NERVA JA TRAIANUS.

Harvinaisuuden vuoksi Domitianuksen kuoltua senaatti määräsi vallanperimyksestä. Se valitsi nyt cæsariksi yhden omista jäsenistään, Nervan. Hän oli yli 60-vuotias ja oli aina kuulunut maan hiljaisiin. Hän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan tällaisesta koroituksesta. Yleinen kunnioitus, jota hän tuomarina nautti — hän oli nimittäin ammatiltaan lakimies — aiheutti hänelle nyt tämän kunnian. Mutta voimamies hän ei suinkaan ollut eikä senaatti kyennyt jatkuvasti antamaan uudelle keisarille sitä tukea, jota hän tarvitsi, sillä kaikki huomattavat senaatin jäsenet Domitianus oli raivannut pois tieltä. Ja pretoriaanien mielestä ei niin epäsotilaallinen cæsar kuin Nerva, ollut minkään arvoinen. Ettei olisi voimaton sotilaita vastaan, uusi keisari otti senvuoksi ottopojakseen erään aikansa arvossapidetyimpiä sotapäälliköitä, Traianuksen, ja nimitti hänet kanssahallitsijakseen. Nämä kaksi erinomaista miestä hallitsijoinaan Rooman kansa kulki onnellisempaa aikaa kohti. Nerva pani toimeen mitä ankarimman järjestyksen ja säästäväisyyden hallinnossa ja hovielämässä. Hovin loistoesineitä myytiin, ja oman suuren yksityisomaisuutensa keisari auliisti uhrasi valtion hyväksi. Hänen esimerkkinsä innosti monta yksityistä henkilöä toimimaan yleisen hyvän eduksi.

Kahden vuoden perästä Nerva kuoli ja Traianuksesta tuli yksin valtion päämies.

* * * * *

Traianus oli ensimmäinen provinssin asukas Rooman keisarinistuimella. Hän oli syntynyt Espanjassa, mutta kuului roomalaiseen sukuun, joka oli aikoinaan sinne muuttanut. Espanjalaisen tulo Rooman keisariksi osoittaa, kuinka suuresti maakunnat jo prinsipaatin tasoittavasta vaikutuksesta olivat kehittyneet yhdenarvoisiksi Italian kanssa.

Traianus oli voimaihminen, jolla oli terve halu kaikkiin elämän nautinnoihin, mutta myöskin harvinaisen kirkas käytännöllinen järki, Iulius Cæsar pienemmässä mittakaavassa, ritarillinen, miellyttävä ja täynnä intoa käyttää rikkaita luonnonlahjojaan kansansa parhaaksi. Hän teki ripeästi päätöksensä ja osasi varmalla kädellä naulan päähän. Hän oli myöskin oikeudenmukainen ja inhimillinen kaikissa töissään ja toimissaan. Cæsarin hengen mukaisia olivat myöskin ne sanat, jotka hän lausui saapuessaan juhlallisesti Roomaan, kun hän keisarinvaltansa vertauskuvana ojensi miekkansa kaartinpäällikölle: »Jos minä hoidan virkani hyvin, niin käytä sitä minua palvellaksesi, mutta jollen, niin käännä se minua vastaan!»

Traianus tahtoi aloittaa uuden, onnellisemman ajan keisarikunnan historiassa. Vertauskuvallinen on senvuoksi hänen tapansa kohdella Domitianuksen aikaisia ilmiantajia. Hän lastasi koko höskän laivoihin ja päästi ne sitten myrskyn aikana ajelehtimaan merelle.

Maakuntalaisena uusi keisari luonnollisesti tunsi erittäin hyvin provinssien asukkaiden tarpeet ja toivomukset. Hän huolehtikin innokkaasti heidän eduistansa ja saattoi loppuun sen emämaan kanssa yhtäläistyttämisen, joka oli jatkunut Cæsarin ajoista asti. Väestö osoittikin kaikissa maanäärissä kiitollisuuttaan keisarin valtakuntaa hyödyttävästä toiminnasta pystyttämällä hänelle riemukaaria.

