TRIUMVIRIT VOITTAVAT CÆSARIN VIIMEISET VIHOLLISET.

Jätimme politiikan ja sen väkivaltanäytelmät siihen hetkeen, jolloin henkipattojulistukset raivosivat pahimmillaan Roomassa. Kun verityö oli loppuunsuoritettu, tuli Brutuksen ja Cassiuksen vuoro. Näitä vastaan triumvirit kääntyivät asevoimin. Ratkaisu tapahtui Makedoniassa. Näytti siltä kuin Brutusta ja Cassiusta Cæsarin verinen haamu olisi seurannut heidän kulkiessaan kohti kohtaloansa. Paha omatunto teki molemmat murhaajat epävarmoiksi ja lamautti heidän toimintatarmonsa. Kerrotaan Brutuksen nähneen eräänä yönä yli-inhimillisen suuren hahmon, joka vaieten astui hänen telttaansa. Brutus kokosi rohkeutensa ja kysyi: »Kuka sinä olet? Mitä sinä minusta tahdot?» »Minä olen», haamu vastasi, »sinun paha henkesi. Me kohtaamme Philippoin luona.»

Tämännimisen Makedonian kaupungin luona tapahtuivat ratkaisevat taistelut vuonna 42 e.Kr. Molemmat Philippoin luona käydyt taistelut olivat suurimmat koko Rooman historiassa. 100 000 miestä taisteli tällöin kummallakin puolella. Antoniuksen sotapäällikkötaidon vuoksi taistelu päättyi triumvirien voittoon — Octavianus oli liian nuori ja kokematon ja sen lisäksi niin sairas, että hän ei voinut hoitaa päällikkyyttä. Tämä ei ollut hänen elämässään ainoa kerta, jolloin hänen horjuva terveytensä hänet petti ratkaisevalla hetkellä. Hintelä Octavianus oli kuin hento poikanulikka jättiläismäiseen Antoniukseen verraten. Mutta erotus tasoittui enemmänkin kuin tarpeeksi siitä, että Octavianus ei tuhlannut saamaansa leiviskää. Ja viisauteen ja valtiomieslahjakkuuteen nähden hän oli jättiläistä verrattomasti etevämpi. Hän ei kerskaillut kuten Antonius, vaan toimi ja teki työtä.

Cassius ja Brutus olivat etukäteen päättäneet surmata itsensä siinä tapauksessa, että heidät voitettaisiin. Cassius pani ensimmäisenä päätöksensä toimeen. Aseenkantajallaan hän surmautti itsensä — samalla tikarilla, kerrotaan, jolla hän itse oli osallistunut Cæsarin murhaan.

Cassiuksen epätoivoinen teko johtui kuitenkin tilanteen väärin arvostelemisesta. Ensimmäisen päivän taistelu Philippoin luona ei ollut ratkaiseva. Mutta samalla hetkellä, kun Cassius oli kuollut, kurikin armeijassa loppui. Brutus oli liiaksi tuumiskeleva luonne, kykenemätön reippaaseen aloitteeseen. Kaikesta piti keskustella ja kaikki tehdä »mielipiteenvaihdon» esineeksi. Sotaleiri muuttui filosofikouluksi, jossa jokainen mies puhui monisanaisesti oman käsityksensä puolesta ja ylipäällikön oli vaikeata saada päätöstä aikaan. Toinen ei hyväksynyt toista, toinen taas ei toista Brutuksen esityksistä ja välitti viis hänen käskyistään. Casca oli kaikista julkein, mies, joka oli saavuttanut Herostratoksen roistonmaineen antamalla Cæsarille ensimmäisen tikariniskun. Kieli, jota hän nyt käytti korkeinta päällikköä kohtaan, oli vallan sopimatonta. Nyt ei Brutusta auttanut Homeroksen säkeitten lausuileminen eikä filosofisten probleemain selvittely.

Senpä vuoksi Brutus epätoivo sydämessä jälleen ryhtyi taisteluun. Mutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa, jollei hän tahtonut nähdä armeijansa hajaantuvan itsestään. Hänen joukoistansa oli jo osa hänen silmiensä edessä mennyt vihollisen puolelle. Brutus oli Philippoin luona samassa asemassa kuin Pompeius Pharsaloksen luona.

Brutus taisteli urhoollisesti ja alussa menestyksellisesti, mutta kokonaisuuden johto luisui hänen käsistään, ja kun taistelu oli menetetty, hän pakeni. Mutta paetessaan hän epätoivoissaan erään ystävän avulla työnsi miekan sydämeensä.[75]

Cæsarin murha oli kostettu, ja tästä hetkestä tuli yhä yleisemmäksi se käsitys, että »tyrannimurha» oli ollut jumalille vastenmielinen teko.

