SUURI ORJAKAPINA.

»Kaikissa muinaisissa valtioissa kalvoi orjuuden mätähaava yhteiskunnan ytimiä ja sitä enemmän, kuta kukoistavampia valtiot olivat», sanoo Mommsen; »sillä valtion mahtavuus ja rikkaus aiheutti silloisissa olosuhteissa orjajoukkojen suhteettoman lisääntymisen. Luonnollisesti Rooma näin ollen kärsi enemmän tästä yhteiskunnallisesta epäkohdasta kuin mikään muu antiikin valtio.» Ja kuta suuremmiksi orjajoukot kasvoivat, sitä kovemmaksi muodostui heidän kohtalonsa. Perheorjia kyllä yleensä kohdeltiin hyvin, mutta ne surkuteltavat joukot, jotka raatoivat suurilla tiloilla, olivat kamalassa asemassa. Orjanmerkki otsaan poltettuna tai rautakahleet jaloissa kalisten ajettiin näitä onnettomia kovasydämisten katsastusmiesten piiskanlyöntien kiiruhtamina työhön ilman lepoa ja rauhaa.

»Kahleet kalkkavat nyt työmaill' lukemattomat»

sanoo Martialis, Rooman keisariajan kuuluisa epigrammikirjailija.

Ja kun yö tuli, nämä kurjat oliot teljettiin pimeihin kellareihin.[21]

Tuon tuostakin kuullaan puhuttavan näiden yhteiskunnan kovanonnenlapsien epätoivoisista yrityksistä päästä vapauteen. Jo seitsemännellä vuosisadalla hallituksen oli täytynyt lähettää sotaväenosastoja karanneitten orjien muodostamia ryövärijoukkoja vastaan. Gracchusten aikana orjakysymys oli tullut mitä polttavimmaksi. Monissa paikoin puhkesi silloin orjakapinoita. Sisiliassa nämä onnettomat noudattivat neuvoa, jonka heille oli antanut yksi saaren rikkaimmista ja häikäilemättömimmistä pösöistä, kova ja ahne orjainomistaja. Kun hänen orjansa kurjuudessaan pyysivät kerran häneltä vaatteita, hän antoi vaatteiden asemesta heille viittauksen, kuinka he itse voisivat hankkia niitä. Hän kysyi heiltä: »Ovatkos alastomia nuo matkustavaiset, jotka vaeltelevat ympäriinsä maassa?» Tämän jälkeen hän vielä piiskanlyönneillä perusteellisemmin vakuutti anojia siitä, että oli julkeata pyytää apua herraltaan. Silloin orjat epätoivoissaan seurasivat hänen viittaustaan — ja rupesivat ryöväreiksi. Mutta he alkoivat uransa hyökkäämällä sen kimppuun, joka oli antanut heille neuvon. Hänet itsensä orjat lävistivät miekalla, mutta hänen vaimonsa, joka oli yhtä julma ja väkivaltainen kuin mieskin, saivat naisorjat ottaa käsiteltäväkseen. Sittenkuin nämä eri tavoin olivat päästäneet kiukkunsa kiusanhenkeään vastaan purkautumaan, he syöksivät hänet alas kalliojyrkännettä.

Kapinalliset järjestäytyivät valtioksi ja valitsivat erään syyrialaisen ihmeidentekijän ja profeetan kuninkaakseen. Lopuksi hallituksen joukot kuitenkin voittivat heidät. Vain »kuningas» muutamiin satoihin nousevan henkivartionsa kanssa pelastui sillä kertaa pakoon; mutta kun heidänkin tilansa pian kävi toivottomaksi, he surmasivat toisensa kaikki, paitsi orjakuningas itse ja hänen lähimmät miehensä. Nämä piilottelivat jonkin aikaa eräässä luolassa, mutta viimein roomalaiset saivat vangiksi heidätkin. Orjakuningas sai nääntyä vankeudessa.

