät pilviin. Huomaa nyt Phaethon maanpiiriä liekkien syövän, eikä hän itsekään voi kestää huokua kuumaa; niinkuin hornan pätsistä hohkaa polle sen vastaan, hän sitä hengittää, tulenhehkuviks tuntevi vaunut.

Silloin Äiti Maa rukoilee Iuppiteria tekemään lopun vaivasta. Ja salamansinkooja huomaa, että jollei hän puutu asiaan, koko maailma tuhoutuu.

»Otsalleen käden vei hän, lens salamat jylinöiden orhienohjaajaan, joka henkensä heittäen kohta singahti vaunuistaan; palon polttivat pois ukonnuolet. Pillastui hevoset, sivupuoleen karkasi, puisti niskoiltaan ikehet, palat ohjien rentoina riippui. Tuoss' ovat suitset nyt, tuoss' aisoist' irtauneena akseli, tuossapa taas eri haaralla pyörien puolat; lennähtäneet lavealle on jätteet murskatun vaunun. Mut Phaethon, hius kultainen min liekkinä leimus, kaaress' sinkoutui päistikkaa ilmojen halki, niinkuni lentävi joskus kannelta selkeän taivaan lähti ja sammuu, vaikka se näyttävi syöksyvän maahan.»

Yksinkertaisella, mutta liikuttavalla kertomuksella Philemonista ja Baukiksesta on jotakin yhtäläisyyttä »Deukalionin ja Pyrrhan» kanssa.

Kerran Iuppiter ja Mercurius tulevat matkallaan sellaiselle seudulle Frygiassa, jossa kansa on häijyä ja epäystävällistä. Vain vanhuspari Philemon ja Baukis ottaa muukalaiset vieraanvaraisesti vastaan halvassa majassaan. Baukis pyytää heitä istuutumaan.

Lieden tuhkaa, luo kun viel' oli lämpimäks jäänyt, penkoen hän pian sai tulen eilisen kuivihin lehtiin; henkäyksin iän-heikentämin niin sytti hän liekin. Myös vajast' oksia hankki hän, kuivia loi sälepuita, jotka hän taitteli, työnsi ne pienen kattilan alle. Ukkopa tarhastaan oli kimpun kaalia tuonut. Baukis perkasi sen; nokiorsill' otti hän sitten kaksterä-hangollaan alas sauhutetun sianseljän, soukan viipalehen sipas kauan säilytetystä herkustaan, vetehen sen kypsenemään pani kuumaan. Myöskin haastellen ratostutti he ootteluaikaa. Pöytähän käydään. Eukko hän touhuissaan kolus, kantain ruokia pöytään; yksi sen jalka tok' ol' lyhyt liian, mut vian korjasi hän pian: toi kiven alle, ja kantta, saatua kohdalleen, hän vihrein hankasi mintuin. Tuodaan täplikkäät nyt marjat kainon Athenen[131], luodaan syksyiset myös säilykekirsikat, tuodaan juurikkaat, salatit, jopa juustokin juoksutusmaidon, tuodaan myös munat, paistetut lievästi hehkussa tuhkan. Astiat on saviset; jaloainett' on samanlaista myös sekomalja ja sen korupiirrokset; pikarit ne pyökist' on, vahatut helokeltaisiks' sisäpuolta. Kohta jo keitonkin saa valmiiks leiskuva liesi; viiniä tarjotahan, jota liiaks ei ikä paina. Syrjään pannaan nuo, kevyemmät tuodahan ruoat: pähkinät, uurteiset sälyviikunat, taatelit kuivat, luumut, myös omenat hyväluoksuiset, korintäydet; joudutetaan rypäleet, punaterttujen antamat äsken; valkea keskell' on mesikakku. He ystävän katsein kaikkea tarjoavat, karuudetta, siekaelutta.

Kun vieraat ovat kiittäneet kestityksestä, he ilmaisevat, keitä ovat, ja lupaavat, että heidän hurskas isäntäväkensä on säästyvä rangaistukselta, joka on nyt kohtaava syntisiä naapureita. »Jättäkää vain asuntonne ja seuratkaa meitä vuorelle!» he sanovat.

Tuumasta toimeen. Kun he saapuvat ylös vuorelle, näkevät he koko seudun veden hukuttamaksi. Heidän vanha majansa on vain jäljellä.

Tuota kun ihmehtii he ja itkee naapurejansa, temppeliks muuttuukin maja vanhusten, perin pieni kahdellenkin. Nyt sen päätyä patsahat kantaa, oljet kullaksi saa, maalattian marmori peittää, kiiltää kaiverretut ovet, kultaa välkkyvi katto.

Tämän jälkeen vanhukset saavat toivoa, mitä vain haluavat. Heidän toiveensa on saada temppelin pappina ja papittarena palvella Iuppiteria ja viimein saada kerran yhtä aikaa erota elämästä.

Ruuhiinkin rukous: elon loppuun saakka he saivat templiä hoitaa. Kerta, kun vuosistaan väsyneinä seisoi he portaitten pyhien taas eessä ja haastoi kummaa kohtaloaan, Philemon-ukon huomasi Baukis vihreäks muuttunehen; samaten Philemon näki Baukiin. Kasvot kummankin pian kattoi kasvava laiva. Viestin viimeisen yhtäaikaa ehti he vaihtaa hellästi: »Puoliso, terveeks jää!» suun sulkivat lehvät lempeät kasvullaan. Talonpoika nyt frygialainen näyttää vieläkin voi puunrungot, joiksi he muuttui. Mulle on vanhukset todenhaastajat näin tarinoineet; miksi he valhett' ois puhuneet? Näin puut ma ja niistä riippuvat seppelehet; panin uuden joukkohon, virkkain: »Huoltavat hurskaitaan jumalat, saa palvojat palkan.»

