HORATIUS.

Horatius oli viisi vuotta nuorempi Vcrgiliusta. Hän oli etelä-Italian poika; nopeammassa tahdissa kuin Lombardian tasangon talonpojan pojalla virtasi veri hänen suonissaan. Hänen isänsä oli vapautettu orja, jolla oli pieni maatalo. Liikuttavaa on lukea Horatiuksen kertomusta siitä, kuinka isä vuokrasi tilansa voidakseen itse, seurata pientä poikaansa Roomaan — sillä kuten Vergiliuksen isä, hänkin tahtoi hankkia pojalleen parhaan kasvatuksen, mitä oli saatavissa, ja opettaa pojalle:

minkä senaattorien, ritareidenkin omat poiat Oppia saavat.

Runoilija jatkaa:

Jos joku ihmisien vilinäss' ois katsellut mua, kun menin kouluun, hän puvust' ynnä saattajaorjist' ois minut luullut rikkahan lapseks'. Taattoni lahjomatonnapa vartijanain minut saattoi luo opinantajien. Miks kertoa kaikkea? Kasvoin vaatimatonna — se nuorten on kaunistus —, pahan teille koskaan joutunut en, jopa moittimatonnakin säilyin.

»En koskaan», runoilija vakuuttaa, »minä olisi tahtonut vaihtaa isääni kehenkään toiseen, olisipa tällä ollut vaikka kuinka monen esi-isän loisto tahansa.»

Tämä uhrautuva isä teroitti sekä sanoin että teoin pojalleen vaatimattomuuden vaikeaa, mutta onnea tuottavaa taitoa. Siksipä runoilija voikin täysikasvuisena ylistää itseään onnelliseksi sellaisestakin syystä, ettei hänen tarvinnut matkustaa suuren ja kalliin seurueen kanssa. Vähän haukattavaa repussaan hän voi nousta takkuisen muulin selkään ja iloisena hölkytellä tietänsä aina Tarentumiin saakka tarvitsematta pelätä, että häntä moitittaisiin saituudesta. Roomassa hän sai maleksia mielensä mukaan, ilman että hänellä oli yhtään orjaa seurassaan, ja mieluisasti vietetyn päivän jälkeen hän voi iltaisin tyytyväisenä palata kotiin purjolaukka-, papu- ja ohukaisvadin ääreen.»

Näin eleleepi hän, jota vaivaa ei himo kunnian houkkiomainen. Onnekkaampi olen näin kuin jos isä, myös isotaatto ollut kvestori ois, setä saanut myös saman arvon.

hän sanoo; ja toisessa laulussa:

Paljon tarpeen ei ole onneen. Pöydän köyhän kaunistaa oma suolakuppi; Nopsaan nukkuu, kun pure mielt' ei pelko, Ahneus inha.

Satiirikkona Horatiuksella oli erikoinen kyky »sanoa hymyillen ihmisille totuus». Hän oli yhtä puolueeton leppoisassa huumorissaan ja tyynessä ironiassaan, olipa kysymyksessä omat tai toisten mielettömyydet. Hän ivaili mieltymystään hyvään ruokapöytään ja jonkinlaiseen epikurolailaiseen elämäntapaan ylipäänsäkin ja rakastettavalla suorasukaisuudella hän laski pilaa muistakin heikkouksistaan ja vioistaan. Taistelukentällä hän oli esiintynyt vain kerran — Philippoissa. Siellä hänellä oli päällikön asema — vieläpä hämmästyttävän korkea-arvoinenkin — Brutuksen armeijassa. Hän ei ollut suinkaan sankari, mutta hänellä oli rohkeutta jälkeenpäin laskea leikkiä tästä tuskin kunniakkaasta elämänsä vaiheesta. Hän kertoo avomielisesti, kuinka hän heitti kilpensä ja pötki pakoon, kun näki, minnepäin asiat olivat menossa. Myöhemmin hän ihastuneena käytti hyväkseen armahdusta, jonka voittaja hänelle myönsi.

* * * * *

Horatiuksesta kehittyä tyytyväinen ja onnellinen ihminen. Ollen pieni ja pyöreä hän nimittää kerran itseään »hyvinruokituksi porsaaksi Epikuroksen laumasta». Onnellinen hän oli maatilallaan, ylhäällä Sabiinilaisvuoristossa, Tivolin tienoilla, jonka Mæcenas hänelle lahjoitti. Tänne hän pakeni, kun ilma Roomassa kävi painostavaksi ja helteisen kuumaksi. Täällä hän kuuli vain puiden latvojen huminaa ja joen pauhinaa alhaalta laaksosta. Täällä hänen useimmat runonsa syntyivät. Näistä me tunnemme hänen rakkaan maatilansa melkein yhtä hyvin, kuin jos olisimme olleet siellä vieraina.