Suetonius tekee sen johtopäätöksen, että tuskin ainoakaan Cæsarin murhaajista eli uhrinsa jälkeen kauemmin kuin korkeintaan kolme vuotta; ja kyseenalaista on, kuoliko heistä kukaan luonnollisen kuoleman. Muutamat kuolivat haaksirikossa, toiset kaatuivat sodassa ja eräät surmasivat itsensä samalla tikarilla, jolla olivat käyneet Cæsarin kimppuun.

* * * * *

Sittenkuin Itämaat oli saatu takaisin Brutuksen ja Cassiuksen vallasta, oli triumvirien tehtävänä ryhtyä ahdistamaan Sextus Pompeiusta, joka oli lähtenyt meren turviin ja tullut mahtavaksi merirosvopäälliköksi pesäpaikkoinaan Sisilia, Sardinia ja Korsikka. Sisilialaiset, joissa oli aina elänyt voimakas vapaudenrakkaus, olivat iloisia siitä, että heidän saarestaan oli tullut itsenäisen valta-alueen keskipiste. Olivathan he suureksi osaksi kansallisuudeltaan kreikkalaisia ja vihamielisiä Roomaa kohtaan.

Pompeius nimitti itseään ylpeästi »Neptunuksen pojaksi» ja vaihtoi purppuraisen sotapäälliköntogansa merensiniseen. Hän teki roomalaisille paljon kiusaa estämällä elintarpeiden tuonnin Roomaan ja kurittamalla Italian rannikkoja. Henkipattovainojen jälkeen ja vielä enemmän Philippoin taistelun perästä kaikki tyytymättömät ainekset pakenivat hänen luokseen, ja ryöstön ja saaliin mahdollisuus houkutteli seikkailijoita joka taholta.

Pitkän sovinnonhieronnan jälkeen triumvirien ja Pompeiuksen kesken puhkesi sota. Turhaan runoilija Horatius rukoili kokonaisen kansan nimissä säästämään sitä vielä enemmältä verenvuodatukselta. Hän tunsi nuo luonnottomat veljessodat seuraukseksi kirouksesta, joka oli raskaana painanut Roomaa aina siitä päivästä asti, jolloin Romulus oli surmannut veljensä Remuksen.

»Rikoksiin mihin, mihin te taasen syöksytte, tupesta miekat temmaten? Lie liian vähän maalla, merellä vuotanut latinalaista hurmetta? Ei siks ees, että linnat korskat Karthagon tuhaksi Rooma rauentais, tai jotta Britti rauhaan jäänyt kahleissa triunifisaatoss' asteleis, vaan jolta, niinkuin Perthit toivoo, kaupunki tää itse kaataisi itsensä. Mutt' eiväthän ees sudet eikä leijonat hätyytä omaa heimoaan. Te hullujako ootte vaiko raivoja, vai vikapäitä? Vastatkaa!

Vait on he, käyvät kalmankalpeiksi kasvonsa, ja mielet järkkyy, tyrmistyy. Te vikapäitä ootte; Rooman vitsaus on veljesmurhat ainaiset siit' asti kuin vuos syytön veri Remuksen kiroksi kansan vastaisen.»

Mutta tasavallan kuolinkamppailu vaati vielä enemmän verta. Myrskyt aiheuttivat Octavianuksen laivastolle niin suuria tappioita, ettei niiden veroisia ollut nähty miesmuistiin. Mutta vastoinkäymisen päivinä ilmenivät nuoren imperaattorin suuret luonteenominaisuudet. Hän teki kaikki, mitä oli tehtävissä vaurioitten korjaamiseksi, eikä menettänyt milloinkaan rohkeuttaan hetkeksikään. Pompeius ei sitävastoin ymmärtänyt käyttää menestystään hyödykseen. Hän oli rohkea seikkailija, mutta hänellä ei ollut sotapäällikön ja valtiomiehen kykyä rauhallisesti harkita ja nähdä olosuhteet suuresti.

Vielä kerran suuri merionnettomuus kohtasi Octavianusta, mutta hänen maajoukkojensa voimakkaammuus merkitsi ajan pitkään enemmän kuin laivaston vastoinkäymiset. Ja lopulta nämäkin vaihtuivat voitoiksi. Pompeiuksen laivasto tuhottiin perin pohjin Messinan lähellä vuonna 36 e.Kr. Voiton kunnia lankeaa pääasiallisesti Agrippalle, Octavianuksen sotapäällikölle ja hänen samanikäiselle lapsuudenystävälleen ja opiskelutoverilleen, joka seisoi uskollisesti imperaattorin vierellä sekä rauhan että sodan toimissa.

Menettäessään laivastonsa Pompeius joutui pois suunniltaan, aivan kuin isänsä Pharsaloksen luona, ja jätti maasotajoukon oman onnensa nojaan sillä seurauksin, että se voitettiin. Itse hän pakeni Vähään-Aasiaan toivoen voivansa luoda siellä itselleen uuden aseman liittoutumalla parthialaisten kanssa. Mutta suunnitelma epäonnistui, hän joutui vangiksi ja mestattiin Antoniuksen käskystä.

Kirjallisuutta:

Axel Dahlman, Agrippa.