Mutta Mariuksen aikana, jolloin kimbrit ja teutonit uhkasivat Rooman valtakunnan olemassaoloa, Sisilian orjat käyttivät tätä tilannetta hyväkseen noustakseen taas sortajiansa vastaan. He valloittivat melkein kaikki saaren suurehkot kaupungit, ja koko joukko pikkueläjiä ja köyhiä talonpoikia yhtyi orjajoukkoihin. Hallitus oli voimaton. Neljä roomalaista armeijaa yksi toisensa jälkeen lyötiin. Lähes seitsemän vuoden ajaksi valtio oli menettänyt yhden rikkaimmista maakunnistaan. Kun roomalaisten viimeinkin onnistui masentaa kapina, he kostivat perusteellisesti. Kerrotaan, että 20 000 orjaa sai päättää päivänsä ristinpuussa.

»Pitkäksi aikaa eteenpäin», Ihne sanoo, »tukahdutettiin sorrettujen äänet. Onnettomat ryömivät takaisin kellarikomeroihinsa ja ojensivat kaulansa rautakahleisiin pantaviksi.» Mutta miesikää myöhemmin puhkesi uusi samankaltainen kapina, jota kesti neljä vuotta, ennenkuin roomalaisten viimein onnistui kukistaa se verisessä taistelussa. Tässä taistelussa orjat kaatuivat melkein viimeiseen mieheen asti. Jäljelle jääneet vietiin Roomaan petoeläinten revittäviksi kansan huviksi. Mutta useimmat olivat välttäneet tämän kauhean ja häpeällisen kuoleman surmaamalla toinen toisensa.

* * * * *

Vaarallisin kaikista orjakapinoista oli kuitenkin se, joka vuonna 73 e.Kr. puhkesi Capuassa ja sen ympäristössä. Siellä oli useita miekkailukouluja, joissa orjia koulittiin amfiteattereissa ja muillakin näyttämöillä taistelemaan keskenään roomalaisten huviksi elämästä ja kuolemasta. Tällaisten näytäntöjen toimeenpanemista perusteltiin sillä, että gladiaattorileikit, kuten niitä nimitettiin, antoivat katsojille esimerkin rohkeuteen ja herättivät taisteluhalua. Katselijat saivat näissä näytännöissä nähdä miesten saavan syvän haavan toisensa jälkeen päästämättä tuskan huokaustakaan ja kohtaavan kuoleman ilmettäkään muuttamatta. Gladiaattoritaistelujen alkuperäinen luonne vainajille toimitettavani ihmisuhrien korvaajana esiintyi siinä, että melkein jokaisessa kaksintaistelussa ainakin toisen taistelijan oli menetettävä henkensä.[22] Kun voitettu kohotti kätensä merkiksi siitä, että hän vetosi katselijoin armoon, tapahtui hyvin harvoin, että nämä säälistä voitettua kohtaan tai ihaillen tämän miehuullista puolustautumista nostivat peukalonsa pystyyn ja täten ilmaisivat tahtovansa, että voitettu saisi elää. Tavallista oli, että koko yleisö peukalot alaspäin velvoitti voittaneen gladiaattorin tekemään tehtävänsä ja pistämään kuoliaaksi voitetun. Kuolleen ruumis heitettiin kaupungin suureen yleiseen hautaan köyhien, orjien, prostituoitujen ja rikollisten ruumiitten joukkoon.

Gladiaattoreiksi valittiin luonnollisesti voimakkaimmat ja urhoollisimmat sotavangit. Myöskin orjien omistajat myivät miekkailukouluihin erittäin juonikkaat ja vastukselliset orjansa, aivan samoin kuin ihmisille vihaiset sonnit myytiin teurastajalle.