Täällä hänellä oli vain maamiehiä ja luonnollisia ihmisiä seuranaan, ja täällä hän sai olla rauhassa tungettelevilta onnenonkijoilta, joita pääkaupunki oli täynnä. Muutamassa hauskimmista satiireistaan Horatius kuvailee, kuinka tällainen iilimato tarrautui häneen kiinni, kun hän eräänä kauniina päivänä on kävelemässä Via sacralla. Mies kuului epäonnistuneitten runoilijain luokkaan, joka siihen aikaan oli hyvin runsaslukuinen, ja hän oli saanut päähänsä päästä Horatiuksen avulla Mæcenaan seurapiiriin. Näin runoilijamme alkaa maalailevan kuvauksensa vaivoistaan:

Pääkadull' astuksin minä taas tapahain sekä haudoin mietteissäin jotakin, mitä ollut lie mitätöntä, kun minut kiinni sai eräs, mulle vain nimituttu. Tarttui hän kätehein: »Mitäs kuuluu, ystävä kulta?» — »Laatuun käy», tokaisin, »sitä myöskin toivotan sulle.» Kun yhä saatteli hän, minä virkoin: »Terveheks!» Hänpä: »Et mua tunne; ma oon mies oppinut.» — »Arvosi nousee siit' yhä silmissäin.» Hänest' uurastaa ko'in irti: kulkua joudutin, seisahduin toviks' taas, sekä orjan korvaan kuiskaelin asioitani; juoks hiki aina kantahan asti. — »Kuink' ylen onnekas oot, äkäpäinen Bolanus!» Näin vait nimesin, kun soitti hän suutaan, kiitteli korttelien komeuksia. Kun ma en hälle vastannut, sanoi hän: »Näen, mielelläs minun toivot lähtevän; turhaan vain: minä en sua niin vähin laske, vaan sua määrääs saakka ma saatan.» — »Suottapa vallan sun samoella on näin; menen sairaan luo, jot' et tunne, kauas Tiberin taa, luo Cæsarin uusien puistoin.» — »Joutilas oon nyt, enk' ole laiska; ma siis sua seuraan.» Korvani tuppaan löin, kuten yrmeä aasi, min selkään kantamus köytetähän kovin suuri. Nyt vasta hän alkoi: »Ellen erhety, niin ohi Viscukses[120], Variukses[120] ystäväks ottaisit minut: ken nopeampahan laittais värssyjä, vuolaammin? Kuka tanssia vois sulavammin? Oon minä laulaja myös, kateuttaja Hermogeneenkin[121].» Sain sananvuoron: »Viel' eloss' ompiko äitisi, taikka heimostas tuen saatko?» — »Ei ketäkään ole mulla, kaikk' olen haudannut.» — »Hyvä heidän; mut minä jäin vain. Surmani suo pian! On kova kohtani; lasnapa mulle lausui tietäjätär, täristyttäen arpomisuurnaa: 'Ei sinun kuoloas tuo tuhomyrkky ja taistajan miekka, rinnan riutumus ei, kipu keuhkojen, ei hidas leini, vaan sinut kerran on lorusuu joku tappava; siispä karttaos haasteliaita, kun mieheks kerta sa kasvat'?»

Runoilijamme onkin vähällä heittää henkensä, kun pelastus viimeinkin saapuu hänen muutaman riitajuttunsa vastapuolen hahmossa:

»Sika, oikeudestakos karkaat?» Vierasmieheks hän mua pyysi, ja kohta ma suostuin mielissään. Käräjiin hänet laahattiin, melu, touhu, tuoksina nous. Kas näin minut pälkääst' autti Apollo.»

