AUGUSTUS.
Weikko Pakarinen translation
PRINSIPAATTI.
Aktionin taistelu on maailmanhistorian käännekohtia. Silloin ratkaistiin pitkäksi aikaa eteenpäin Rooman maailmanvaltakunnan tulevaisuus. Se käsitettiin Roomassakin ja runoilija Horatius ilmaisi, tiedon saavuttua Kleopatran kuolemasta, kansan riemun seuraavanlaisin säkein:
Nyt viini juotava, kumppanit, nyt jalka maahan lyötävä, käydä ois nyt aika pappis-atrioilla kattamahan jumaloiden patjat.
Näät äsken vankan kellarin viinejä ei saanut noutaa, kun Capitolien ja Rooman vallan tuhkaks sortaa uhkasi valtiasvaimo hurja.
Tuo kuohilaitten hurjien kiertämä ei toivon määrää tuntenut ollenkaan, kun huiman kiihti myötä-onnen harmaus. Mut jopa vimma viihtyi,
kuin liekit laivan säästivät yhden vain ja Cæsar mieleen viinien hautomaan taas tuotti vanhan pelon tunnon: kimppuhun kiivahin soutuairoin,
kuin haukka kyyhkyyn iskevi hentohon, tai pyyntimieskin talvisen Haemonin[81] ain metsän arkalaista vainoo — hirviön kytkeä kohtalokkaan
vain koetti kahlein. Mut tämä kuolohon kun pyrki ylvään sankarin lailla vain, ei miekkakättä kammahdellut, ei pakohon hänen ollut mieli,
vaan pystypäin hän sai hovilinnahan, min pelko valtas, ankaran käärmehen hän urhomielin otti; mustan sai mujun valkea rinta juoda.
Nyt kuolo eessään uhmasi hurjemmin: ei nousta voinut vierahan soutuhun, ei tullut Rooman riemukulkuun vankina käymähän vaimo uljas.
(Paavo Nummisen suomennos.)
Näistä säkeistä puhuu viha ja ihailu. Yksinomaan vihaa henkii sitävastoin Propertiuksen[82] runoelma voiton johdosta, jonka Octavianus oli saanut »egyptiläisestä portosta»:
»Vastaan armeijaamme jo nous häpeällinen nainen, orjain kanssa mi ol' yhtynyt riettauteen; porton-palkaks pyysi hän sulholtaan katalalta Roomaa, orjikseen mieli hän valtijat sen. Oi sua, pattoinen Aleksandria, oi sua, Memfis, turmaksemme mi ain' oot verin tahraunut! Pompeiukselt' oot sa triumfia riistänyt kolme,[83] millä sä Rooman sait ainahiseen häpeään. Portto, Kanopoksen[84] pahekuulun ruhtinatar, min tautta Philippoksen heimo[85] on kunniaton, kimppuun Juppiterin toi koiranpäisen Anubiin,[86] joit' olis säikkynehet Niiliä Tiberin veet; Rooman torvet hän koki' vaientaa kalinalla,[87] lotjin peljättää sen sotalaivojakin.»
Aktionin taistelun ja Antoniuksen kuoleman jälkeen Octavianuksella oli yksinänsä käsissään koko Rooman valtakunnan sotavoimain johto. Täten hän oli myös koko valtakunnan herra, sillä armeijan mukana seurasi tosiasiallisesti myöskin valta. Tasavalta, elinvoimaisin tasavalta, mitä milloinkaan on ollut olemassa, oli kuollut. Olihan sen elinikä kestänyt lähemmä viisi vuosisataa. Mutta sen henkiinherättäminen ei ollut mahdollista. Kansalaissodat ja henkipattojulistukset olivat perin pohjin tuhonneet optimaattien johtajat. Ja Rooman kansa, sellaisena kuin se esiintyi kansankokouksessa, oli lainehtiva meri, jonka aaltoja tuulenpuuskat viskelivät sinne tänne, joukko avunnauttijoita, joiden »tahto» oli sen käsissä, joka ruokki ja huvitti. Ainoa valtiollisesti jotakin merkitsevä mahti oli, kuten sanottu, sotajoukko ja se ei enää ollut pitkään aikaan ollut tasavallan, vaan päällikkönsä käskettävissä. Lukemattomia kertoja olikin senvuoksi ilmennyt, että ellei ollut voimakasta kättä pitämässä aseellista voimaa kurissa, se heti muuttui vaaralliseksi siviiliväestölle, jota sen tarkoitus oli suojella. Milloin tahansa se voi hajaantua ryövärijoukkueiksi.
Täysin yhtä välttämätön oli voimakas aisoissapito provinssien ja ulkopolitiikan kannalta katsoen. Vanhat tasavaltalaiset laitokset eivät soveltuneet maailmanvaltakuntaa hallittaessa. Niiden puitteissa oli kiinteä ja yhtenäinen ulkopolitiikan johto samoinkuin terve provinssien hallintokin mahdoton. Kunnianarvoisa senaatti oli, kuten Johan Bergman huomauttaa, itse asiassa vain Rooman kaupungin valtuusto, ja kansankokouksesta oli aivan yksinkertaisesti tullut yleinen raastuvanoikeus. »Rooman yhteiskunta oli kehittynyt pikkukaupungista maailmanvallaksi, mutta sillä oli vielä pikkukaupungin hallitusmuoto.» Maailmanvalta kaipasi miestä, joka ymmärsi kokonaisuuden parhaan ja lopetti ylimyksellisen puoluepolitiikan, joka oli muuttanut valtiovallan etuoikeutetun yläluokan yksinoikeudeksi. Sittenkuin Rooman optimaatit olivat kadottaneet sen itsekurin, jona oikea tasavaltalaishenki heissä ilmeni tasavallan suuruusaikana, täytyi virkamiehillä olla joku, joka piti heitä kurissa.
Vanhan valtiosäännön voimaan palauttaminen olisi aiheuttanut välittömästi uuden kansalaissodan puhkeamisen. Tästä johtui, että Rooman valtakunnan koossapysymisen ehdoton edellytys oli, että yksi voimakas tahto johti kaikkea. Täksi yhdeksi tahdoksi voi tuona aikana tulla ainoastaan Octavianuksen tahto.
Palattuaan Egyptistä hän ryhtyi työhön luodakseen Rooman maailmanvaltakunnalle uuden valtiosäännön. Vuonna 27 e.Kr. tämä työ oli loppuunsuoritettu. Hän luopui silloin erikoisista triumvirin valtuuksistaan »ja antoi valtion takaisin senaatille ja kansalle», palautti toisin sanoen tasavaltalaisen valtiosäännön — nimellisesti. Kiitollinen senaatti antoi hänelle silloin kunnianimen Augustus: »Ylevä», »Kunnianarvoisa». Augustuksen varovaisen ja maltillisen luonteen mukaista oli kieltäytyä yksinvallan loistosta saadakseen turvallisemman valta-aseman. »Näytelmä oli aiottu mieltä ylentäväksi, mutta olikin vain komedia», ranskalainen historianfilosofi Léon Homo sanoo. »Suuri näyttelijä esitti kuitenkin osansa suurenmoisesti.»
Selostus tästä Rooman historian tärkeästä tapahtumasta on luettavissa eräässä huomattavassa asiakirjassa, joka kautta aikojen on säilynyt eräässä temppelissä, jonka kiitolliset alamaiset Ancyrassa Vähässä-Aasiassa pystyttivät Augustukselle. Kaupungista on meidän päivinämme tullut uudestisyntyneen Turkin pääkaupunki, jonka nimi nykyjään on Ankara. Temppelikirjoitus sisältää yleiskatsauksen Augustuksen historiaan, hänen itsensä kirjoittaman vähää ennen kuolemaansa. Hän piirrätytti alkutekstin kahteen kuparitauluun, jotka tuli asettaa hänen hautaholvinsa edustalle Marskentälle. Hänellä oli kuuluisina esikuvinaan Egyptin faaraot, Assyrian kuninkaat ja Persian suurkuninkaat. Ajateltakoon esimerkiksi Dareios I:n kuuluisaa Behistunin kallion piirtokirjoitusta.
Augustuksen alkuperäiskirjoitus on hävinnyt, mutta teksti tunnetaan melkein täydellisesti sen jäljennöksen huomattavan katkelman perusteella, joka piirrettiin suhteellisen hyvin säilyneen Ancyran temppelin seinille. Myöhemmin on muutamissa muissakin Vähän-Aasian temppeleissä löydetty vähäisempiä, täydentäviä ja selventäviä katkelmia jäljennöksistä. Mommsen, jolla on suunnattoman suuri ansio tämän asiakirjan tulkitsemisessa, sanoo siitä: »Enemmän kuin kaikki muut roomalaiset piirtokirjoitukset yhteensä, painaa tämä piirtokirjoitusten kuningatar.» Arvokkaan kirjoitustapansa ja perin asiallisen sisältönsä vuoksi, jossa ei ole vähäisintäkään teennäisyyttä ja jossa ei ole ollenkaan käytetty superlatiiveja, tämä pääpiirteittäinen selostus rauhankeisarin pitkän hallitusajan teoista ja toimista on monumentaalinen sanan parhaimmassa merkityksessä. Siinä ei ole sanaakaan liikaa. Kieli on usein lakonisen lyhyeksi keskitettyä.»
Mutta asioista perillä oleva voi rivien välistä lukea muutakin, kuin mitä on kirjoitettu. Mitä on esimerkiksi mainittu Augustuksen nuoruuden aikaisesta henkipattojulistuksista? Ei sanaakaan. Vastoinkäymisistä ja tappioista puhutaan yhtä vähän.[88] Mutta epäonnistuneita yrityksiä ei kaunistellakaan, kuten useimmiten on laita kunnioittavaksi muistoksi laadituissa piirtokirjoituksissa. Augustus ei ollut kauniiden puheenparsien ystävä. Hän käytti niistä nimeä, joka muistuttaa vanhaa sananpartta omasta kiitoksesta: hän nimitti tällaisia tyylikukkasia »löyhkäksi».
Augustuksen Rooman valtiolle antamasta valtiosäännöstä Mommsen on käyttänyt nimitystä prinsipaatti. Rooman valtion hallitsija on princeps civium: ensimmäinen kansalainen, aivan kuten Perikles attikalaisessa valtiossa; hän on myöskin princeps senatus: ensimmäinen senaatissa. Augustus sanookin äsken mainitussa kirjoittamassaan elämäkerrassaan: »Tämän perästä minä olin ensimmäinen mies Roomassa, mutta minulla ei ollut enemmän valtaa kuin kenelläkään muullakaan kansalaisella, jotka kulloinkin olivat virassa yhdessä minun kanssani.» Princeps on siis kunnioitetumpi kuin muut kansalaiset, mutta hän ei ole yksinvaltias, sillä kuten kaikki muutkin roomalaiset hän on valtion lakien alainen. Muiden kansalaisten tavoin Augustus äänesti siinä tribuksessa, missä asui. Princeps oli saanut valtansa kansalta samalla tavoin kuin muutkin valtion virkamiehet: konsulit, preetorit, maaherrat j.n.e., erotuksena vain, että hänen käsiinsä oli keskitetty useampia valtuuksia, kuin konsanaan aikaisemmin oli uskottu yhdelle ja samalla henkilölle.
Sanaa »princeps» — josta meidän »prinssi» sanamme johtuu — ei käytetty varsinaisena hallitsijan arvonimenä. Sen sijasta käytettiin sellaisena nimeä Cæsar, meidän »keisari». Augustus ja hänen lähimmät seuraajansa kuuluivat nimittäin lapseksioton perusteella Cæsarin sukuun, ja heillä oli sen takia kaikilla nimenä Cæsar. Vähitellen tämä nimi muuttui sitten arvonimeksi.
Augustuksen valta perustui kuitenkin oleellisimmin siihen, että hänellä oli armeijan ylin päällikkyys sekä siitä johtuva valta päättää sodasta ja rauhasta. Hänen vaikutuksensa sisäiseen hallintoon riippui pääasiallisesti siitä, että hän annatti itselleen eliniäkseen kansantribuunin vallan ja oikeudet. Niinpä hän voikin tehdä tehottomaksi senaatin ja kansan kokouksen päätöksen, ja hänen persoonansa oli pyhä ja loukkaamaton. »Tyranninmurhasta» ei voinut olla enää puhettakaan. »Tribuunin valta oli», Kromayer sanoo, »se demokraattinen öljypisara, joka sekoitettiin imperaattoriuteen.»