Mutta gladiaattorit osasivat taistella muitakin kuin onnettomuustovereitaan vastaan. He käyttivät hyväkseen ensimmäistä sopivaa tilaisuutta kääntääkseen aseensa sortajiansa vastaan. Eräänä päivänä murtautui seitsemänkymmentä tällaista epätoivoista ihmistä asestautuneina gladiaattorimiekoilla, tikareilla ja ryhmysauvoilla ulos eräästä miekkailukoulusta ja pakeni Vesuviukselle. Heidän johtajansa oli tavattoman vahva ja rohkea traakialainen nimeltään Spartacus, ylhäissukuinen mies, kuten sanottiin. Kun karanneet orjat koko Italiasta liittyivät heihin, heidän joukkonsa kasvoi lumivyöryn nopeudella, erittäinkin sen jälkeen, kun orja-armeija oli osoittautunut olevansa voimakkaampi niitä joukkoja, jotka hallitus lähetti heitä vastaan. Pian Spartacuksella oli johdossaan 70 000-miehinen sotajoukko, ja pian hän hallitsi melkein koko etelä-Italiaa. Kaupunki kaupungin jälkeen vallattiin väkirynnäköllä ja ryöstettiin, ja perusteellisesti sorretut eroa tekemättä kostivat kansalle, joka oli pitänyt heitä orjuudessa. Voimantunnossaan he kostivat joskus sortajilleen siten, että panivat nämä vuorostaan gladiaattoreina taistelemaan toisiansa vastaan.

Spartacuksen aikomuksena lienee ollut kostettuaan Italian orjanomistajille mennä yli Alppien kotimaahansa tai Galliaan valmistaakseen itselleen ja taistelutovereilleen rauhallisen ja ihmisarvoa vastaavan olemassalon. Mutta luonnollisesti oli erittäin vaikeata pitää koossa kaikkia niitä levottomia aineksia, jotka olivat hänen komennossaan. Se tehtävä oli ajan pitkään ylivoimainen Spartacuksenkin laiselle järjestelijäkyvylle. Orjista oli yleisesti mieluisampaa harjoittaa ryöväystä omin päin kuin olla mukana suunnitelmallisesti johdetulla sotaretkellä. Spartacuksen oli sentähden vaikeata saada heitä mukaansa kohti pohjoista, niin kauan kuin oli vielä paljon ryöstämistä keski- ja etelä-Italiassa. »Heidän johtajansa tahtoi olla sotapäällikkö, mutta he pakottivat hänet rupeamaan ryöväripäämieheksi ja harhailemaan umpimähkään ryöstämässä», sanoo Mommsen.

Mutta vain ryöväreinäkin orjalaumat olivat vaarallisia senvuoksi, että Rooman hallituksella ei ollut yhtenäistä voimaa eikä harjoitettuja sotilaita. Legioonat ottivat tavakseen, niin pian kuin olivat kasvot vasten kasvoja Spartacuksen joukkojen kanssa, heittää aseensa ja pötkiä pakoon. Eikä näyttänyt ilmestyvän päällikköä, joka olisi kyennyt pitämään kurissa rappeutuneet joukot.

Millaiset olivatkaan ajat! Kansa, joka puolitoista vuosisataa aikaisemmin oli yhtenä muurina seisonut Hannibalin veteraaneja vastassa, näki nyt puolustajainsa hajoavan kuin akanat tuuleen nähdessään vain vilauksenkin karanneista orjistaan. Kuten kerran Hannibal, siten nyt Spartacus kulki sotajoukkoineen läpi melkein koko Italian, voitti kummankin konsulin ja uhkasi itseään Roomaa. Mihin ennen ainoastaan muinaisajan suurimmat sotapäälliköt olivat kyenneet, sen voi nyt urhea rosvopäällikkö suorittaa! Hädissään senaatti kääntyi Marcus Crassuksen, Rooman rikkaimman miehen puoleen.