* * * * *

Augustus oli hyvin ihastunut Horatiukseen. Paitsi runoilijan persoonallista rakastettavuutta, hänen hyväntahtoista sukkeluuttaan ja hienoa, ymmärtävää hymyään oli hänen mielipiteillään ja Augustuksen politiikalla erinäisiä yhtymäkohtia. Idyllikko Horatius inhosi kaikkea politikoimista ja rakasti lepoa ja rauhaa. Hänen kauhunsa tasavallan ajan alituista levottomuutta ja verenvuodatusta kohtaan oli täysin keisarin mielen mukaista. Muut syyttivät Augustusta siitä, että hän oli riistänyt roomalaisilta vapauden — Horatius päinvastoin arveli, että Augustus oli lahjoittanut sen heille vapauttamalla heidät poliittisista huolista ja rettelöistä ja antamalla heille sen sijaan levon ja rauhan järjestää elämänsä niinkuin itsekutakin halutti. Augustuksen pyrkimys palauttaa roomalaiset yksinkertaisempiin ja terveempiin elämäntapoihin sai myöskin osakseen runoilijan myötätunnon, runoilijan, josta oli tullut maalaiselämän ja vaatimattomuuden apostoli.

Augustus piti siis Horatiusta suuressa arvossa ja tarjosi tälle yksityissihteerinsä virkaa. Mutta runoilija torjui kiitollisena kultaiset kahleet. Suunnattomasti paljon suuriarvoisempana hän piti vapautta saada itse järjestää elämänsä. Ja Augustus ymmärsi häntä ja piti hänestä yhtä paljon kieltäytymisestä huolimatta. Pilaillen hän kirjoitti vapautta rakastavalle runoilijalle: »Vaikka sinä oletkin niin ylpeä, että väheksyt ystävyyttäni, en minä kuitenkaan maksa sinulle samalla mitalla.»

Näin runoilija sai levossa ja rauhassa jatkaa runoiluaan ja lesboslaisen laulajakoulun esikuvien mukaan laulaa luonnosta, sen vaihtelevista muodoista, ylistää kohtuudella nautittuja viinipikarin riemuja, runoilla rakkaudesta ja ystävyydestä, laulaa Augustuksen, hänen itsensä ja Rooman hyväntekijän kiitosta sekä pilailla ihmisten heikkouksia.

Hänen juomalauluilleen ominaisia ovat seuraavanlaiset säkeet:

Tapella sarkoin riemuhan säädetyin on thrakilaista. Barbarijankutus jo jättäkää ja säysy Bakkhos säästäkähät verimelskehiltä!

Yöjuomingeissa miekkoja huidotte kuin mediläiset meiskarit. Hillitkää tuo hornanmoinen huuto, veikot, laskeukaa käsitaipehelle!

Eräs hänen somimpia rakkausrunojaan on suomalaisessa asussa seuraavanlainen:

Tieltäin miks pakenet laill' aran kaurihin, vuorell' eksynehen, etsivän äitiään? Turhaan tuulta se säikkyy, metsän varjoja vauhkoutuu;

lehdet jos vipajaa vuoks kevätviimojen, karhunvattua jos vihreän-vilskavat liikauttaa sisiliskot, värjyy sen sydän, polvet jo.

Syödäkseni hetikään en sua ahdista, julmain tiikerien lailla ja leijonain. Äitis jättäös vihdoin! Oothan suuri jo sulholle!

Melkeinpä jokaisessa satiirisessa runossaan Horatius antaa uusia todisteita hienosta inhimillisyydestään ja lempeästä, ihmisheikkouksia ymmärtävästä huumoristaan, jonka hän omaksui vuosien vieriessä ja joka kehittyi seurustellessa sellaisten miesten kuin Vergiliuksen ja Mæcenaan kanssa.

Luonteeltaan eloisa Horatius oli ihminen, jolla oli kyky tuntea oikeata viihtymystä. Sen tunnemme sellaisista runoista kuin se talvitunnelma, johon hän on vinjetiksi piirtänyt Roomasta etelään päin olevan lumipeitteisen Soracten vuoren uljaan kuvan. Muutoin tämä ihastuttava runo, kuten monet muutkin, on pääasiallisesti Alkaioskäännöstä; ja Horatius oli itse ylpeä tehtävästään saattaa hänet ja muita kreikkalaisia runoilijoita roomalaistenkin kesken yleisesti tunnetuiksi ja kunnioitetuiksi. Osittain siis Horatius tyytyi samaan tehtävään kuin Terentiuskin. Pitävätpä muutamat kirjallisuudentutkijat ja filologit varmana, että kaikki Horatiuksen kauneimmat runot ovat kreikkalaisen runouden[122] jäljennöksiä tai käännöksiä. Mutta minkälaisia mestariteoksia käännöksiksikin! Yhtä täydellisiä kuin alkuperäisetkin! Horatiuksen persoonassa ovat kreikkalainen ja roomalainen henki sulautuneet yhdeksi. Häntä onkin sanottu »kreikkalaiseksi roomalaisten keskuudessa». Hyvin luultavaa muutoin onkin, että hänen suonissaan virtasi kreikkalaista verta. Hänen syntyperänsä johtuminen muinoisesta Suur-Kreikasta tekee sen uskottavaksi. Roomalaista on Horatiuksessa hänen selväpiirteinen todellisuustajunsa, kreikkalaista sitävastoin hänen kohtuuden, sopusoinnun ja muotokauneuden tajuntansa. Hän oli elämänohjeekseen valinnut delphoilaisen sananparren, johon sisältyy koko elämänviisaus: »Kohtuus kaikessa». Hän suosittelee kaikille »kultaista keskitietä» ylimielisyyden ja arkuuden, mielenhuuman ja tylsyyden, ylellisyyden ja puutteen välillä. Ja esteettisen koulutuksen ansiosta, jonka hänen helleenisen sivistyksen opintonsa olivat hänelle antaneet, hänen psyykensä vähitellen vapautui yhä enemmän roomalaisesta karuudesta ja kovuudesta. Hänen parhaimmat runotuotteensa ovat mainio hedelmä roomalaisen miehuuden ja kreikkalaisen sulon yhtymästä.