Augustus ylisti itseään siitä, että hän oli herättänyt Rooman tasavallan jälleen eloon. Itse asiassa prinsipaatti oli naamioitu monarkia. Koko valtiokoneisto riippui princepsin henkilökohtaisesta kunnosta. Augustus oli ollut vain kylliksi valtioviisas omaksuakseen kauniin harhakuvan, siksi että se oli vielä monelle rakas, harhakuvan tasavallan olemassaolosta.[89] Norjalainen antiikinhistorioitsija Weisse vertaa tasavaltalaisia muotoja »keisarin uusiin vaatteisiin.» − Prinsipaattia on myöskin sattuvasti verrattu Ianuksen-päähän. Yhdet kasvonsa — julkiset — se kääntää kohti katselijoita, toiset — todellisuutta kohti. Mestarillisesti on Viktor Rydberg luonnehtinut Augustuksen tunteita tasavaltaa kohtaan sanoen, että hän »ihaili sitä, koska ei kukaan tahtonut sitä panna uudelleen voimaan, rakasti tasavallan muistoja, koska ne olivat niin kaukaisia, tuolla puolen kansalaissodan ja diktatuurin kauhujen. Siis platonista rakkautta, ihailua matkan päästä. Mutta se on kaikista tunteista teeskentelemättömin. Se joutuu vähimmin ristiriitaan itsekkäiden pyyteittemme kanssa.»
Teoriassa kesti vielä vuosisatoja, ennenkuin käsitys tasavallan olemassaolosta oli kokonaan hävinnyt. Sanat ovat tosiasioita pitkäikäisemmät. Virallisesti keisari oli vain tasavallan valittu presidentti. Hän oli tasavallan korkein virkamies, joka tribuunin valtansa nojalla oli loukkaamaton, ja jolla armeijan komentajana oli tarpeellinen ponsi tahdolleen.
Kun Augustusta tervehdittiin »isänmaan isänä», hän itki ilosta; mutta kun kansa kerran ihastuskuumeensa puuskassa tahtoi pakottaa hänet ottamaan »diktaattorin» arvonimen ja diktaattorin arvon symbolit, 24 vitsakimppua, hän heittäytyi polvilleen, repi togan päältänsä ja rukoili paljain rinnoin, että hänet säästettäisiin arvosta, johon liittyi niin paljon väkivallan muistoja. Birt huomauttaa hienon ironisesti, että »tämä tapaus oli ainoa intohimoinen kohtaus koko hänen elämässään.»
Augustuksen elämäntavat olivat myöskin yksinkertaisen kansalaisen tapoja. Hänen asunnossaan ei ollut loistosta jälkeäkään, hänen ateriansa olivat sekä ruokaan että juomaan nähden äärimmäisen kohtuulliset. Hän nautti mieluimmin muutamia palasia karkeaa leipää juuston kanssa, vähän kalaa ja rypäleitä tai vihreitä viikunoita, jotka hän mielellään itse poimi puista. Hän oli ylpeä vaatteistaan, jotka hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat kutoneet ja ommelleet. Hän oli säyseä kaikkia kohtaan. Kun kerran muuan mies hyvin kauhistunein ilmein jätti hänelle anomuskirjelmän, kansanomainen keisari rohkaisi häntä ystävällisesti hymyillen sanoen: »Sinähän ojennat minulle anomuksesi, niinkuin sinun pitäisi antaa jotakin elefantille.» Iulius Cæsar oli ärsyttänyt senaattoreja vaatimalla, että näiden tuli nousta seisomaan, kun hän astui kuuriaan. Augustus pakotti heidät jäämään rauhallisesti istumaan, tulipa hän tai poistui kuuriasta. Cæsaria oli moitittu siitä, että hän istui ja hajamielisen näköisenä luki hallitusasiapapereita antaessaan kansalle näytäntöjä. Augustus taas väsytti itsensä tyytyväisin ilmein katselemalla kansan huveja ja iloitsi mielenosoituksellisesti, kun italialaiset voimailijat voittivat kreikkalaiset, sen sijaan, että Antonius oli herättänyt närkästystä suosimalla kreikkalaisia.[90]
* * * * *
Octavianuksen politiikan menestyksellisyyttä ei kuitenkaan riitä selittämään yksinomaan hänen maltillisuutensa: tosiasia on myöskin, että itse olosuhteet olivat nyt toiset kuin Cæsarin aikoina. Roomalainen historioitsija Tacitus tuo sen ilmi sanoen: »Tuskin oli enää olemassa ainoatakaan roomalaista, joka oli nähnyt tasavallan.» Se sukupolvi, jota Cæsar oli tahtonut hallita, oli sitävastoin syntynyt ja kasvanut tasavallan ikuiseen olemassaoloon uskoen; ja tätä uskonvakaumusta vastaan Cæsarin nero teki haaksirikon. »Aktionin taistelun jälkeen», Boissier sanoo, »ei enää ollut olemassa niitä, jotka olivat esiintyneet vapauden näyttämöllä ja nähneet tasavallan. Kaksikymmenvuotinen tuhoava sisällissota oli niellyt heidät kaikki sukupuuttoon. Uusi sukupolvi oli syntynyt vasta Cæsarin aikoihin. Ensimmäiset heidän korviinsa kantautuvat äänet olivat Pharsaloksen, Thapsuksen ja Mundan voittojen johdosta kohotettuja riemuhuutoja; ja heidän silmiensä ensimmäisenä näkynä olivat henkipattojulistukset. Tämä sukupolvi oli kasvanut ryöstöjen ja verilöylyjen keskellä ja vavissut kahdenkymmenen vuoden ajan alituisesti henkensä ja omaisuutensa menetyksen pelosta. Se kaipasi rauhaa ja turvallisia oloja ja oli valmis uhraamaan kaikkensa saadakseen olla rauhassa. Ei mikään kiinnittänyt sen mieltä menneeseen aikaan, kuten oli ollut Cæsarin aikalaisten laita.»
IANUKSEN TEMPPELI SULJETAAN.
Augustuksen ajasta tuli roomalaisille oikea kulta-aika, jolloin rauha vallitsi maan päällä. Kun hän palasi kotiin voitettuansa Antoniuksen ja Kleopatran, voitiin Ianuksen temppeli ensimmäisen kerran kahteen vuosisataan sulkea merkiksi siitä, että rauha vallitsi maailmassa roomalaisten aseiden turvin. Rauhan siunatun ajan kaipauksen, jota raadeltu ja uupunut sukukunta tunsi, runoilija Vergilius ilmensi säkeissään:
Taistelut jää tarinaksi ja muistoks vain verovuodet. Luottamus harmajapää, Remus, Romulus myös, sekä Vesta oikeutt' istuvat; rautainen sodan portti, mi auk' on vuossadat ollut, kiinni jo jää; sodan peikko se siellä kilven, kalvan yllä nyt kahlehdittuna istuu, ulvovi voimattuuttaan vain, verivaahtoa sylkee.
Koko maailma hengitti jälleen keveämmin vapauduttuaan kauhun painajaisesta, ja joka taholta tulvaili kiitoskirjelmiä sille miehelle, joka oli antanut ihmisille ikäänkuin uuden elämän. Näyttääkin aivan kuin vertauskuvalliselta, että nyt syntyi sen uskonnon perustaja, joka julistaa kaikkien ihmisten veljeyttä säädystä, kansallisuudesta ja rodusta huolimatta.
* * * * *
Mutta kuinka oli mahdollista yhtenäisenä valtiona pitää koossa monen monia maakuntia, joilla kullakin oli oma erikoisleimansa?
Cantabriassa eli villi ja vapauttaan rakastava kansa luoksepääsemättömien vuoriensa keskellä. Antiokhiassa ja Epheksoksessa taas asukkaat olivat veltostuneita, tyrannivaltaan tottuneita helleenejä, ja näiden rajain välimailla oli kaikilla kehitysasteilla olevia kansoja, alkuperäisellä raakalaisasteella olevista hienostuneimman sivistyksen omaaviin asti. Apenniinien niemimaallakin oli kansoja, jotka olivat tuskin kohonneet villin kehityskantaa korkeammalle. Niinpä Poseidonios, tasavallan loppuaikoina elänyt maantieteilijä, antaakin seuraavan kuvauksen ligurialaisista, niemimaan luoteisosassa asuneesta kansasta: »He asuvat villissä ja karussa maassa. Maaperä on niin kivinen, ettei voi ottaa pois turvepalasta tapaamatta kiveä. Raskas työ ja puute tekevät ligurialaisten elämän kurjaksi ja vaikeaksi ja heidän ruumiinsa suonikkaiksi ja laihoiksi. Naiset saavat raataa yhtä kovasti kuin miehetkin. On sattunut, että nainen on synnyttänyt lapsen pellolle, peittänyt sen lehdillä ja heti palannut työhönsä, jottei menettäisi päiväpalkkaansa. Leipäviljan puutteen tämä kansa korvaa metsästyksellä. He kapuavat vuorilla kuin vuohet. Ne, jotka asuvat ylhäällä vuorilla, käyttävät ravintoon ainoastaan lihaa ja villejä yrttejä, sillä siellä ei kasva vilja eikä viini. Rannikolla saadaan viiniä vähäsen, mutta se on katkeraa ja maistuu tervalle. Ligurialaiset asuvat kurjissa puu- ja ruokomajoissa, mutta useimmiten luonnon muodostamissa luolissa. Naiset ovat vahvoja ja ovelia kuin miehet, miehet kuin villejä eläimiä.»
Vaikeutta pitää koossa joukkoa kansoja, jotka olivat perin erilaatuisilla kehityskannoilla, lisäsivät vielä monet eri kielet. Jos kreikka olikin hallitseva kieli valtakunnan itäosassa, niin latina sai kuitenkin ainoastaan vähitellen jalansijaa lännessä. Mutta keisarikunnan onnistui saada mitä erilaatuisimmat ainekset harrastamaan valtakunnan etua. Se johtui siitä, että se seurasi sitä valtiota hyödyttävää politiikkaa, jonka Cæsar oli aloittanut. Maakuntain kiusanhenget ja veren imijät asetettiin tarkastuksen alaisiksi.[91] Matkustelemalla usein eri maanääriin Augustus hankki itselleen henkilökohtaisen käsityksen niiden erilaatuisista tarpeista, jakoi verot ja rasitukset oikeudenmukaisemmin sekä valvoi, että välttämättömät uudistukset pantiin toimeen ja että virkamiehet käyttäytyivät kuten heidän pitikin. Keisarin edessä kaikki maailmanvaltakunnan asukkaat olivat tuona aikana yhtä oikeutetussa asemassa olevia alamaisia.
Kaikkein korkeimmalta taholta tulevan huolenpidon vaikutukset olivat silminnähtäviä. Provinsseista kehittyi kukoistavia sivistysmaita, joita elähdytti työnhalu ja yritteliäisyys. »Köyhille, loppuunimetyille provinssin asukkaille oli», kuten muuan englantilainen historioitsija sanoo, »tällainen muutos kuin pääsy pois helvetistä.»
Ainoan poikkeuksen teki Kreikka; jonka kansa oli niin perin uupunut kaikesta, mitä se oli saanut kokea, että se ei pitkään aikaan kyennyt voimistumaan noustakseen alennustilastaan.
Mutta kreikkalainen sivistys valtasi joka päivä yhä uusia alueita Rooman valtakunnan rajojen sisällä ja vaikutti yhä voimakkaammin roomalaisten elämänkatsomukseen ja tapoihin, heidän kirjallisuuteensa ja taiteeseensa. »Voitettu Kreikka voitti raa'an voittajan ja vei taiteen mestariteokset sivistymättömään Latiumiin», jäljentääksemme Horatiusta, tai, Mommsenin sanoja käyttääksemme: »Aphroditeen viehätys alkoi vaikuttaa vasta sitten, kun hänen keihäänsä oli pirstottu ja kilpensä ja kypäränsä pantu syrjään.» Rooman voitto Hellaasta oli aivan toista laatua kuin sen Karthagosta ja Galliasta saamat voitot.