Crassus oli kunnostautunut Sullan Italiassa käymissä taisteluissa. Hänen voimanansa oli ääretön itsepäisyys, millä hän toteutti tuumansa. Kaikki hänen halunsa ja harrastuksensa suuntautuivat vain rahaan, rahaan. Ei kukaan ollut niin valpas kuin hän ansaitsemaan Sullan henkipattoluetteloilla. Ostamalla pilkkahinnalla maatiloja ja kartanoita hän oli niihin aikoihin laskenut perustuksen suunnattomalle omaisuudelleen, joka kasvoi uusilla, kaikenkarvaisilla onnistuneilla liikeyrityksillä: talohuijauksilla, teollisuustoiminnalla ja laajalla lainausliikkeellä. Ja koskaan hän ei pitänyt lukua keinoista, kun vain voi ansaita kultaa.[23]

Crassus on ensimmäinen siinä keinottelijain ja yrittäjäin laumassa, joka nyt nousee pinnalle sitä mukaa, kuin italialainen talonpoikaisyhteiskunta kaupallistuu ja teollistuu Rooman itäisten valloitussotien välttämättömänä seurauksena. Käsi kädessä kauppahengen voittokulun kanssa, tunkeutuu kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kasvava ylellisyyden ja nautintojen tavoittelu. Rahat vierivät. Tavarat, arvoesineet ja kiinteistöt vaihtuvat nopeammin kuin ennen aikaan. Maaperä on otollista suuressa mitassa tapahtuvalle keinottelulle.

Crassus jätti jälkeensä noin 300 miljoonan markan suuruisen omaisuuden Suomen rahassa. Tällainen rikkaus antoi hänelle valtiollistakin merkitystä. Olihan puoli kaupunkia velkaa hänelle. Kaikkien yhteiskuntaluokkien ja kaikkien puolueiden keskuudessa hän oli taloudellisista syistä suosittu. Kun oli suorittanut niin useita onnistuneita liikekeinotteluja, hän voisi varmaan yrittää keinotella kuningaskruunuakin?

Orjakapinan uhkaavassa tilanteessa Crassus tuntui mieheltä, joka »oli sen tekevä», sillä hän oli tarmokkaampi ja määrätietoisempi kuin kukaan muu. Näitä ominaisuuksiaan hän käyttikin heti sotapäällikkönä. Kun hän johti joukkonsa kohti vihollista, uusiintui aluksi sama näytelmä kuin ennenkin: osasto, joka kulki ensimmäisenä, heitti aseensa. Mutta Crassus ehkäisi pelkurien pakoaikeet ottamalla heidät kaikki vangiksi ja armahtamatta mestauttamalla joka kymmenennen miehen. Se oli jyrkkä parannustapa, joka vaikutti terveellisesti sotakuriin. Seuraavassa ottelussa Spartacus koki niin kovaa vastarintaa, että hän huomasi viisaimmaksi vetääntyä takaisin etelään.

Tosin vielä jonkin aikaa tilanne näytti roomalaisille uhkaavalta, mutta spartakuslaisten kykenemättömyys pysyä koossa koitui heille lopulliseksi turmioksi. Crassuksen onnistui voittaa toinen ryöväriparvi toisensa perästä. Viimeisessä, ratkaisevassa taistelussa — vuonna 71 e.Kr. — Spartacus taisteli kuin raivoisa leijona joukkojensa etunenässä. Hän haavoittui niin vaikeasti, että vaipui polvilleen, mutta vielä kuolemaisillaan hän puolustautui hyökkääviä vihollisia vastaan. Samalla kertaa useimmat hänen uskollisimmista miehistään kaatuivat.

Sitten alkoi etelä-Italiassa orjien ajometsästys, kamalampi kuin milloinkaan ennen. Näin tukahdutettiin valtavan palon viimeiset hehkuvat kekäleet. Capuasta Roomaan johtavan tien varrella todisti kuusituhatta ristiinnaulittua orjaa kapinan loppumisesta.

Orjakapinan jälkeen säädettiin laki, että jos talonisäntä murhattiin kotonaan, tuli mestata kaikki hänen orjansa, koskapa joku heistä olisi voinut olla murhaan osallinen. Lakia käytettiin useamman kuin kerran kaikessa ankaruudessaan. Eräänkin kerran, kun tilanomistaja löydettiin murhattuna kotonaan, surmattiin kaikki hänen 400 orjaansa.