Huolenpito provinsseista ei kuitenkaan suinkaan tehnyt Traianusta sokeaksi huomaamaan, että itse Italia kärsi sille erikoisesta sairaalloisuudesta: luonnottomasti vähentyneestä syntyväisyydestä, jonka ilmiön olemme aikaisemmin todenneet vaivanneen toista vanhaa sivistysmaata, nimittäin Kreikkaa. Roomalaisissa kalmistoissa ja kirjallisuudessa kuullaan näihin aikoihin hyvin harvoin puhuttavan useammasta kuin 2—3 lapsesta samassa perheessä. Augustus oli turhaan lainsäädännöllä koettanut vastustaa lisääntyvää lapsettomuutta johtavissa yhteiskuntakerroksissa. Nerva alkoi käyttää toista menettelytapaa, nimittäin antaa valtionavustusta köyhien lasten kasvattamiseksi. Traianus jatkoi näitä toimenpiteitä suuressa mittakaavassa. Kaksi vielä säilynyttä piirtokirjoitustaulua hänen ajaltaan ovat siitä todisteina. Toinen on peräisin pienestä pohjoisitalialaisesta kaupungista, jolle keisari lahjoitti yli miljoonan sestertiä, jonka summan korot piti käyttää kuukausittain avustukseksi noin 300:lle aviolapselle. Toinen kirjoitus ilmaisee, että keisari kymmenessä eri tilaisuudessa oli määrännyt rahoja samaan tarkoitukseen eteläitalialaiselle Beneventumin kaupungille. Roomassa hän kustansi valtion varoista elatuksen 5 000:lle köyhälle pojalle. Monet Traianuksen seuraajat menettelivät samoin ja rikkaat yksityiset miehet seurasivat keisarien esimerkkiä. Niinpä Plinius nuorempi lahjoitti puoli miljoonaa sestertiä synnyinkaupungilleen, muuan rikas nainen lahjoitti Terracinan kaupungille Latiumissa miljoonan sestertiä, jonka summan koroista sata lasta sai vuotuista avustusta, ja muuan pohjoisafrikkalainen kaupunki sai eräältä rikkaalta mieheltä rahat 500 lapsen elatukseksi. Kunnat hoitivat lahjoituksia keisarillisen valvonnan alaisina. Niin suurenmoisia olivat ne summat, jotka uhrattiin tämänlaatuisiin hurskaisiin tarkoituksiin, että niitä on pidetty kuuluvina suurimpiin yhteiskunnallisiin toimenpiteisiin, mitä maailmanhistoria tuntee.

Onnetonta kuitenkin oli, että nämä lahjoitukset olivat riippuvaisia rahan arvosta. Kun rahan arvo kolmannella vuosisadalla yhä ja yhä laski, niin pääoma suli yhä enemmän ja enemmän kokoon, ja vuosisadan keskivaiheilla, jolloin rahan arvo oli laskenut 1/40 osaan normaalisesta, nielivät hoitokustannukset lahjoituspääomat täydellisesti.

Traianuksen huolehtiminen kasvavasta sukupolvesta aiheutti toisenkin, ajanhengen humaanisen kehityksen mukaisen toimenpiteen, nimittäin sen vallan rajoittamisen lapsen elämään nähden, jonka vanharoomalainen oikeus soi perheen isälle. Traianus antoi määräyksen, että se, joka jätti lapsensa heitteille tai kohteli häntä pahoin, menetti isänvaltansa lapseen nähden.

Toinen Italiaa vaivaava yhteiskunnallinen pulma oli kukoistavien, viljaa tuottavien maakuntain kilpailusta aiheutunut maanviljelyksen ahdinkotila. Sitä vastaan niin Traianus kuin toisetkin keisarit turhaan työskentelivät.