* * * * *
Keisariajan suurtyö on, että se vuosisatoja on johtanut yleisen kreikkalais-roomalaisen sivistyksen luomista ja siten laskenut pohjan koko meidän eurooppalaiselle sivistyksellemme. Sille, joka haluaa syventyä tämän luomistyön yksityiskohtiin, on Mommsenin Rooman historian viides nide korvaamattoman rikas aineistolähde. Suuren tutkijan tie kulkee tässä teoksessa provinssista provinssiin kautta koko silloisen Välimerenmaailman.
* * * * *
Keisarikunta lahjoitti maailmalle rauhan ajanjakson, jolloin Rooman maakunnat pääsivät kukoistuksensa huipulle. Nyt poistettiin esteitä, jotka tähän asti olivat ehkäisseet liikenneyhteyttä, ja eri maissa tuotettiin vientitavaroita runsaammassa määrässä kuin koskaan ennen. Siksipä tavaranvaihto kehittyikin eri maiden välillä niin rikkaaksi, ettei sellaista kukaan muinoin ollut voinut uneksiakaan. Maailmaa hallitsevien Cæsarien valtikan alaisena Välimerestä tuli roomalainen sisämeri, ja maailman pääkaupungista Roomasta tuli samalla kansainvälisen tavaranvaihdon keskus. Rooman vilja-aitoista, Sisiliasta, Afrikasta ja Egyptistä, tulivat useimmat laivalastit Tiberin kaupunkiin. Sisilia ei tuottanut ainoastaan viljaa, vaan paljon muitakin elintarpeita, erittäinkin teuraskarjaa ja hedelmiä. Gadeen kukoistavasta kauppakaupungista saatiin haluttua pehmeää, purppuran väriseksi värjättyä espanjalaista villaa, Massiliasta silavaa ja suolattua lihaa. Itämaat varustivat pääkaupungin pidetyillä Khios- ja Lesbos-viineillä, hunajalla, kanoilla, riikinkukoilla, kurjilla ja muilla Rooman monien vatsanpalvelijain herkuilla. Paros ja Fryygia tuottivat marmoria pääkaupungin loistorakennuksiin.
»Roomassa surisi sadoittain eri kieliä, siellä kuhisi erirotuisia, erinäköisiä ja erivärisiä ihmisiä kaiken muotoisissa puvuissa. Maurilaiset orjat kuljettavat elefantteja keisarillisista eläintarhoista. Täällä joukkue keisarin henkivartioston vaaleita germaaneja ratsastaa ohi loistavissa varusteissaan, tuolla kulkee liinakauhtanoissaan egyptiläisiä päät paljaaksi ajeltuina kantaen juhlakulkueessa suurta Isis jumalatartaan.
Kreikkalaisen oppineen takana kulkee nuori nubialainen kantaen kirjakääryjä. Itämaalaisten ruhtinasten pojat korkeissa päähineissään ja laajoissa, kirjavissa vaatteissaan kulkevat seurueineen äänettöminä ja totisina väkijoukon halki, ja Britannian tatuoidut barbaarit töllistelevät suu auki ihmeitä, jotka ympäröivät heitä tässä uudessa maailmassa.» Näillä sanoilla kuuluisa saksalainen sivistyshistorioitsija Friedlaender vie meidät keskelle maailmankaupungin vilinää.
Ainoastaan Aleksandreia kykeni kauppapaikkana kilpailemaan Rooman kanssa. Egyptin ikivanha liinatuotanto oli edelleen vanhassa maineessaan. Aleksandreian kaikille väreille välähteleviä lasitavaroita pidettiin rikkaitten roomalaisten ruokapöydässä vielä suuremmassa arvossa kuin hopea- ja kultapikareita. Myöskin egyptiläisissä paperitehtaissa työskenteli suuri joukko työläisiä, ja näiden luku kasvoi, sitä mukaa kuin lukuhalu lisääntyi.
Egyptin kauppa Intian kanssa elpyi Augustuksen hallituskautena suurenmoisesti. Matka kävi Aleksandriasta pitkin Niiliä Theben seuduille. Siellä tavarat lastattiin kameelien selkään ja kuljetettiin karavaaneissa Punaisen meren rannikolle, josta satakunta alusta vuosittain purjehti Malabarin rannikolle ja vaihtoi tavaransa mausteihin ja suitsutusaineisiin, silkki- ja puuvillakankaisiin, norsunluuhun ja ebenholtsiin, Dekanin ylängön rubiineihin, safiireihin ja timantteihin sekä Ceylonin ja Persian lahden helmiin, joihin Rooman naiset olivat vielä enemmän mieltyneitä kuin jalokiviin.
* * * * *
Augustuksen maine levisi kauas Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Ancyran piirtokirjoituksessa luetaan: »Intialaisten kuningasten lähettiläitä — kuulumaton tapaus aikaisempien imperaattorien aikoina — oli usein katselemassa hoviani.» Kerran, kun Augustus oli käymässä itäisissä maakunnissaan, tuli kolme viisasta miestä intialaisen Poros nimisen kuninkaan lähetystönä »uuden Aleksanterin luo», joka varmaankin pian laskisi valtansa alle Eufratin ja Tigriksen ympärillä olevat maat ja ilmestyisi mahtavan sotajoukon etunenässä Intian rajoille. — Aikeet ryhtyä idässä valloitussotiin eivät kuitenkaan olleet pälkähtäneet Augustuksen päähänkään.
Lähetystö oli kuljettanut mukanaan pitkän matkan lahjoja ja kirjeen Porokselta, jossa kuningas tarjosi Cæsarille ystävyyttään ja 600 alaruhtinaansa apua. Samoinkuin muinoin yksi vanhemman Poroksen lähettiläistä oli Aleksanterin kunniaksi maailmanhallitsijan katsellessa noussut polttoroviolle, samoin teki saman työn Augustukselle yksi näistä intialaisista. Tämä lähetystö oli seurannut keisaria Vähästä-Aasiasta. Itämaalaiselle, joka oli kaukaa kotimaastaan kulkenut kuolemaan, pystytettiin hautakivi seuraavin kirjoituksin: »Tässä lepää intialainen Zarmanshagas Bargosesta, joka intialaisen tavan mukaan poltti itsensä.»
Intia ei kuitenkaan ollut roomalaisten rauhallisten yhteyksien äärimmäinen raja näihin aikoihin. Ne ulottuivat aina Kiinaan asti. Roomalaisten mieltymys Itämaitten kalleuksiin, ennen muuta silkkiin, oli tämän kauppayhteyden saanut aikaan. Kiinalainen silkkikangas oli sen ajan tärkeimpiä kauppatavaroita. Kaksi tähän asti melkein täydellisesti toisistaan eristettyä sivistyspiiriä, nimittäin kiinalaisen ja kreikkalais-roomalaisen, oli nimittäin naismuoti noin vuonna 100 e.Kr. saattanut kosketuksiin toistensa kanssa. Kosketuksiin joutumista aikaisemmin ei ollut estänyt niinkään paljon suunnaton välimatka kuin muuan arokansa, myöhemmin niin suuresti pelättyjen hunnien esi-isät, jotka olivat murtautuneet Kiinan rajojen sisälle ja estäneet syntymästä säännöllisen kauppayhteyden Länsimaitten kanssa. Vasta Kiinan muuri, maailman suurin rakennustyö, sai nämä ryövärilaumat estetyiksi häiritsemästä Kiinaa, ja valtakunta kykeni jälleen vahvistumaan. Kauppa elpyi pian vilkkaaksi, ja noin vuonna 110 e.Kr. uskaltautui ensimmäinen kauppakaravaani länteenpäin.[92] Sitä seurasi pian useampia karavaaneja, jokaisessa satakunta miestä sekä joukko kameeleja, ja vilkasta kauppayhteyttä pidettiin yhä Oksuksen ja Jaksarteen varsilla asuvien kansojen kanssa. Itäisen ja läntisen Aasian tavaranvaihdon keskipisteeksi tuli vanhastaan kuuluisa Baktran kaupunki, itäisen Iraanin kaupan keskuspaikka. Parthialaiset veivät Baktrasta suuren osan kiinalaisten tavaroista edelleen Syyriaan ja muihin Välimerenmaihin. Ja toisekseen he itse tekivät pitkiä Kiinan matkoja.
Silkki, jota näin vietiin Kiinasta, oli pääasiassa raakasilkkiä. Tavara jalostettiin sitten vanhoissa foinikialaisissa rannikkokaupungeissa, pääasiallisesti Tyroksessa, värjättiin ja koristeltiin kultalangoilla. Täältä suurin osa tavaraa joutui roomalaisille markkinoille, joilla silkinkysyntä oli aina nousemassa.
Ajoittain kuitenkin hunnien laumat katkaisivat kauppasuhteet Kiinan ja läntisen Aasian välillä. Silloin vietiin tavarat Kiinasta meritse Intiaan ja sieltä edelleen meren yli Egyptiin. Tämän takia ei Roomassa huomattu kuitenkaan vähintäkään silkinkulutuksen vähenemistä, vaan pikemminkin nousua.
Muutamien syyrialaisten kauppiasten onnistui vuonna 166 e.Kr. tulla meritse aina Kiinan pääkaupunkiin. Ovelat liikemiehet olivat olevinaan keisari An-tunin, s.o. Marcus Aurelius Antoniuksen lähettiläitä.
Samalta tai vähän vanhemmalta ajalta on olemassa muuan kiinalaisten luonnekuvaus, joka on julkaisemisen arvoinen siksi, että se pääpiirteissään on vielä tänä päivänäkin pätevä. »Kiinalaiset», niin siinä sanotaan, »välttävät sotaa ja taisteluja. Ollen luonteeltaan rauhallisia ja kohteliaita he haluavat elää rauhassa naapuriensa kanssa. Heidän tarpeensa ovat niin vähäiset, ettei heidän vertaisiaan siinä suhteessa ole olemassa. He eivät ole seurustelunhaluisia. Kun muukalaiset kauppiaat tulevat rajan yli hankkiakseen itselleen silkkiä, päätetään kaupat vaieten. Toinen puoli panee esille rahat, toinen tavarat, ja sanaakaan lausumatta sovitaan kaupoista. Kiinalaiset vievät ulos tuotteitaan, mutta eivät tuo maahansa mitään tavaroita — he ovat siinä määrin säästäväisiä.» Kiinalaiset nimittivät maatansa »Keskusvaltakunnaksi» tai »Kukkien maaksi». Roomalaiset sanoivat kiinalaisia »seeriläisiksi».
Tärkeimmät tiedot vanhasta »silkkitiestä» saa kiinalaisista valtakunnanhistoriallisista merkinnöistä noin vuosilta 200 e.Kr.—200 j.Kr., jotka sisältävät tietoja pääteistä ja asemista.
Vanhoja silkkikaupan jälkiä ovat meidän päivinämme löytäneet maantieteen ja muinaistieteen tutkimusmatkailijat Itä-Turkestanissa. Sven Hedin on tavannut Tarim syvänteessä useita rauniokaupunkeja, jotka ovat sijainneet vanhan »silkkitien» varrella ja jotka vähitellen, Tarimin muutettua juoksunsa, erämaansanta on peittänyt jättäen ne odottamaan tutkijaansa. Englantilainen Aurel Stein on myöskin samoilla seuduilla saattanut päivänvaloon huomiotaherättäviä vanhan sivistyksen jäännöksiä, jonka korkein kukoistusaika lienee ollut 3:nnella—8:nnella vuosisadoilla. Kiinalaisten ja roomalaisten välisten kauppasuhteitten jääväämättömiä todistajia ovat myöskin ne Rooman keisariajan rahat, joita on löydetty pohjois-Kiinassa. Vanhimmissa rahoissa on Tiberiuksen, Augustuksen lähimmän seuraajan kuva. Kotshinkiinassa on tavattu toisia samanlaisia rahoja toisen vuosisadan keskivaiheilta, ja eri paikoissa Etu-Intiassa on tavattu suuri joukko kultarahoja aina Augustuksen päivistä myöhemmän keisariajan aikoihin asti. Nämä löydöt, kuten runsaat roomalaisraha-aarteet, joita on keksitty Pohjolassa, ovat todisteina Rooman keisarikauden aikaisista laajalle ulottuneista kauppasuhteista.