Mutta palatkaamme nyt itseensä kysymyksessä olevaan runoon!

»Näät kuinka valkein hohtavi harjantein Soracte vuori, kuin lumitaakastaan puut metsän tuskastuin jo taipuu, kuin kova pakkanen kahli virrat.

Pois häädä kylmä, lietehes puita tuo taas aimo taakka, anteliaammasti suo, Thaliarkhos, kiertää maljan, min nelivuotias viini täyttää.

Muut kaikki huoleks heittäös taivahan! Kun tuulten taiston kerta se aavalla on viihtänyt, niin vait on kuuset, eik' ikisaarnien lehvät liiku.

Min huomispäivä luo, älä tiedusta, vaan voitoks laske päivä, min milloin sait, ja nuorramiessä ällös vältä leikkejä, tanhuja armaan lemmen,

kun viel' on vanhuus yrmeä kaukana sun kukkeudestasi Nyt kisakentille on aika käydä, lemmenkuiskein tyttösi kohdata illansuussa,

tai kuulla, kuinka neitosen, kaukaiseen mi soppeen piili, pyrskäys ilmaisee, ja pantti riistää rantehesta, tai vikuroitsevan sormus viedä.»

Ja lopultakin pakenee talven kylmyys lännen lauhkeita henkäyksiä:

»Tukkahas tuoksua vaan puno lehviä vihreöitä myrtin Ja kukkasia kirrettömän mullan;

kalpea kuolema kolkuttaa yhä yhtäläisnä köyhän kuin kuninkaankin usta. Kaukotoiveet, Sestius onnekas, meilt' on kieltänyt lyhyt elonaika.»

Mutta kevät on lyhyt, ihmiselämässä kuten luonnossakin:

»Me kaikki paikkaan yhtehen päädymme, ja uurnass' arpaa kaikkien puistellaan; se lankee aikanaan ja meidät ainahis-maanpaon purteen määrää.»

* * * * *

Monilla Horatiuksen runoilla, erittäinkin hänen satiireillaan, on suuri sivistyshistoriallinen arvo. Runoilijan harvinaisen huomiokyvyn ansiosta nämä runot ovat yhtä korvaamatonta aineistoa Augustuksen ajan elämän tuntemiselle, kuin Ciceron kirjeet ovat vallankumousajalle. Me voimme myöskin lukea hänen lauluistaan hänen oman elämänsä kuten päiväkirjasta. Hänen kertomataitonsa mestarinäyte on Roomasta Brundisiumiin tehdyn matkan kuvaus, jonka matkan hän suoritti yhdessä runoilijoiden Vergiliuksen ja Varuksen kanssa Mæcenaan seurassa. Mainioita ovat runoilijan sisäkuvaukset siivottomista, pienistä italialaisista majataloista. Milloin vieraat ovat tukehtumaisillaan märistä, lehtisistä oksista lähtevään savuun, milloin isäntä on pistämäisillään koko talon tuleen käännellessään laihoja rastaita paistinvartaassaan. Muutamassa paikassa on niin suuri puute juomavedestä, että siitä saa maksaa joka kulauksesta, toisessa taas leipä on täynnä pieniä kiviä. Huvittavaa ei ole myöskään kehnoilla, sateen liottamilla teillä matkustaminen; mutta vaivat ovat tuskin vähäisempiä sillä jokialuksella, jolle täytyy osaksi matkaa uskaltautua. Aluksella matkustajat häiriintyvät kiivasta riidasta laivanomistajan ja matkustavien talonpoikain välillä. Ja kärsivällisyyttä kysytään myöskin pitkän odotuksen aikana, kun laivaa vetävää muulia koetetaan saada liikkeelle. Silloin on jo kumminkin ehtinyt tulla yö.