Elävän kuvan keisari Traianuksen uupumattomasta työstä hallitsijana antaa hänen kirjeenvaihtonsa Plinius nuoremman kanssa tämän ollessa Bithynian maaherrana Mustanmeren etelärannikolla. Keisari itse ratkaisee vähäpätöisimmätkin maakunnan hallinnon yksityisseikat sillä oikeaanosumisvarmuudella, joka oli hänelle ominaista. Nämä kiintoisat kirjeet levittävät myöskin valaistusta Rooman hallituksen suhtautumiseen kristityitä kohtaan. Pliniuksella on heistä oikeastaan vain hyvää kerrottavana. Joka sunnuntaiaamu he kokoontuvat yhteiseen hartaushetkeen. He »laulavat Kristuksen ylistystä ja sitoutuvat valalla olemaan varastamatta, ryöväämättä, murhaamatta, aviorikosta tekemättä, sanaansa syömättä ja uskottua tavaraa hukkaamatta.» Heillä oli tapana myöskin pitää yhteisiä aterioita. Nyt olivat — Plinius ilmoittaa — nimettömät ilmiantajat ilmoittaneet useita henkilöitä kristityiksi. Muutamat olivat maaherran edessä osallistuneet Rooman jumalien palvelukseen, uhranneet keisarin kuvalle ja »kironneet Kristuksen». Ei ollut siis syytä rangaista heitä valtion jumalien halveksimisesta. Mutta mitä oli tehtävä niille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät luopumasta kristinuskosta?

Traianuksen tahto on, että pitää välttää tarpeetonta verenvuodatusta. Hänen tarkkanäköisyytensä ja lakoninen tyylinsä leimaavat nämäkin hänen ohjeensa. »Kristityitä», hän kirjoittaa, »ei pidä etsiskellä; mutta jos heitä ilmiannetaan ja syyte toteennäytetään, tulee heitä rangaista. Kuitenkin saakoon se, joka kieltää olevansa kristitty ja todistaa väitteensä rukoilemalla meidän jumaliamme, anteeksiannon, olipa hän kuinka epäluulonalainen tahansa.» Nimettömiä ilmiantoja ei pidä ottaa huomioon. »Ne antavat mitä huonoimman esimerkin ja ovat meidän ajallemme arvottomia.»

Siis ei voi suinkaan puhua Traianuksen toimeenpanemasta kristittyjen vainosta, kuten Neron ja Domitianuksen aikaisista vainoista. Mutta itse asiassa meidän täytyy, kuten Mommsen sanoo, puolentoista vuosisadan aikaa pitää yhtäjaksoisena kristittyjen vainon aikana, jolloin kristittyjä vainottiin valtion vihollisina. Vainon ankarammuus tai lievemmyys riippui asianomaisen virkamiehen innosta tai kansan mielialasta. Vasta Deciuksen hallituskautena, kuten Neron ja Domitianuksen aikoina, voimme todeta, että keisari itse panee toimeen vainon.

* * * * *

Traianus oli kuitenkin ennen kaikkea soturi. Hän suojeli voimallisesti valtakunnan rajoja. Vaarallisimmat viholliset Euroopassa olivat silloin daakialaiset, jotka asuivat alisen Tonavan pohjoispuolella suurella, kolmionmuotoisella alueella, joka lännessä rajoittui Tonavan sivujokeen Tiszaan, idässä Prutiin ja pohjoisessa Karpaatteihin. Daakialaisten varsinainen kantamaa oli alueen keskustassa Siebenbürgenin vuoristossa. Suurikasvuiset, jäntevät daakialaiset näyttivät hirvittäviltä tuuheine partoineen ja pitkine liehuvine hiuksineen. Puettuina paksuihin sarkavaatteisiin, jotka suojelivat heitä jonkinlaisen panssarin tavoin, he taistelivat äärimmäisen kiukkuisesti jalkaisin lyhyin miekoin ja pyörein kiivin. Mutta Traianus voitti heidät sitkeän vastarinnan jälkeen perin pohjin, ja heidän kuninkaansa surmasi itsensä. Daakiasta tuli nyt puoleksitoista vuosisadaksi Rooman valtakunnan äärimmäinen etuvarustus pohjoisia barbaarikansoja vastaan. Siebenbürgen muutettiin yhdeksi ainoaksi suureksi vuoristolinnoitukseksi. Vielä tänä päivänä on siellä lukuisia linnakkeiden ja muiden varustusten jäännöksiä roomalaisajalta. Daakian alkuperäinen väestö oli suuresti huvennut sodassa ja osittain myöskin tehty orjiksi. Nyt sinne muutti Rooman valtakunnan muista osista siirtolaisia, joita houkutteli osittain tasangon viljava maanlaatu — mutta ennen kaikkea Siebenbürgenin kultasuonet. Daakia roomalaistui niin perin pohjin, että siellä vielä tänäänkin puhutaan yhtä romaanilaista pääkieltä, romaaniaa, joka on italian-, espanjan- ja portugalinkielen sisarkieli. Romaanialainen nimittää ylpeästi itseänsä roomalaiseksi ja suuren keisari Traianuksen muisto elää vielä talonpoikien keskuudessa. He puhuvat Traianuksen valleista, Traianuksen linnakkeista ja linnoista ja linnunrataa he nimittävät »Traianuksen tieksi».