* * * * *
Itsessään Roomassa Augustus voi rauhan turvin tehdä hyödyllistä työtä kaunistamalla pääkaupunkiansa temppeleillä, teattereilla, kirjastoilla, yleisillä kylpylöillä[93] ja rakentamalla vesijohtoja, likaviemäreitä ja muita monumentaalisia hyödyllisiä rakennuksia. Tämä hänen kaunistustyönsä oli niin perinpohjaista, että hän täydellä syyllä voi kehua, että hän »oli ottanut vastaan tiilikaupungin ja jättänyt jälkeensä marmorisen». Tässä työssä, kuten muissakin hallitustehtävissään oli Augustuksella korvaamattomana apuna käytännöllinen Agrippa, sama mies, joka oli auttanut häntä laskemaan perustuksen valtaistuimelleen. Hänen muistoaan on vielä tänäkin päivänä helppoa virkistää jonkin suihkukaivon tai lammikon äärellä, jotka hänen ajoistaan lähtien ovat satalukuisina herättäneet muukalaisten ihailua ja mitä suurimmassa määrin antaneet eloisuutta Rooman aukeille.
Rooman mahtimiehet seurasivat keisarinsa esimerkkiä ja rakennuttivat uhkeita palatseja, jotka olivat keisarillisen hallituskaupungin arvon mukaisia.
AUGUSTUKSEN YHTEISKUNTAA UUDISTAVA TOIMINTA.
Paljon vaikeammassa tehtävässä kuin maailmanvaltakunnan järjestysmuodon uusimisessa ja maailmankaupungin kaunistamisessa Augustus myöskin koet teli voimiansa: hän tahtoi perin pohjin uudistaa myöskin kansansa sekä ruumiillisesti että henkisesti. Vanhan roomalaishengen uudestiluominen on, voi sanoa, koko hänen nelikymmennelivuotisen hallituskautensa kannattava aate. Tällaisen sisäisen uudistumisen avulla Rooman kansan piti tulla kyllin arvokkaaksi säilyttämään maailmaahallitseva asemansa ja tekemään se kirouksen sijasta siunaukseksi toisille kansoille. Sen ajan suurimmat runoilijat ja proosakirjailijat, kuten Vergilius, Horatius ja Livius, ovat ihastunein sanoin ilmaisseet tämän ajatuksen.
Augustus koetti ratkaista suurisuuntaisen tehtävänsä palauttamalla entiselleen kaiken terveen yhteiskuntaelämän perustan: perhe-elämän ja kodin. Roomalainen perheenäiti ei ollut enää kodin vahva turva. Aikana, joka oli rikas uusista vaikutelmista, hän tunsi kodin pikku maailman liian ahtaaksi. Hän tahtoi ulos, hän tahtoi huvitella ja häntä alkoi kiinnostaa kaunokirjallisuus ja taide. Eikähän siinä pahaa olekaan; mutta harvoin vain hänen huvin- ja itsensä viljelyn-tarpeensa kykeni pysähtymään terveen parahultaiseen. Yhtyvä loisto ja nautinnonhimo olivat turmelleet naiset kuten miehetkin. Tosin roomalainen vallasnainen liikkuessaan ulkona seuraelämässä tuli iloisemmaksi ja hänen kanssaan oli hauskempi seurustella; hänen vanhanaikainen töykeytensä alkoi hänestä hävitä. Mutta samalla kuin hän alkoi tinkiä peritystä ylpeydestään, kunniallisuus liiankin usein seurasi mukana. Vielä voimakkaammin kuin roomalaisten kirjailijain valitukset kansalaistensa kevytmielisestä elämästä kuolevan tasavallan aikoina, todistaa sitä se, että esimerkit muinaisesta aviollisesta uskollisuudesta, kuten Brutuksen puoliso Porcia, Augustuksen sisar Octavia, ja hänen vaimonsa Livia, mainitaan harvinaisuuksina.
Propertius kysyy eräässä runossaan,
Miksikö lemmestään tytöt vaativat niin hyvän hinnan? Perheet itkevät: voi, rakkaushan varat vie! Tuikipa selvä on syy, miks tuhlaillaan varat moiseen: loistohon, turhuuteen tie kovin auki nyt on. Intian kaivokset nepä kultaa tuottavat koolta, Persianlahti se taas simpukanhelmiä suo, Tyros, Kadmoksen[94] koti purppuratansa, araabi ryytejä kauppaa tässä, öljyä tuoksuavaa. Neidot kaunoimmatkin taivutat näill' asehilla, Penelopeiankin saisi ne horjumahan. Laillinen vaimokin vain korut tuhlarin ottavi vastaan, voitonmerkkejä hän kantavi pöyhkänä pää. Hinnan-pyytäjä ynnä sen maksaja yht' ovat julkeet; kulta kun vain kilisee, taipuvi empijäkin.
Kun näkee tällaista, runoilija arvelee, myötätunto herää sitä itämaista tapaa kohtaan, että lesket kilvan koettavat saada seurata kuollutta miestänsä roviolle.
Ensiksi ehtivi ken, rovioon hän heittäytyypi, huulin raukenevin miestään suutelemaan. Täällä sä vaimoos et voi luottaa, ei ole täällä Euadneit', ole ei Penelopeiojakaan. Kuullos, syntymämaa — josp' oisin tietäjä väärä! —: Rooma on rikkauteen kaatuva, korskeuteen. Totta ma haastan, mut mua uskota ei. Kuka uskoi Kassandraankaan: 'eess' on tuho Ilionin'? Sille hän yksistään ties Pariksen luottavan turman, Troiaa raastamahan hiipivän puuhevosen.
Perhe-elämän perusta oli järkytetty. Roomatar jätti taloustoimet orjattarilleen ja lasten kasvatuksen orjien huoleksi. Kun kodista oli näin tullut todellisen kodin irvikuva, ei ole ihmettelemistä, että yhä harvemmilla oli rohkeutta antautua avioliiton tällaisissa olosuhteissa sangen tarkoituksettomaan vankeuteen. Kuinka paljon ihanampaa olikaan olla huoletonna kaikista taloushuolista, täydellisesti määrätä itsestään ja olla kaikin tavoin perillisiksi haluavien sukulaisten ja ystävien kunnioittamana ja hemmoittelemana! Aviollisia siteitä alettiin yhä enemmän pitää tilapäisinä suhteina, jotka yhtä kevytmielisesti purettiin kuin solmituinkin. Tulipa avioero oikeaksi urheiluksi roomalaisille. Sulla ja Pompeius olivat esim. viisi kertaa naimisissa, Iulius Cæsar ja Antonius neljä kertaa. Augustuksen aikana puhuttiin muutamasta naisesta, joka viiden vuoden aikana oli ollut kahdeksan kertaa naimisissa ja eräästä toisesta, joka ennätti olla 23 kertaa avioliitossa ja oli viimeisen miehensä 21:nen vaimo. Ja tuskin miespolvea myöhemmin Seneca sanoo, että muutamat naiset eivät laskeneet vuosilukuja kuten ennen Rooman konsulien, vaan miestensä mukaan.
* * * * *
Puhuimme äsken sukulaisten ja tuttujen häärimisestä, jotka toivoivat saavansa periä varakkaita poikamiehiä. Perinnönmetsästys oli silloiselle Roomalle luonteenomainen ilmiö. Siitä kehittyi oikea taide, jota harjoitettiin sääntöjen mukaan täysin järjestelmällisesti. Horatius on kohdistanut muutaman murhaavimmista satiireistaan erikoisesti tätä pahetta kohtaan. Runo on ivamukailu Odysseuksen käynnistä manalassa kysymässä neuvoa tietäjä Teiresiaalta kotimatkallaan rakkaaseen Ithakaan. Runoilija keksii hänen suuhunsa hullunkurisen hauskan tiedustelun: »Mutta kun nyt tulen kotiin köyhänä ja typötyhjänä, kuinka minun tulisi silloin käyttäytyä päästäkseni jälleen elämisen alkuun? Itsehän parhaiten tiedät, kuinka asiat siellä kotona nyt ovat:
Oi todenhaastaja, maalleni saapuin köyhä ja tyhjä mä oon, kuten ennustit; kosijathan aitat on ryöstänehet sekä karjan. Köyhä ken ompi, synty ja kuntokin sen mitätöntä on kuin meriheinä.
Teiresias lohduttaa häntä neuvoen: »Rupea perinnönmetsästäjäksi!» Hän selvittelee kehoitustaan tarkemmin näin:
Puutteen-kammosi kun teit tiettäväkö peittelemättä, niin nyt kuullos, kuin tulet rikkaaks'. Paistetut rastaat tai hyvät herkkusi muut ukon luokse lennätä, joll' on kultaa kiiltelevää, pane oivia myöt' omenoita tai niitä tuottanut vain maakartanos lie parahinta; haltijat syrjäyttäin esiuhriks hälle ne anna! Vaikka hän ois valapatto ja alhaissynty ja konna, veljensä surmannut tahi karkuriorja, sä mielin käyskele vain ukon kanssa, jos seuraks hän sua pyytää. Niin, tämä neuvoni on: ovelasti vain ukot saata sulle säätämähän tavaransa! Muutamat näistä koukkusi jos älyäiskin, vain tä'yn puhtahaks söisi, niin älä harmistuin jätä toivoas, onkeas hylkää! Juttu jos käymäss' on käräjiss', iso taikkapa pieni, jos rikas, lapseton äijä on röyhkeyttään tekosyystä haastanut oikeuteen etevämpäns', auta sa häntä, vaikka hän vääräss' ois, vaikk' arvokkaamp' olis toinen. Jos pohatalla on vain yks laillinen poika, ja tää on sairaalloinen, niin epäluulojen välttämiseksi ällös häärikö kuin perehettömän kärkkyjät, vaan sa hiipiös suosiohon varovasti! Näin varamieheks pääset säädökseen: pojan tuoni jos kaatavi kesken, niin perit puolestaan; ylen harvoin toivo se pettää.
* * * * *
Augustuksen parannuskeinoja voitollepääsevää nautinnonhalua ja siitä johtuvaa yhteiskunnallista hajoamistilaa vastaan olivat etusijassa loiston ja ylellisyyden kiellot sekä erikoiset avioliittolait. Hän tahtoi tehdä yläluokasta rotubiologisesti valioyhteiskuntaluokan, joka voisi hoitaa valtion korkeimpia virkoja. Estääkseen tämän yhteiskuntaluokan kuolemasta poikamiesten suhteettomasti suurenevan luvun takia, hän määräsi annettavaksi avioliittopalkintoja erikoisesti lapsirikkaille perheille. Mutta vanhoja poikamiehiä ja ikäneitoja hän kohteli tylysti. Heitä ei kutsuttu valtion järjestämiin juhliin ja näytäntöihin. Tämä oli varmasti hyvin kova rangaistus silloiselle roomalaiselle. Mutta ken oli siinä määrin itsekäs, ettei tahtonut kokea mitään harmia valtion edun vuoksi, häntä ei tarvinnut valtionkaan huvittaa, lainsäätäjä arveli. — Sen lisäksi Augustus rajoitti naimattomien perintöoikeutta ja antoi naineille jonkinlaisen etuoikeuden valtion virkojen saamiseen.
Pelastaaksensa yläluokan sopimattoman rotusekoituksen taholta uhkaavalta rappeutumiselta hän kielsi yhä yleisemmiksi tulleet avioliitot kevytmielisten orjattarien kanssa, jotka oli vapautettu siksi, että voitiin mennä heidän kanssansa naimisiin. Kielto koski kuitenkin ainoastaan senaattoreja ja heidän jälkeläisiään. »Ei kukaan niistä miehistä», Ferrero sanoo, »joiden tuli senaatissa edustaa Rooman valtaa tahi joiden tuli hallita maakuntia tai olla legioonain päällikkönä, kukaan heistä ei saanut olla kevytkenkäisen syyrialaisen tanssijattaren tai kauniin juutalaisen orjattaren jälkeläinen. Heidän äitiensä piti olla aitoja roomalaisia perheenäitejä, vapaasukuisia ja latinalaista heimoa, jotta latinalaiset perinnäistavat näissä suvuissa säilyisivät puhtaina.»
