JUGURTHAN SOTA.

Maanjäristys alkoi Afrikasta. Vallanperimystaistelulta oli puhjennut Numidiassa Masinissan pojanpojan Jugurthan ja hänen kahden serkkunsa kesken, jotka heidän isänsä oli määrännyt Jugurthan kanssahallitsijoiksi. Jugurtha raivautti heidät molemmat pois tieltänsä. Näiden lähimmät ystävät ja sukulaiset hän vangitutti, ristiinnaulitutti tai heitätti villien petojen raadeltaviksi. Afrikka on, kuten muuan kirjailija huomauttaa, sekä rehevän hedelmällisyyden että vaarallisten petoeläinten ja myrkyllisten käärmeitten maa.

Kun roomalaiset rupesivat järjestelemään Numidian oloja, Jugurtha ei välittänyt laisinkaan senaatin määräyksistä. Hän saapui tosin suojelusluvan turvissa Roomaan »antaakseen tarpeelliset selitykset». Mutta hän teki näin senvuoksi, että hän luotti vaikutusvaltaisille roomalaisille jakeluttamansa kullan ja hopean vaikutukseen. Ennen kaikkea hän oli kilisevin todistein saanut mahtavan Opiniuksen, Gaius Gracchuksen pyövelin, vakuutetuksi viattomuudestaan. Niinpä afrikkalainen ruhtinas seisoikin aivan huolettomana kansankokouksessa selostamassa tekojansa. Mutta kun häneltä tiedusteltiin lähemmin eräitä seikkoja, niin muuan kansantribuuni ilmoitti panevansa vetonsa sitä vastaan, että kuningas ryhtyisi vastaamaan. Tätä kansantribuunia oli luonnollisesti sopivalla tavalla käsitelty afrikkalaisella kullalla. Koko hommasta tuli oikeudellisen tutkinnon parodia. »Rooman kansan täytyi alistua olemaan afrikkalaisen narrina», sanoo roomalainen historioitsija Sallustius Jugurthan sotaa käsittelevässä eloisassa kuvauksessaan.[7]

Sanotaan, että kun Jugurtha oli lähtenyt Roomasta, hän useita kertoja kääntyi katselemaan taakseen jäävää kaupunkia. Lopuksi hän puhkesi sanoihin: »Lahjusten kaupunki, kuinka pian olisikaan loppusi käsissä, jos vain tulisi joku, joka tahtoisi ostaa sinut!»[8]

Numidialainen oli tuntenut itsensä siinä määrin kotiutuneeksi Tiberin rannan kaupunkiin, että hän sielläkin suoritti yhden ilkityönsä, murhautti Masinissan kolmannen pojanpojan ja Numidian kruununtavoittelijan, joka oli paennut Roomaan.

Ei koskaan ennen Rooman yläluokka ollut esiintynyt niin halveksittavassa valossa kuin nyt, kun oli olemassa todisteita sen häpeällisestä omanvoitonpyynnistä. Hyvin huono omatunto sillä oli yhteiskunnallisesta korkeasta asemastaan huolimatta. Senaatin täytyi tosin lopulta häpeän vuoksi ryhtyä sotilaallisiin voimatoimenpiteisiin röyhkeätä numidialaista kohtaan, mutta toiselta puolen ei ollut leikin asia käydä sotaa niin kaukana kotimaasta, kuumassa ja kuivassa Afrikassa, erittäinkin kun roomalaisilla ei tällä kertaa, kuten Karthagon sodan aikana, ollut siellä yhtään liittolaista. Afrikkalaiset keräytyivät näet mieslukuisasti oivan hallitsijansa ympärille. Komeasta, voimakkaasta hallitsijasta ja suurenmoisesta leijonanmetsästäjästä oli tullut heidän epäjumalansa. Mitäpä merkitsivätkään ne monet sukulaismurhat, joihin hän oli vikapää, sitä vastaan, että aron pojat näkivät hänessä suuren vapaustaistelijansa!

Roomalaiset ylipäälliköt puolestaan pitivät sotaa vain ryöstöretkenä, jolloin ennen kaikkea piti pitää huolta siitä, että rikastui saaliista. Senpätähden kävikin kuten kävi. Rooman sotajoukon täytyi lopuksi käydä ikeen alitse ja lähteä pois Numidiasta.