* * * * *

Sotapäällikkö, joka oli voittanut daakialaiset, tahtoi kukistaa myöskin parthialaiset. Vanhoilla päivillään hän ryhtyi toteuttamaan Cæsarin viimeistä sotasuunnitelmaa, jonka Nero olisi voinut toteuttaa, jollei olisi ollut niin kunnoton kuin oli. Traianus tunkeutui voittoisasti halki Armeenian ja Mesopotamian, kulki Tigriksen yli ja valloitti Assyrian sekä teki kaikki kolme maata roomalaisiksi maakunniksi. Eufratin asemesta tuli Iraanin reunavuorista valtakunnan itäinen raja.

Juuri kuin Traianus oli äsken voitettujen alueiden olosuhteiden järjestelypuuhissa ja hillitsemässä syntyneitä kapinoita, kohtasi häntä vaikea sairaus, mikä pakotti hänet luopumaan päällikkyydestä. Hän luovutti sen sukulaiselleen Hadrianukselle, jonka hänen sitten kuolinvuoteellaan kerrotaan ottopojaksi ottamalla valinneen seuraajakseen. Itse aikoi Traianus lähteä Roomaan, mutta matkalla sinne hän kuoli Kilikiassa vuonna 117 kuudenkymmenenkahden vuoden ikäisenä. Hän oli viimeinen suuri roomalainen valloittaja. Hänen toimestaan Rooman valtakunta oli saavuttanut suurimman laajuutensa. Ei kuitenkaan mikään tämän suurisuuntaisen hallitsijan elämän työssä tee valtavampaa vaikutusta kuin ne yksinkertaiset, mutta oivallisen rakennustapansa vuoksi monumentaaliset leirilinnoitukset, joita hän rakennutti valtakunnan äärimmäisille rajoille erämaan reunaan roomalaisten sotilas- ja kauppateiden suojaksi, joita hän tunnetulla tarmollaan piti kunnossa tai uudelleen rakennutti. Valtavaa ja tukevaa on ylipäänsä kaikki, mitä Traianus on rakentanut. Hänen foruminsa, jolla hänen valtavan suuri ratsaspatsaansa on ja jota Italian nykyinen hallitus parhaillaan koettaa panna kuntoon, tekee kaikista Rooman keisaritoreista valtavimman vaikutuksen. Ylväs oli myöskin se riemukaari, jonka kautta tie sinne johti. Ja roomalaisen taiteen suuripiirteisimmän muistomerkin, Traianuspylvään kohokuvat kertovat keisarin urotöistä ja vaivannäöistä Daakiassa. Roomalaisen sotalaitoksen valtavasta ja monipuolisesta koneistosta saa näistä kuvista voimakkaan vaikutuksen. Mutta Traianuspylväs on myöskin sivistyshistoriallinen kuvakirja, josta saamme mielenkiintoisia tietoja Tonavan eri kansojen elämästä.

Kaikessa, mitä Traianus on luonut, ilmenee hänen suuripiirteisen henkilöllisyytensä, mutta myöskin maailmanvaltakunnan mahtavuus. Hänen suuruutensa oikea tausta on kuitenkin vasta hänen ylevä lempeytensä, joka on tehnyt hänestä kaikkien aikojen hallitsijain esikuvan. Hänen jälkeensä senaatti tervehti jokaista uutta princepsiä onnentoivotuksella: »Tule vielä onnellisemmaksi kuin Augustus, vielä paremmaksi kuin Traianus!»