Mutta kokeet lainsäädännöllä parantaa moraalia eivät saaneet suuriakaan aikaan; ne olivat kansalle erittäin vastenmielisiä. Niin hyvin kansankokous kuin teatterien ja sirkuksen väkijoukot ahdistivat Augustusta niin voimakkaasti, että hänen täytyi lieventää määräyksiä kerta kerran perästä. Hänen ei onnistunut estää vanhoja, ylhäisiä sukuja kuolemasta sukupuuttoon. Ne tulivat sen sijaan korvatuiksi provinsseista alituisesti virtaavalla uudella verellä. Rooman elämä pysyi pääpiirteissään entisellään huolimatta Augustuksen yhteiskuntaa uudistavista laeista. Viktor Rydberg sanoo: »Luissaan ja ytimissään hän ja hänen ympäristönsä vakavat miehet lienevät tunteneet Horatiuksen ennustuksen todenperäisyyden:
»Tuo aikain virta turmion saastaa vain; ja vanhemmat, jo polvea huonompaa, loi meidät vielä kurjemmiksi, synnyttäjiks suvun paheisemman.»
Keisarin tapainpuhdistusinnosta puuttui suunnattoman paljon tärkeämpi tekijä kuin kaikki lait: valtaistuimella olevan osoittama hyvä esimerkki. »Me emme tarvitse niinkään paljon», Plinius nuorempi sanoo, »hallitsijan käskyjä kuin hänen esimerkkiään». Mutta Augustus ei ollut suinkaan mallikelpoinen aviomies. Pääkaupungin häväistysjutuilla oli paljon kertomista hänen eroottisista hairahduksistaan.
* * * * *
Mitä taas tulee Augustuksen taisteluun yltyvää ylellisyyttä vastaan, voidaan ainakin yhteen ylellisyystavaraan nähden todeta, että taistelu ei johtanut toivottuun tulokseen: Rooman naisten silkinkulutus ei osoita vähäisintäkään laskun oiretta, pikemmin päinvastoin. Kaikki muinaisajan yksinkertaisten tapojen kannattajat panivat jyrisevän vastalauseensa uutta, puolittain läpinäkyvää kangasta vastaan, joka salli ruumiinmuotojen esiintyä liian selvästi, vieläpä, kuten sanontatapa kuului, »soi naisille mahdollisuuden esiintyä julkisesti alastomina». Siveyssaarnaajat nimittivät sentähden silkkimuotia säädyttömäksi ja häpeälliseksi. Mutta herkullisen aistikas kangas syrjäytti kaikissa tapauksissa yhä enemmän ja enemmän säädyllisemmän, siveyttä edistävän villakankaan.
GERMAANIT.
Augustuksen hallituskausi oli pääpiirteissään rauhallista, mutta rajaseuduilla käytiin kuitenkin sotia, jotka päättyivät huomattavien maa-alueiden valloittamiseen. Tällaisia alueita olivat Keski- ja Itäalpit, nykyinen Unkari sekä pohjoisin osa Balkanin niemimaata, niin että valtakunnan raja pohjoisessa siirtyi aina Tonavaan asti. Merkityksellisin oli kuitenkin germaaneja vastaan käyty sota.
Roomalainen historioitsija Tacitus on kirjoittanut germaanien elämästä mielenkiintoisia kuvauksia, jotka luultavasti perustuvat osittain aikaisempiin Cæsarin ja Plinius vanhemman kansatieteellisiin kuvauksiin ja hävinneisiin Liviuksen ja monien muiden kirjailijain teoksien osiin, osaksi silminnäkijäin, kuten roomalaisten kauppiasten, soturien ja virkamiesten sekä syntyperäisten germaanilaistenkin suullisiin ja kirjallisiin kertomuksiin. Tacitus, joka oli syntynyt noin vuonna 55 j.Kr. ja kuoli noin vuonna 120, oli etevä virkamies, joka yleni konsuliksi ja Vähän-Aasian maaherraksi. Hän oli kuuluisa sekä kaunopuhujana että historioitsijana. Tacituksen tyylin voima on hänen verraton taitonsa muutamilla harvoilla, ytimekkäillä sanoilla maalata kuvia henkilöistä ja tapauksista niin havainnollisesti, etteivät ne koskaan häivy lukijan muistosta. Mutta usein esitys on niin lakonisen niukkaa, että se jää hämäräksi ja arvoitukselliseksi. »Hänen tyylinsä on», niin on sanottu, »niin keskitettyä, että siinä on melkein yhtä monta ajatusta kuin sanaakin.» Se on suoranainen vastakohta Ciceron laveudessaan miellyttävälle, deklamoivalle ilmaisutavalle.
Historioitsijana Tacitus koettaa aina päästä selville tapahtumien ketjun syy-yhteydestä. Hänen suurimmat historialliset teoksensa, joiden kanssa myöhemmin tulemme mitä kiintoisimpaan tuttavuuteen, kuvailivat Rooman historiaa Augustuksen kuolemasta vuonna 14 j.Kr., vuoteen 96. Noin kolmestakymmenestä kirjasta, joihin mainitun ajanjakson historia oli jaettu, on valitettavasti kuitenkin vain puolet säilynyt.
Tacituksen teos germaaneista on aarre, jolle ei muilla kansoilla ole vertoja, »aarre, jonka hyvä haltijatar on antanut kumminlahjaksi meidän kansanheimollemme», käyttääksemme terävän saksalaisen filologin Eduard Nordenin sanoja. Ennenkuin kuitenkaan syvennymme tähän kansankuvaukseen, meidän on ensin tarkasteltava paljon pohdittua kysymystä, mistä germaanien alkukoti on etsittävä. Tämän kysymyksen ratkaisuun nähden olemme paljon kiinteämmällä pohjalla, kuin silloin, kun oli kysymys indoeurooppalaisten kansojen kehdosta. Meitä auttaa nimittäin tässä etsinnässämme sekä kielihistoriallinen tutkimus että muinaistiede. Näiden tieteiden antamat todisteet osoittavat nykyisin sangen selvästi Elben ja Oderin välisen Saksan ja eteläisen Skandinaavian olleen germaanien alkuperäisenä kotiseutuna. Näillä tienoin he ovat vuosituhansia olleet maantieteellisten ja ilmastollisten vaikutusten alaisina ja kehittäneet itsessään vähitellen ne rotuominaisuudet, jotka erottavat heidät muista indoeurooppalaisista kansoista: kelteistä, italialaisista, kreikkalaisista, slaaveista, persialaisista ja intialaisista.
Kielihistoriallisiin todistuksiin nähden on erittäin kiinnostavaa vertailla alkugermaanilaista kieltä, josta kielentutkijat ovat päässeet perille, indoeurooppalaiseen kantakieleen. Tästähän puuttuvat täydellisesti ilmaukset käsitteille meri, järvi, kalastus ja yleensä kaikelle, millä on näiden kanssa yhteyttä. Germaanien alkukieli sitävastoin osoittaa epäämättömästi, että nämä ovat alkujaan eläneet meren, lähemmin määriteltynä pohjoisen meren äärellä. Kaikissa germaanilaisissa kielissä esiintyy nimittäin lukuisia ilmastosuhteiden ja eläinlajien nimityksiä, jotka kuuluvat välittömästi pohjoisiin rannikkoseutuihin, esimerkiksi valas ja hylje; siinä on ilmaukset laivalle ja laivan osille, kalalle j.n.e. Ilmenee myöskin, että germaanit perustivat ajanjakonsa luoteen ja vuoksen vaihteluun, jolla on rannikkokansalle erittäin suuri merkitys. Germaanit ovat kehittyneet aikaisin merenkävijäkansaksi, sillä aikaa kuin toiset indoeurooppalaiset kansat, kuten Italian kansat ja slaavit, vielä historiallisen aikansa alussa »pelkäsivät merta». Germaanilaisessa alkukielessä on myös nimi Pohjan- ja Itämeren senaikaiselle suurimmalle rikkaudelle, meripihkalle, kun sitä ei sitävastoin ollenkaan ole indoeurooppalaisessa kantakielessä.
Välimerenkansoilla oli kauan ollut perin hämärät käsitykset germaaneista. Ainoa, mitä he näistä tiesivät, oli se, että haluttu meripihka tuli näiden maasta. Muutoin kerrottiin mielikuvituksellisia taruja »hyperborealaisista[95] kansoista». Nämä tarut ovat luultavasti alkuisin foinikialaisilta merimiehiltä, jotka olivat länsi-Euroopan kelteiltä ostaneet Itämeren rannikon meripihkaa. Paljon selvemmän käsityksen näistä Pohjan kansoista — käsityksen, jota he eivät koskaan unohtaneet — roomalaiset saivat noin vuonna 100 e.Kr., kun germaanit alkoivat hyökkäyksensä vanhan ajan sivistysmaailmaan. Puoli vuosisataa sen jälkeen, kun kimbriläisvaara oli torjuttu, esiintyy »historian ensimmäinen germaani». Ariovistus asettuu roomalaisten tielle, mutta hänen on väistyttävä Cæsarin edestä. Cæsarin gallialaissodan jälkeen taas kului puoli vuosisataa, ennenkuin germaanit tulivat maailmaa hallitsevalle kansalle mielenkiintoisiksi.
Germaanit ovat vielä siihen aikaan luonnonihmisiä, jotka yhteisen turvallisuuden takia asuvat kylissä ja joilla ei ole sellaisia poltto- ja palamispisteitä, jollaisiksi kaupungit määrättyyn suuruuteen kasvettuaan muodostuvat. Tästä huolimatta on aivan kohtuutonta, kuten yksi ja toinen historioitsija tekee, tehdä se johtopäätös, että germaanit olivat vielä sivistysvihollisia villejä. He olivat jo eläneet kivi- ja pronssikaudet ja kehittäneet näiden ajanjaksojen kuluessa omalaatuisen sivistyksen. Heidän tämänaikaiset aseensa, työ- ja talousesineensä ja koristeensa ovat todisteina korkealle kehitetystä taidokkuudesta ja useinkin erinomaisesta mausta. Nämä sivistyksen tuotteet ylittävät suuresti ne, mitä keltit voivat esittää, ja ovat täysin samanarvoisia italialaisten kansojen tuotteiden kanssa samoilta ajanjaksoilta.
Näihin aikoihin oli kulunut 7 à 8 vuosisataa siitä, jolloin germaanit olivat oppineet tuntemaan raudan. Maanviljelijöitä he olivat olleet jo varhaisemmalla kivikaudella. Muinaistutkijain kaivaukset ja kielitieteilijäin tutkimukset ovat todistaneet meille, että keski- ja pohjois-Euroopan maanviljelyksellä on kunnioitettava 4—5 000 vuoden ikä. Meidän ajanlaskumme alussa germaanit olivat kehittäneet tämän elinkeinon pääelinkeinokseen karjanhoidon, metsästyksen ja kalastuksen rinnalla. Mainitut tiedemiehet ovat maantieteen historian tutkijain avulla voineet todistaa, että Germaania ei suinkaan ollut ikimetsien ja rämeitten maa, kuten aiemmin oli kuviteltu Cæsarin, Pliniuksen ja Tacituksen liian yksipuolisen käsityksen ja liioitellun yleistämisen nojalla syntyneitten kuvausten perusteella. Germaaniassa oli myöskin suuria alueita viljelyskelpoista maata, joka ei ollut koskaan ollut metsää kasvavaa tahi soista ja josta senvuoksi lukuisa väestö voi elää. Muinaistieteelliset löydöt ovatkin todisteina siitä, että jo esihistoriallisella ajalla on monin paikoin ollut tiheä asutus. Vaikeampaa on arvostella, kuinka merkityksellistä kauppa oli. Tiedetään vain, että germaanilaisheimot harjoittivat toistensa kanssa keskinäistä vaihtokauppaa samoinkuin myöskin kelttien ja roomalaisten kanssa, joilta germaanit luonnollisesti saivat huomattavia sivistyksellisiä vaikutuksia.