Tieto häpeällisestä antautumisesta nostatti Roomassa suuttumuksen myrskyn. Valtakunta, joka oli voittanut Hannibalin ja hävittänyt Karthagon tuhaksi, oli äkkiä tullut niin heikoksi, että se ei kyennyt pitämään kurissa edes villiä numidialaispäällikköä. Senaatin puolue oli kärsinyt häpeällisen tappion. Optimaatteja pidettiin lahjottuina maankavaltajina. Heidän pahojen tekojensa mitta oli täysi. Nyt täytyi poliittisten rämemaitten perkaus panna käyntiin. Asetettiin toimikunta tutkimaan niitä, joita epäiltiin numidialaisen lahjomiksi, ja Opimius sai lahtea maanpakoon useiden muiden korkeassa asemassa olevien miesten mukana. Päällikkyys sodassa Jugurthaa vastaan uskottiin konsuli Metellukselle, joka oli luja ja taipumaton mies sekä kokenut sotapäällikkö ja jonka lahjomattomuudesta ei voinut olla epäilystäkään.

Mutta ei edes hänenkään onnistunut saada viekasta vastustajaansa taivutetuksi. Tosin Jugurtha voitettiin, mutta ei koskaan ratkaisevasti. Pian hän ilmestyi jälleen milloin sinne milloin tänne, kun roomalaiset häntä vähimmin odottivat. Ja Metellus ei uskaltanut seurata häntä pitkälle tulikuumaan erämaahan.

Aika kului Metelluksen kykenemättä saattamaan sotaa loppuun. Yhä enemmän ja enemmän alkoivat sen sijaan kansan toiveet kääntyä erääseen hänen alapäällikköönsä, Gaius Mariukseen, köyhään talonpojanpoikaan, joka oli tullut huomatuksi jo Numantian piirityksessä ja ollut Scipiolle hyvänä tukena palautettaessa sotakuria Rooman armeijaan. Sotamiehet jumaloivat tätä sotapäällikköä, joka oli lihaa heidän lihastaan ja verta heidän verestään, joka jakoi kaikki kärsimykset heidän kanssansa, söi samanlaista leipää kuin he, tyytyi nukkumaan olkikuvolla ja tarttui vallitustöissä itsekin lapioon. Köyhät ja vähäiset alkoivat nähdä hänessä uuden Gracchuksen.

Hiljaa, mutta varmasti tämä kunnianhimoinen mies oli työskennellyt päästäkseen kohoamaan vähäpätöisestä asemastaan ja päässyt siinä 40:n korvilla kansantribuuniksi. Mutta hänen alhainen syntyperänsä olisi estänyt hänet pääsemästä valtion korkeimpiin virka-asemiin, jolleivät Jugurthan sodan häpeäjutut olisi horjuttaneet vastapuolueen arvovaltaa. Tätä tilaisuutta Marius käytti hyväkseen hakeakseen konsulinvirkaa vuodeksi 107. Mutta kun hän pyysi Metellukselta virkalomaa matkustaakseen tässä tarkoituksessa Roomaan, kerrotaan ylpeän ylimyksen antaneen hänelle pisteliään vastauksen: »Siihen on kyllä aikaa, kunhan poikani joutuu sinun kilpailijaksesi.» Mariuksen olisi pitänyt toisin sanoen odottaa, kunnes hän itse olisi tullut seitsenkymmenvuotiaaksi ukoksi — hän oli nimittäin jo likemmä 50 vuoden vanha.

Ajan pitkään Metellus ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa sotajoukossa vallitsevaa mielialaa; mutta hän viivytteli niin kauan alipäällikkönsä pyynnön hyväksymistä, että Marius vasta viime hetkessä ehti Roomaan. Hän maksoi kuitenkin esimiehensä vanhat kalavelat kuvailemalla hänet hartaasti kuunteleville kansanjoukoille mieheksi, joka tarkoituksellisesti pitkitti sotaa saadakseen olla ylipäällikkönä niin kauan kuin suinkin mahdollista. Sitävastoin Marius lupasi, että jos hän itse tulisi valituksi, hän toisi Jugurthan joko kuolleena tai elävänä Roomaan.