* * * * *

Se päivä, jolloin Ovidiuksen täytyi äkisti jättää rakas Roomansa, tuntui hänestä kuin »hautajaispäivältä». Ja Mustameri oli ja pysyi hänelle aina »Epäystävällisenä merenä.»[132] Villien skyyttalaiskansojen ympäröimänä kaukana aution aron reunassa oli Tomi, pieni roomalainen siirtokunta. Ainoat tuotteet, joita skyyttalaisten maa lähetti muuanne, olivat — kuten runoilija pilaillen kirjoitti ystävilleen — ne nuolet, joilla he tuon tuostakin ampuivat kaupungin uudisasukkaita. Ja alkuperäiset olosuhteet kaupungin muurienkin sisällä olivat liian jyrkkänä vastakohtana Rooman ylellisyydelle ja upeudelle. Ankarat talvet, jolloin pohjoismyrskyt tupruttivat maahan suunnattomasti lunta, olivat eteläisempien seutujen[133] veltostuneesta pojasta hirvittäviä. Hän sairastui sekä ruumiillisesti että henkisesti, ja koko hänen loppuikänsä oli ainaista vaikerrusta. Runoilijan iloinen laulanta oli loppunut äkisti juuri silloin, kun hänen runollinen luomisvoimansa oli huipussaan.

Hän koetti turhaan taivuttaa lukemattomilla valitusvirsillä Augustusta sallimaan hänen tulla takaisin Italiaan tai ainakin suostumaan siihen, että hän saisi oleskella likempänä Italiaa. Ei edes hänen tomunsa saanut levätä kotimaan mullassa. Kymmenvuotisen maanpaon jälkeen valmistettiin muinoin elämäniloiselle laulajalle viimeinen lepopaikka Mustanmeren epäystävälliselle rannalle.

Kirjallisuutta, paitsi ennen mainittuja suuria kirjallisuushistorioita:

Wilhelm Vollbrecht, Mäcenas.

Clovis Lamarre, Histoire de la litterature latine au temps d'Auguste: 4 nid.

Frédéric Plessis, La poésie latine.

Otto Ribbeck, Geschichte der römischen Dichtung: 3 nid.

W.Y. Sellar, The roman poets of the Augustan age: 2 nid.

Virgilii Bucolica och Georgica, öfversatta af Gudrun Jöran Adlerbeth.

Virgilius, Sagan om Aeneas. Svensk tolkning av J. Bergman.

Gaston Boissier. Nouvelles promenades archéologiques: Horace et Virgile.

André Bellesort, Virgile.

Alfred Biese, Die Entwicklung des Naturgefühls bei den Griechen und Römern: 2 nid. (Laajoine kirjallisuusviitteineen).

Richard Heinze, Virgils epische Technik.

C.A. Saint-Beuve, Étude sur Virgile.

Franz Skutsch, Aus Vergils Frühzeit: 2 osaa.

Eduard Norden, Die Geburt des Kindes. Geschichte einer religiösen Idee.

Wilhelm Weber, Der Prophet und sein Gott. Eine Studie zur vierten Ekloge Vergils.

Domenico Comparetti, Virgilio nel medio evo: 2 osaa.

Paul Schwieger, Der Zauberer Virgil.

Quintus Horatius Flaccus, Oodeja ja epoodeja, suomentanut Eero Kivikari.

Quintus Horatius Flaccus, öfversatt af Joh. Gust. Ek.

Horatii Oden och Epoder, öfversatta af G. Adlerbeth.

Horatii Satyrer och Skalde-bref, öfversatta af G. Adlerbeth.

Horatius' Satirer och epistlar i urval, tolkade av Bernhard Risberg.

Horatius' Oden, öfversättning av S.L. Sjöblom och A. Bokelund.

Horatius' valda sånger i svensk öfversättning af Bernbard Risberg.

Elias Janzon, Q. Horatius Flaccus.

Friedrich Aly, Horaz, sein Leben und seine Werke.

H. Andersson, Om Horatius' oden såsom efterbildningar från grekiskan. (Pedagogisk tidskrift 1897.)

A. Cartault, Étude sur les satires d'Horace.

W.A. Dello, Horaz und seine Zeit.

Lucian Müller, Quintus Horatius Flaccus.

Theodor Plüsz, Das Jahrenbuch des Horaz.

Charles Walckenaer, Histoire de la vie et des poèsies d'Horace: 2 nid.

W.E. Weber, Quintus Horatius Flakkus als Mensch und Dichter.

Sexti Propertii Elegiae, Relegit et svecice convertit

Elias Janzon. (Göteborgs högskolans årsskrift 1904, 1908, 1911 och 1915.)

Sextus Propertius, Cynthia, Kärleksdikter öfversatta af Bernhard Risberg.

Frédéric Plessis, Études critiques sur Properce.

Albii Tibulli Elegier, öfversatta af P. Joh. Peterson.

Ovidius, Konsten att älska, från latinet översatt af Elias Janzon.

Ovidii Metamorphoser, öfversatta af G. Adlerbelh.

Ovidius, Metamorfoser. Urval och tolkning av Erik Bökman.

Gaston Boissier, L'opposition sous les Césars.

M. Heiller, Ovids Verbannung.

P.J. Österberg, Ovidii förvisning.

V.A. Koskenniemi, Roomalaisia runoilijoita.