Tacitus, jonka ihanne oli vanhanaikainen, yksinkertainen, sen ajan roomalainen, jolloin Idän rikkaudet eivät olleet vielä häntä turmelleet, puhui usein mielellään voimakkaasta »turmeltumattomasta» luonnonkansasta kehoituksena ja varoituksena monessa suhteessa huonontuneille maanmiehilleen. Tämä hänen tarkoitusperäisyytensä ja hänen vanhoillinen mielenlaatunsa painavat ylipäänsä leiman hänen esitykseensä ja vaativat suhtautumaan hänen sanoihinsa jossakin määrin arvostellen[96], niin arvokkaita kuin hänen kirjoituksensa kokonaisuudessaan ovatkin.
Sekä Tacitus että toisetkin muinaisajan kirjailijat kuvailevat germaaneja tavattoman suurikasvoisiksi, vaaleiksi ja sinisilmäisiksi. Heidän riemunsa oli sota, mutta »rasituksissa ja työssä», Tacitus sanoo, »he eivät osoita samaa sitkeyttä. He kestävät kaikkein vähimmin janoa ja hellettä. Pakkasta ja nälkää kestämään on heidät maan ilmanala ja luonto sitävastoin hyvin totuttanut.»
Niitä germaanien luonteenominaisuuksia, joita Tacitus ylistää, ovat »heidän luonteensa vapaus vilpistä ja viekkaudesta vielä sellaisenakin aikana kuin meidän» sekä heidän tapojensa puhtaus. »Heidän keskuudessaan», hän sanoo, »ei kukaan hymyile siveettömyydelle, ja viettelemisestä ja vietellyksi tulemisesta ei kukaan syytä 'ajanhenkeä'. Ani harvoin tämän kansan keskuudessa sattuu aviorikoksia. Rangaistus siitä kohtaa pikaisesti. Hiukset leikattuina ja alastomana puoliso karkoittaa sukulaisten nähden rikollisen kodista, ja häntä ajetaan ruoskaniskuin läpi koko kylän. Naiselle, joka on menettänyt kunniansa, ei nimittäin ole anteeksiantoa olemassa. Ei kauneudella, nuoruudella eikä rikkaudella hän enää voi saada itselleen puolisoa.»
Sitä enemmän pidettiin arvossa kunniallista naista. »Germaanit uskovat muun muassa», Tacitus sanoo, »että nainen on jollakin lailla pyhä ja että hänellä on ennustuskyky, ja he eivät pidä halveksittavana kysyä hänen neuvoaan eivätkä pidä hänen sanojaan ala-arvoisina.» Naiset seurasivat mukana sodassa rohkaistakseen taistelevia, ruokkiakseen heitä ja sitoakseen haavoittuneita. Mutta toiselta puolen naiset ja orjat saivat kotona suorittaa kaikki raskaammat maanviljelystyöt, sillä aikaa kuin miehet käyttivät aikansa pääasiallisesti metsästykseen.
Miellyttävä piirre oli germaanien uskollisuus ja vieraanvaraisuus. »Kieltää kanssaihmiseltänsä, olipa hän kuka tahansa, katto pään päältä, on heistä suuri synti» Tacitus sanoo. »Kykyjensä ja varojensa mukaan kukin kestitsee vierastansa parhaalla, mitä talo voi tarjota.»
Hopeasta ja kullasta tämä turmeltumaton kansa ei välittänyt. Poikkeuksen tässä suhteessa tekivät kuitenkin ne heimot, jotka olivat Rooman valtakuntaa lähimpänä. Germaanit olivat sitävastoin hyvin heikkoja viinille ja simalle, ja heidän juominkinsa päättyivät usein haavoihin ja tappoihin. Noppapeliin heillä oli suoranainen intohimo. He voivat menettää pelissä kaiken, mitä omistivat, ja lopuksi panna oman vapautensa peliin. Tacituksen kertomuksia tästä germaanien taipumuksesta vahvistavat muinaisgermaanilaisten lautapelien hämmästyttävän lukuisat löydöt.
Kelttien tavoin germaanit palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa. He panivat suuren arvon ennustuksiin ja ennemerkkeihin. Erikoisesti heille ominainen oli tapa tehdä ennehuomioita valkoisista hevosista, jotka saivat vapaasti kuljeksia pyhissä lehdoissa. Näiden hirnumisille ja korskumisille annettiin suurempi merkitys kuin millekään muille enteille.[97]
* * * * *
Historian piiriin germaanit eivät astu yhtenä kansana, vaan he ovat hajallaan monina heimoina, jotka kukin muodostavat valtionsa päällikön tai ruhtinaan johdolla, joka näyttää samalla olleen korkein tuomari ja sodan johtaja. Kuten kaikilla muillakin indoeurooppalaisilla kansoilla germaaneillakin yhteiskunta oli kauan sukuyhteiskunta. Vielä historiallisella ajalla maaomaisuus oli suvun yhteistä omaisuutta. Sodassa kukin suku sinänsä muodosti osaston. Sukulaisuussiteestä johtui myöskin verikostolaki. Jos joku henkilö oli surmattu, haavoitettu tai häntä muuten loukattu, niin hänen sukulaisensa olivat velvolliset kostamaan hänen puolestaan, ja jollei kostoa voitu kohdistaa itseensä väkivallantekijään, se ulotettiin hänen johonkin sukulaiseensa. Tästä aiheutui loputtomia sukukahakoita. Vähitellen valtiovalta ryhtyi ehkäisemään tätä veristä tapaa. Surmatun perillisille jätettiin nimittäin valittavaksi joko käyttää itsekosto-oikeutta tai kansankokouksessa, n.s. käräjissä, tehdä sovinto ja ottaa vastaan sakot. Mutta vasta kristinusko kykeni perin juurin lopettamaan itsekoston käytön.
* * * * *
Niiden heimojen keskuudessa, joilla ei ollut kuningasta, oli valtiovalta kansankokouksen eli käräjien käsissä, jotka kokoontuivat johonkin keskeiseen paikkaan, missä oli tapana pitää silloin myöskin markkinat. Kansankäräjillä päätettiin sodasta ja rauhasta sekä ratkaistiin muitakin yhteisiä tärkeitä asioita. Niissä valittiin kuningas, jos heimolla oli yksinvaltainen hallitusmuoto. Niissä langetettiin myöskin tuomioita laintuntevien miesten johdolla. Päätöksen tekoon otti osaa koko kansa, joka »aseitaan kalistellen ja meluten» ilmoitti ajatuksensa tehdyistä esityksistä.
Sekä päälliköiden että kansan yläpuolella oli laki, ja sen alle oli sekä kuningas että kansa alistettu, kun sitävastoin antiikin kansoille kuninkuus aina oli merkinnyt samaa kuin yksinvalta. Voi siis sanoa, että germaanit olivat ensiksi ottaneet käytäntöön perustuslaillisen kuningasvallan, periaatteen vallan jaosta kuninkaan ja kansan kesken. Tämä johtuu germaanien voimakkaasti kehittyneestä yksilöllisyydestä ja itsetunnosta. Kansassa kokonaisuutena katsoen se ilmeni hurjana vapaudenrakkautena ja pakkoon taipumattomuutena, mikä muistuttaa kelttien ja kreikkalaisten vapaudenrakkautta. Tämä alistumattomuus voi joskus saada koomillisenkin muodon, kuten silloin, kun joku mielellään tuli pari kolme päivää liian myöhään kansankokoukseen vain osoittaakseen, ettei kukaan voinut häntä komennella.
Tällaisia taipumuksia omaavan kansan keskuudessa ei tietysti voinut kehittyä roomalaista valtiotunnetta eikä roomalaisten tai sparttalaisten raudanlujaa kuria. Sitävastoin pienemmissä kansan osissa, suvuissa ja kyläkunnissa, oli olemassa sitkeää, luonnostaan kehittynyttä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Näissä pikku yhteiskunnissa olivat kaikki tottuneet yhteistoimintaan ja vaaran hetkellä luottamaan toisiinsa, kuten saman elimistön jäsenet. Siksipä ei kuullakaan koskaan puhuttavan, että germaanisoturit olisivat joutuneet pakokauhun valtaan, ei edes silloin, kun kaikki näytti toivottomalta. Tämä pienemmissä piireissä vallitseva, koskaan pettämätön yhteenkuuluvaisuuden tunne teki germaanit hyvin pelätyiksi vihollisiksi. Roomalaisen ja germaanilaisen sotataidon oleellinen erotus on se, että roomalainen kohortti tai manippeli oli taidon tuote, germaanilainen aseissa oleva suku taas luonnon luoma. Mutta kyvyssä yhdistää eri sotajoukon osastot toisiinsa germaanit eivät sitävastoin kyenneet kilpailemaan roomalaisten kanssa. Tämä puutteellisuus korvautui kuitenkin suureksi osaksi sen kautta, että karu germaanilainen maasto syvine metsineen, kallioineen ja rämeineen teki mahdottomaksi suurempien joukko-osastojen kiinteän yhteyden ja aiheutti täten valtaajille monia vaikeuksia. Sellainen maasto oli erinomaisen sopiva sissisotaan, väijytyksille, ja kaikki piilopaikat tuntevien asukkaiden hyökkäyksille sopivan hetken tullen. Roomalaisten sodankäyntiä vaikeutti lisäksi se, että Germaaniassa ei, kuten Galliassa, ollut lujia kaupunkeja, joiden valloittamisella roomalaiset olisivat voineet aiheuttaa asukkaille ratkaisevia tappioita ja sitten niistä käsin pitää heitä kurissa.[98] Poltettu kylä ei ollut omistajalle korvaamaton tappio. Harvasti asutussa, vähän viljellyssä maassa, missä teitä oli vähän, aiheutti muonituskin tietysti roomalaisille suuria vaikeuksia.
* * * * *
Roomalaisten ja germaanien välinen taistelu, joka puhkesi Augustuksen hallituskautena, alkoi roomalaisille hämmästyttävän menestyksellisesti. He tunkeutuivat yhä syvemmälle Germaaniaan, ja heidän onnistui siirtää valtakuntansa itäraja aina Elbeen asti. Tämä raja oli tietysti paljon edullisempi kuin mutkikas linja Rein−Tonava.
Mutta muukalaisherruutta seuraa aina luonnon pakosta vastaisku. Kuten gallialaisilla oli ollut Vercingetorixinsa, samoin germaanit saivat vapaussankarikseen nuoren ruhtinaanpojan Arminiuksen[99], joka oli roomalaisten veroinen vastustaja, tulisielu — sen voi, kuten muuan roomalainen kirjailija sanoo, nähdä jo hänen katseestaan. Hän oli erinomaisen ansiokkaasti palvellut Rooman sotajoukoissa, oli tullut Rooman kansalaiseksi ja saavuttanut roomalaisen maaherran, Varuksen luottamuksen. Varus oli tyypillinen, itsepäinen, sekä henkisesti että ruumiillisesti raskasliikkeinen keskitason mies. Hän oli ollut aikaisemmin Syyrian maaherrana ja hoitanut virkaansa totunnaiseen tapaan, niin että hänestä sanottiin: »Hän tuli köyhänä rikkaaseen maahan — rikkaana hän jätti köyhän maan.» Hänet Augustus lähetti Germaaniaan tekemään maan Rooman maakunnaksi. Varus esiintyi, niinkuin Germaania jo olisi ollut provinssi. Hän ei harjoittanut lainkäyttöä germaanien omien lakien, vaan roomalaisen oikeuden mukaan, joka pohjautui näille täydellisesti outoon oikeuskäsitykseen. Hän loukkasi germaaneja erikoisesti monilla kuolemaantuomioillaan. Germaanilaisen oikeuden mukaan nimittäin vain roistontyöt ja muut kunniattomat rikokset rangaistiin kuolemalla. Varus uskalsi myöskin periä veroja ja harjoitti kiristystä, mihin oli tottunut Syyriassa. Mutta mitä kärsivälliset ja sorretut aasialaiset olivat sietäneet, se ei menestynyt hurjien germaanien keskuudessa. Tosin kaikki näytti rauhalliselta, mutta se oli vain pinnallista. Hiljaisuudessa kuohahti germaanien itsetunto, ja useat eri heimojen päälliköt tekivät Arminiuksen johdolla salaliiton.