Tämä yksinkertainen soturi ei vaikuttanut kuulijoihinsa korkean tyylin kaunopuheisuudella. »Sanani», hän sanoi, »eivät ole sorvatut taiteen sääntöjen mukaisesti. Minä en ole käynyt kreikkalaiskoulua. Sen lajin sivistys ei auta miehuullisiin tekoihin. Mutta minä olen oppinut lyömään vihollisen maahan ja olemaan pelkäämättä muuta kuin kunniani tahraantumista. Minä en voi näytellä kuvia enkä viitata esi-isieni triumfeihin. Minua sanotaan yksinkertaiseksi ja sivistymättömäksi. Mutta minä voin näyttää rinnassani olevat arvet. Ne ovat minun sukukuviani, minun aateluuteni.»

Marius tuli valituksi valtavalla äänten enemmistöllä. Eikä siinä kyllin: kansankokous kumosi myöskin Metelluksen senaatilta saaman ylipäälliköksi nimityksen ja määräsi sen sijaan Mariuksen ylipäälliköksi.

Metellus itki raivosta.

* * * * *

Mariuksen kansalle antaman lupauksen pitäminen ei näyttänyt kuitenkaan olevan helppoa täyttää. Lopuksi hänen kuitenkin onnistui oivan ratsupäällikkönsä, ylhäisen Lucius Cornelius Sullan kylmäverisellä viekkaudella voittaa puolelleen Jugurthan appi, Mauretanian[9] kuningas Bocchus, ja houkutella tämä kavaltamaan vävypoikansa roomalaisille. Bocchuksella lienee kuitenkin ensin ollut vaikea sieluntaistelu kamppailtavana, ennenkuin hän pääsi selville siitä, oliko hänen luovutettava Jugurtha Sullalle vai Sulla Jugurthalle.

Luottaen appensa sanaan Jugurtha saapui aseettomana ja seuranaan vain muutamia harvoja miehiä neuvotteluun Sullan kanssa. Tuskin hän oli ehtinyt paikalle, ennenkuin Sullan miehet väijytyksistä hyökkäsivät kuninkaan seuralaisten päälle, hakkasivat heidät maahan ja panivat itsensä Jugurthan kahleisiin. Viekkaan afrikkalaisen oli puijannut vieläkin viekkaampi italialainen, ja sota oli lopussa.

Jugurtha kävi sitä kohtaloa kohti, joka Roomassa odotti voitettuja vihollisia. Siinä voittokulussa, jota Marius vietti kotiintulonsa jälkeen, nähtiin hänen kultaisten vaunujensa edellä erämaan kuninkaan molempien poikiensa seuraamana verkalleen kulkevan kuninkaallisessa juhlapuvussa ja kultaisilla korvarenkailla koristettuna. Mutta juhlakulkueen loputtua temmattiin häneltä koristukset ja vaatteet ja hänet heitettiin alastomana Capitoliumin alla olevaan kylmään ja kosteaan vankiluolaan. »Viileäänpä kylpyhuoneeseen te vieraanne pyydättekin astumaan», kerrotaan erämaan pojan sanoneen, kun hänet vietiin luolaan. Kuusi päivää hän taisteli kuoleman kanssa, kunnes menehtyi kylmään ja nälkään. Täten päättyy se synkkä lehti Rooman historiassa, jonka otsakekirjoituksena on: »Jugurthan sota», lehti, joka ei kerro ainoastakaan urotyöstä, mutta on tahrattu loputtomilla kertomuksilla vilpistä ja kavalluksesta, lahjuksista ja muista häpeämättömyyksistä. Tämä draama herättää katselijassa samanlaatuisia tunteita kuin Karthagon ja Numantian hävityksen murhenäytelmät.

* * * * *

Jugurthaa vastaan käyty sota oli paljastanut Rooman yhteiskunnan johtavissa piireissä vallitsevan pohjattoman lahjottavaisuuden ja edesvastuuttomuuden. Pian oli ilmenevä uusia todisteita siitä, kuinka paljon valtion kunnia ja arvovalta oli kärsinyt ja kuinka hallitsevan yläluokan siveellinen mädäntyneisyys oli kalvanut jopa valtion olemassaolon perusedellytyksiä. Oli päivän selvää, että sille, jolla olisi käytettävänään yhteiskunnan aseellinen mahti, olisi leikin asia kumota sellainen yhteiskunta. »Lähestyvän romahduksen enteet olivat lisääntyneet», Mommsen sanoo, »ja poliittisessa näköpiirissä kajasti miekka kruunun vierellä».