»Tunnin vei venemaksujen kanto ja muulein valjastus. Unen taas vei hyttyset, sammakot suomaan, myös koti-armaalleen serenaadia hihkuen kilpaa venhemies, sikunasta mi vilkastui, sekä muuan matkaajista. Nyt mies, joka muulia ohjasi, uupui nukkumahan, venemies myös laiskistui, sitas muulin syömään kallion luo, kävi seljällensä ja kuorsas. Aamun koitti jo koi, ja me näimme: on hievahtamatta venhe. Maallepa nyt eräs matkaajist' äkäpäissään hyppäsi peittoamaan pajusauvoin sääriä, niskaa muulin ja sen ajajan. Oli neljä jo kello, kun noustiin maihin.»

* * * * *

Vuonna 8 e.Kr. Horatius menetti uskollisen ystävänsä Mæcenaan. Useita vuosia kestäneet kovat kärsimykset päättyivät silloin. Vainaja oli testamentissaan määrännyt Augustuksen yleisperillisekseen, mutta laskenut hänen sydämelleen nämä sanat: »Muista Horatius Flaccusta, samoinkuin olet minua muistanut!»

Tämä kehoitus oli monesta syystä tarpeeton. Vain muutamia viikkoja myöhemmin Horatius seurasi hyväntekijäänsä kuolemaan. Näin täyttyi vanha lupaus, jonka runoilija oli kerran antanut laulaessaan:

Jos oottamatta sun, osan sieluain, veis kuolo, niin myös miks minä viipyisin, ma rikkonainen puoli, inho itseni vain? Sama päivä meidät

molemmat sortaa. Kerta ma vannoinhan, ja väärin en: »Jos kunne sa kulkenet, sua seuraan.» Viimeistaipaleelle kumppaninas olen valmis käymään.

Horatius pääsi kokemasta kiusallista kuihtumista. Nopeasti hän sai mennä. Kuten hän oli kehoittanut toisia, siten hän itse erosi elämästä, samalla lailla kuin kylläinen ja tyytyväinen pöytävieras lähtee pidoista.

Runoilija haudattiin ystävänsä viereen Esquilinus kukkulalle. Hänen oman elämänsä loppuakordina kaikuu horatiuslainen säkeistö, jolla vielä tänä päivänäkin kaunista elämäntyötä usein kunnioitetaan:

»Integer vitae scelerisque purus, non eget Mauris iaculis neque arcu nec venenalis gravida sagittis, Fusce, pharetra.[123]

Jäljellä on muisto lämminsydämisestä, miellyttävästä ihmisestä ja laulajasta, jolla ei ollut vain synnynnäisen runoilijan kykyä muuttaa kieli sulavaksi musiikiksi, vaan joka oli saanut myöskin lahjan levittää iloa kanssaihmistensä keskuuteen, siksi että hän itse oli kohtaloonsa tyytyväinen ja kiitollisena vastaanotti suuret ja pienet ilon aiheet, joita elämä antoi, sekä säilytti ne kiitollisessa muistossa. Siitä todistavatkin liikuttavalla tavalla hänen omat sanansa:

Se onnekas on mies, oma herransa, ken aina virkkaa päätteheks päivänsä: »Elänyt oon!» Jos huomiseksi Zeus laen peittävi mustiin pilviin,

tai kirkastaa — edes hän kumotuks' ei saa tapahtunutta, ei peräyttää voi, ei muuksi muuttaa, minkä kerran haihtuva hetki on vienyt myötään.

Runoilijan julistama elämänfilosofia on kultaisen huolettomuuden filosofiaa. Se ei ole syvämietteistä, mutta se tyydytti hyvin häntä itseään.

Horatius ei ole suinkaan taivaita ahdisteleva titaani. Hänen lyriikassaan ei ole Catulluksen hehkuvaa intohimoa ja valtavaa voimaa, mutta hänellä on paljon useampia kieliä lyyrassaan ja sen sointupohja on sopusointu. Horatius oli onnellisen tasapainoinen luonne, Catullus onneton, rikkirevitty sielu.