Kun Varus tunkeutui armeijansa suurimman osan, 30 000 miehen kanssa Weseristä länteen Teutoburginmetsän karuihin vuoriseutuihin ja suomaihin kurittaakseen erästä kapinallista heimoa, varoitti häntä muuan germaanilaisruhtinas, kaiken lisäksi Arminiuksen appi — johon arvoon kysymyksessä oleva ruhtinas oli kuitenkin joutunut vastoin tahtoaan. Arminius oli nimittäin ryöstänyt morsiamensa, jota isä oli tahtonut pakottaa menemään naimisiin toisen ruhtinaan kanssa.
Varoituksien, joita Varus sai, olisi pitänyt saada hänet luopumaan huolettomuudestaan. Mutta hän piti kaikkea vain appiukon kateutena eteenpäinpyrkivää Arminiusta kohtaan. Seuraavana päivänä turmio kuitenkin kohtasi hänet. Arminius jätti äkkiä hänen leirinsä, asettui vapautta rakastavien heimolaistensa etunenään ja hyökkäsi taisteluun valmistautumattomien roomalaisten kimppuun. Varus, jolla ei ollut sotapäällikön kykyä, piti heti kaikkea menetettynä. Tämän johdosta höltyivät sotakurin siteet. Kaikki meni hajalle, ja kaksi tai kolme päivää kestäneen toivottoman taistelun aikana, lopuksi rankkasateessa ja myrskyssä, joka paiskasi joukoittain puita taistelevien päälle, hakattiin roomalaiset legioonat maahan melkein viimeiseen mieheen asti vuonna 9 j.Kr. Varus itse, joka oli haavoittunut, lävisti itsensä miekallaan. Germaanit uhrasivat vangitut upseerit Wotanille.[100] Roomaan saapui kauhunviesti: »Varus on lyöty! Koko Reinin armeija lepää tuhottuna Teutoburgin metsän rämeissä ja rotkoissa!»
Teuteburgin onnettomuuden tieto saattoi muutoin rauhallisen ja hillityn Augustuksen epätoivoiseksi. Hän repi vaatteensa ja löi lukemattomia kertoja päätänsä seinään huutaen valittaen: »Vare, Vare, legiones redde (Varus, Varus, anna minulle takaisin legioonani)!» Roomassa elettiin uudelleen kimbriläisaikojen kauhunpäivät. Näitä kokemaan ei tosin jouduttu, sillä Arminiuksen ei onnistunut saada germaanilaisheimoja liittymään yhteen roomalaisia vastaan, mutta aina tästä asti germaanilaisvaara oli uhkaavana kummituksena Rooman valtakunnan näköpiirissä. Reinin ja Elben väliset roomalaisvalloitukset oli menetetty, ja Augustus ei yrittänytkään saada niitä jälleen haltuunsa. Hän huomasi, että se maksaisi enemmän, kuin minkä kannatti. Roomalaiset olivat pakottaneet keltit valtansa alle ja roomalaistuttaneet heidät, mutta Germaanian vapaissa metsissä Rooman hallitsijakäskyä ei enää koskaan kuultu. Tästä lähtien olivat Rein ja Tonava maailman valtakunnan pääasiallisina rajoina. Kuten Cæsar teki Reinin rajavirraksi, samoin Augustus teki Tonavan. Tässä kuten kaikessa muussakin hän oli varovainen ylipäällikkö, joka ei ryhtynyt koskaan tarpeettomiin uhkayrityksiin. Tällaisiin ryhtyvää hän vertasi mieheen, joka onkii kultakoukulla. Sota- ja valloitushalusta kai kaikkein vähimmin voidaan syyttää Augustusta. Hän ei koskaan väistänyt välttämättömiä sotia, mutta tarpeettomia sotia hän ei ole käynyt. Hän olikin nyt yli seitsemänkymmenen vuoden vanha ja halusi siis sitäkin vähemmin uskaltautua suureen sotayritykseen. Jälkeen jättämissään papereissa hän varoittaakin jälkeläisiään valloitussodista.
* * * * *
Germaaneja vastaan tehdyn sotaretken tulos todisti taaskin kerran oikeaksi viisaan Solonin sanat, ettei ketään voi ylistää onnelliseksi ennen kuolemaansa. Lisäksi vielä ne monet perhesurut, joita vanha keisari pitkän elämänsä aikana sai kokea, vahvistivat Solonin sanoja.
PERHESURUJA JA HUOLIA.
Koko elämänsä ajan Augustus sai kärsiä heikosta ja sairaalloisesta ruumiistaan. Hän ei ollut jaksanut nuoruudessaan karaista sitä ruumiinharjoituksilla ja vahvistavalla ulkoilmaelämällä. Hän tuli vuosien vieriessä senvuoksi yhä veltostuneemmaksi. Hän ei olisi koskaan suuren kaimansa tavoin uskaltanut liikkua ulkona paljain päin. Talvisin hän veti toisen paksun vaatekappaleen toisensa päälle ja kesäisin hän ei voinut antautua alttiiksi auringonpaisteelle, vaan pysytteli sisällä palatsissaan, jossa solisevat suihkukaivot viilensivät ilmaa ja orjat löyhyttelivät vilpoisuutta.[101]
Mutta Augustus oli sitkeä. Muuten hän ei olisi jaksanut kestää niitä monia perhesuruja, jotka häntä kohtasivat.
Hän oli kolme kertaa naimisissa. Toisesta avioliitostaan hänellä oli tytär, Iulia, jota kovin ylistettiin kauneutensa tähden. Kolmannen vaimonsa, kauniin ja hyvin lahjakkaan Livian kanssa Augustuksella ei ollut lapsia, mutta Livialla oli edellisestä avioliitostaan pojat Tiberius ja Drusus.
Livia oli siveellisesti turmeltuneella aikakaudella aviollisen uskollisuuden ja taloudellisuuden perikuva huolimatta kaikesta, mitä hän sai kuulla miehensä uskottomuudesta. Mutta jos hän hieman ummistikin silmiänsä kysymyksen ollessa miehensä yksityiselämästä, hän sen sijaan katseli sitä avoimemmin silmin politiikkaa, etenkin perhepolitiikkaa. Ainakin näissä asioissa Augustus vanhemmalla puolen ikäänsä uskalsi häntä tuskin koskaan vastustaa — ei ainakaan julkisesti! Kaameita huhuja olikin liikkeellä siitä, että hän olisi »lietensä ääressä ja sydämellään suosinut hornanhenkeä siinä olennossa, jonka hän luuli olevan hyveellisen naisen esikuvan», Viktor Rydberg sanoo. »Kukoistava suku oli Augustuksen ympärillä, mutta salaperäinen demoninen voima oli hiipinyt hänen kynnyksensä ylitse, ja toinen toisensa jälkeen ne, joita hän rakasti, joutuivat aikaisen kuoleman tai sellaisen kohtalon uhriksi, joka teki kuoleman toivottavaksi.» Livian tarkoituksena lienee ollut raivata tie valtaistuimelle vapaaksi omille pojillensa.
Ei kukaan tiedä, kuinka paljon oli perää noissa kamalissa huhuissa. Se vain tiedetään varmasti, että Livia tuli vanhetessaan yhä vallanhimoisemmaksi ja viekkaammaksi. Hänen poikansa Tiberius häntä suorastaan pelkäsi, ja hänen pojanpoikansa poika, myöhemmin keisari Caligula nimittää häntä Odysseukseksi naisten vaatteissa[102] — hameissa, olisi sanottu, jos hän olisi elänyt nykyaikana.
Augustus oli valinnut kruununperilliseksi rakastettavan, rikaslahjaisen sisarensa pojan Marcelluksen, sen miehen jälkeläisen, jota oli nimitetty »Rooman miekaksi». Hän oli myöskin, Livian vastalauseista huolimatta, naittanut Marcellukselle ainoan lapsensa, kauniin 14-vuotiaan Julian. Mutta nuorukainen oli tuskin ehtinyt täyttää kaksikymmentä vuotta, kun hän jo äkkiä koko Rooman kansan suruksi kuoli. Yleisesti epäiltiin Liviaa tähän syylliseksi. Marcelluksen äitikin oli tässä luulossa, Hän vihkiytyi loppuiäkseen surulleen, johon sekautui sammumaton viha Liviaa kohtaan.[103]
Nyt oli vuorostaan lähin kruununperijäksi Augustuksen nuoruudenystävä Agrippa. Keisari teki hänet kanssahallitsijakseen annattamalla hänellekin tribuunin vallan ja naittamalla hänet Julian kanssa, niin pian kuin suruvuosi oli loppuun kulunut. Nuori, huvinhaluinen keisarintytär oli siis seitsentoistavuotiaana sidottu karskiin ja tuimaan mieheen, joka oli hänen isänsä ikäinen. Ettei Julia kuitenkaan ollut sellainen, joka antaa lyödä itsensä kahleisiin, sen puoliso sai pian kokea. Mutta siinä suhteessa ei voinut tehdä mitään. Agrippa sai lohdutteleida sillä, että heidän avioliittonsa »siunattiin» suurella lapsiliudalla.
Augustusta kohtasi sekin suru, että hän sai nähdä tämänkin vävynsä kuolevan. Agrippa jätti kumminkin jälkeensä kolme poikaa, ja keisari iloitsi ajatellessaan saavansa kerran yhden näistä seuraajakseen. Multa äkkiä näistä toinen järjestyksessä kuoli 19 vuoden ikäisenä, ja luonnollisesti levisi huhu, että Livia oli hänet myrkyttänyt. Vielä vakuutetummiksi tultiin hänen syyllisyydestään, kun vanhempi veli kuoli pari vuotta myöhemmin. Epäluuloja tukevia todisteita ei kuitenkaan ole olemassa.
Agrippan nuorimmasta pojasta kehittyi heittiö. Nuorukainen käyttäytyi niin sopimattomasti, että Augustuksen täytyi karkoittaa hänet ja lähettää hänet eräälle autiolle saarelle. Ja tuskin vanha keisari oli ehtinyt vetää viimeisen henkäyksensä, kun jo hänen viimeinen elossa oleva tyttärenpoikansa raivattiin tieltä hovin käskystä. Kuka oli käskyn antanut, Augustusko, Liviako vai Tiberius, siitä ei ole tietoa.
Kun Agrippan pojat olivat poissa, oli vihdoinkin tie valtaistuimelle vapaa Livian pojille. Tiberius, vanhempi pojista, oli ankara, totinen ja luonteeltaan sulkeutunut, Drusus sitävastoin iloinen, avonainen ja kaikkien rakastama. Drusus aloitti ennen mainitun Germaanian maitten valloituksen Reinin ja Elben välillä. Mutta suoritettuaan hyvin työnsä, kohtasi häntä kotimatkalla onnettomuustapaus. Hänen hevosensa kaatui, ja Drusus vahingoittui hengenvaarallisesti. Kuukauden kestäneitten kovien tuskien jälkeen kuolema saapui vapauttajana. Kaikki surivat hänen kuolemaansa.
Tiberius otti nyt päällikkyyden Germaaniassa. Hän vei aloitetut valtaukset onnelliseen lopputulokseen. Mutta sitten tuli Teutoburginmetsän onnettomuus.
Tiberius suoritti velvollisuudentuntoisesti ja tarmolla kaikki ne erilaatuiset toimet, jotka hänelle uskottiin. Erittäinkin hän osoittautui olevansa urhoollinen ja taitava sotapäällikkö. Mutta Augustus ei voinut koskaan suhtautua oikein hyvin jöröön ja luoksepääsemättömään ottopoikaansa. Ja yhtä vähän Rooman kansakaan piti Tiberiuksesta. Mutta hän oli kaikissa tapauksissa valtakunnan tulevaisuuden toivo. Saadakseen hänet lähemmin solmituksi sukuunsa Augustus taivutti hänet hylkäämään puolisonsa, johon hän oli lämpimästi kiintynyt, ja menemään naimisiin Iulian kanssa. Avioliitosta tuli onneton, ja se oli omiaan yhä enemmän synkistämään Tiberiuksen mieltä. Hillittömällä elämällään huvinhaluinen Iulia kosti sen, että isä oli uhrannut hänen onnensa poliittisten laskelmien takia. Hänen elintapansa tulivat vallan häpeämättömiksi. Augustus ummisti silmänsä mahdollisimman kauan hänen hairahduksiltaan, sillä hän oli arveluttavan heikko kauniiseen tyttäreensä nähden, ja salli tämän aivan liian helposti riisua hänet aseista taisteluvalmiilla sukkeluudellaan. Augustus tyytyi toteamaan, että hänellä oli kaksi tytärtä, joiden kanssa oli vaivalloista tulla toimeen, Rooma ja Iulia. Mutta lopulta hänen oli pakko ryhtyä tosi toimiin, ja hän karkoitti kevytmielisen tyttärensä eräälle Campanian rannikon kolkolle saarelle. Kun Tiberiuksesta tuli keisari, Iulian olo muuttui entistään pahemmaksi. Mutta hän eli enää vain vähän aikaa sen jälkeen.
»NIINPÄ PAUKUTTAKAA KÄSIÄNNE.»
Augustuksen oli täytynyt eläessään kokea, että sekä lapset että lapsenlapset yksi toisensa jälkeen temmattiin pois häneltä. Kuten oksaton runko hän seisoi yksin elämänsä syksyssä.
Aika lääkitsee kuitenkin kaikki haavat, ja kun vanha keisari viisi vuotta Teutoburginmetsän onnettomuuden jälkeen tunsi loppunsa lähestyvän, hänen sanotaan kutsuneen ystävänsä kuolinvuoteensa ääreen ja sanoneen heille: »Enkö minä ole näytellyt elämäni näytelmää hyvin?» Kun hän sai myöntävän vastauksen, hän oli tyytyväinen ja sanoi, synkkää mielialaa häivyt taakseen, roomalaisten näyttelijäin tavoin: »Niinpä paukuttakaa käsiänne!» Sen jälkeen hän sanoi jäähyväiset omaisilleen ja kuoli rauhallisesti lähes 76 vuoden ikäisenä.[104] Hän ja Sulla olivat ainoat vallankumousajan johtavista miehistä, jotka eivät saaneet väkivaltaista loppua.
On mitä suurimman vääryyden tekemistä Augustuksen muistolle tulkita hänen viimeisiä sanojaan siten, että hän itse olisi tahtonut merkitä itsensä näyttelijäksi, ja etsiä näistä sanoista hänen olemuksensa avainta. Hän käytti vain tavallista vertausta, kun vertasi elämäänsä suureen näytelmään ja arveli: »Minun elämäni draama on lopussa. Oletteko minuun tyytyväisiä?» — Augustus-tuntija Gardthausen sanoo: »Ei ole tosiasiallisesti ollut montakaan ruhtinasta ja julkisuuden miestä, joka olisi Augustuksen tavoin tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä teatraalisuutta kohtaan, eikä monta, joka siinä määrin olisi halveksinut esiintymistä toisena, kuin mitä olemukseltaan oli». Suuret juhlallisuudet niihin liittyvine kunnianosoituksineen olivat hänelle kauhistus. Kun hän palasi Roomaan pitkiltä maakuntiin tekemiltänsä matkoilta, hän mieluimmin tuli aivan odottamatta, usein yölläkin, päästäkseen virallisista vastaanotoista.
Jossakin määrin täytyy jokaisen julkisuuden henkilön näytellä teatteria. Hänen on pakko näyttää loistavan iloiselta suurissa juhlissa ja vastaanotoissa, joiden hauskuus hänen mielestään kenties on hyvinkin kohtalaista; hänen täytyy alentua osoittamaan mielenkiintoa suurelle joukolle ihmisiä, joiden harrastuksiin hänellä ei mitenkään riitä myötätuntoa, ja hänen täytyy keskustella »kysymyksistä», joille hän salassa haukottelee j.n.e. Olemmehan mekin tavanneet näyttelijäeleisiä Augustuksia samanlaisissa tilaisuuksissa. Mutta se siitä.[105]
* * * * *
Kaikkina aikoina tullaan Augustusta pitämään roomalaisen keisarin voittamattomana ihanteena. Hän on yksi niitä harvoja näistä hallitsijoista, joita valta jalosti, sen sijaan, että olisi turmellut. Samana hetkenä, jolloin hän sai rajoittamattoman tilaisuuden päästää intohimonsa valloilleen, hän kohosi niiden herraksi. Kovuus ja häikäilemättömyys, jota hän osoitti triumvirinä, kun hänen täytyi taistella vallasta ja taistella henkensä puolesta, muuttui lempeydeksi, kun hän yksin pääsi maailmanvaltiaaksi.
Augustus on kaunis esimerkki siitä, kuinka suuret tehtävät voivat vaikuttaa ihmiseen kohottavasti ja kasvattaa häntä oikeaan inhimillisyyteen. Tässä suhteessa hän on saanut aikalaistensa ja jälkimaailman ihailun osakseen. Sitävastoin hän ei kuulu sen lajin ihmisiin, jotka kykenevät herättämään rakkautta, sillä hänen hyvyytensä ei ole välitöntä, vaan vaikuttaa saavutetulta — siinä on järjellä suurempi osuus kuin luonteella. Hänen hyvät ominaisuutensa ovat itsehillinnän ja viisauden mestarituotteita, mutta ne eivät kykene lämmittämään meidän sydämiämme — sellaisiksi ne ovat aivan liian suuressa määrin taidon saavutuksia. Niin jäykkä- ja kylmäluonteisen miehen kuin Augustuksen oli vaikeata koettaa vaikuttaa teeskentelemättömältä ja luonnolliselta. Kuinka paljon ilmeneekään jo niin pienestä pikkupiirteestä kuin siitä, että hänellä ei ollut koskaan tapana pitää puheita, vaan hän luki sen, mitä hänellä oli sanottavaa! Hän oli ihmisenä suuren kaimansa vastakohta niin paljon kuin mahdollista. Häneltä puuttui kokonaan se eloisa nerokkuus, se intohimoisuus, joka Cæsarissa purkautui esille luonnonvoiman vastustamattomuudella ja tempasi heti ihmiset mukaansa vasten heidän tahtoaankin. Augustus oli sekä henkisesti että ruumiillisesti hauraampaa ainesta. Hänen oli tyytyminen niihin ominaisuuksiin, jotka Gardthausen on ilmaissut kolmella alkusointuisella adjektiivilla: »viileä, valistunut ja viisas». Mutta vaikka hänellä ei ollutkaan Cæsarin nerokkuutta, hän oli ehdottomasti tätä järkevämpi. Hän ei antautunut milloinkaan minkäänlaisten harhakuvitelmien valtaan. Hän oli laskumestari, joka arvioi etukäteen kaiken, mies, joka kyllä kykeni hallitsemaan yllättäviä tilanteita, mutta paljon mieluummin vältti niihin joutumisen, mies, joka ei valinnut päämäärään vievää suorinta tietä, vaan varmimman. Hänen olemuksensa kuvastuu myöskin silminnähtävänä hänen kasvoissaan, noissa kauniissa, säännöllisissä piirteissä, joita hallitsee kylmä, samalla kertaa kauaskantava ja läpitunkeva katse, mikä tekee koko kasvot sfinksiä muistuttaviksi, melkein kaamean tutkimattomiksi.[106] Huomaa selvästi, että se mies ei koskaan ilmaissut sisimpiä ajatuksiaan; ja pieni, tiukasti yhteenpuristettu suu puhuu taipumattoman lujasta tahdosta.
Mutta joskaan Augustus ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä miellyttävä persoonallisuus, hän oli joka tapauksessa suuressa määrin hyödyllinen kansalleen. Kultainen kohtuullisuus, jota hän aina noudatti, on senvuoksi sen maailmanhistoriassa ainutlaatuisen ilmiön edellytys ja selitys, että yhdeksäntoistavuotias nuorukainen kykenee väkivalloin anastamaan maailman herruuden ja säilyttämään sen kokonaista 57 vuotta aina kuolemaansa saakka. Ja mikä hirmuisen suuri ero onkaan hänen jälkeensä jättämän Rooman valtakunnan ja sen kaaoksen välillä, joka vallitsi silloin, kun hän aloitti valtiollisen uransa!
Augustus oli virkamies parasta lajia, ja sellaisena hän on luonut ihmeteltävän lujan ja täsmällisen hallinnon. Se olikin kehitetty vankalle taloudelliselle pohjalle. Augustus oli nimittäin myöskin taloudellinen nero, joka ymmärsi taidon kartuttaa sekä omiaan että valtion tuloja. Kokonaisen esikunnan avulla, johon kuului koulutettuja hallinto- ja numeromiehiä, hän nosti valtiotalouden sen pohjattomasta sekasorrosta. Monipäinen tasavaltalainen hallitus vuosittain kasvavine virkamieskuntilleen oli johtanut auttamattomaan taloudelliseen kurjuuteen. Valtion tulot eivät olleet likimainkaan riittäneet välttämättömimpiinkään menoihin, ja kertyvät varat eivät olleet hallinnollisten puutteellisuuksien takia tulleet tehokkaasti käytetyiksi. Augustus sitävastoin voi kokonaan toisella tavoin kuin edelliset hallitukset pitää huolta välttämättömimmistä valtion tarpeista. On laskettu, että hän on pitkän hallituskautensa kuluessa jakanut Rooman väestölle vähintään 750 miljoonaa markkaa, suunnaton summa, joka, katsoen siihen aikaan vallitsevaan korkeaan rahan arvoon ja kullan vähyyteen, täytyy arvioida moninkertaiseksi vastatakseen nykyisiä olosuhteita. Lisäksi tulevat vielä viljanjakelut ja muut luontaisetuiset lahjat. Ei ole ihmettelemistä, ettei Rooman kansa olisi tahtonut luopua keisaristaan, josta oli niin kouraantuntuvaa hyötyä jokaiselle alamaiselle. Se seikka, että Rooman keisarikunta, huolimatta kaikesta paheellisuudesta, jolla valtaistuin oli tahrattu, kykeni pysymään pystyssä neljä vuosisataa, johtuu siitä, että Augustus loi valtion hallinnolle lujan järjestysmuodon.
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
Eduard Meyer. Kaiser Augustus (Kleine Schriften I).
M. Beulé. Auguste, sa famille et ses amis.
Johannes Kromayer, Die rechtliche Begründung des Principats.
Lewin Blomgren, Th. Mommsens teori om romerska principatet.
Axel Dahlman, Agrippa.
Paul Jörs, Die Ehegesetze des Augustus.
Julius Österberg, Kejsar Augustus äktenskapslagstiftning.
Tacitus' mindre skrifter i svensk översättning av Per Persson.
Theodor Birt, Die Germanen. Über Bedeutung und Herkunft des Völkernamens.
A. Geffroy, Rome et les barbares. Etude sur la Germanie de Tacite.
T.E. Karsten, Die Germanen.
Gustav Kossinna. Die Herkunft der Germanen.
Gustav Kossinna, Deutsche Vorgeschichte.
Oscar Montelius, Germanernas hem.
Eduard Norden, Die germanische Urgeschichte in Tacitus Germania.
K.H. Wels, Die germanische Vorzeit.
Otto Kemmer, Arminius. Auf Grund der Quellen dargestellt.
Eduard Meyer, Untersuchungen über die Schlacht im Teutoburgenwalde.
O. Henke und Bernhard. Lehmann, Die neueren Forschungen üher die Varusschlacht.
Erich Pernice und Franz Winter, Der Hildesheimer Silberfund.
Hugo Willrich, Livia.
Martin P:n Nilsson, Den ekonomiska grundvalen för Augustus principat (Eranos, acta philologica sueana, 1912).
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen, paitsi edellä mainittuja teoksia Rooman ja Rooman keisariajan historiasta:
Cajus Vellejus Paterculus, Römische Geschichte, übersetzt von Wilhelm Götte.
G. Bloch, L'empire romain.
Hermann Dessau, Geschichte der römischen Kaiserzeit: 2 nid.
Ludwig Hahn, Das Kaisertum.
G.F. Hertzberg, Geschichte des römischen Kaiserreiches.
Martin P:n Nilsson. Den romerska kejsartiden: 2 nid.
Otto Th. Schulz, Das Wesen des römischen Kaisertums der ersten zwei Jahrhunderte (Kirjallisuusluetteloineen).
M. Rostovzew, Studien zur Geschichte des römischen Kolonats.
M. Rostovzeff, The social and economic history of the Roman empire.
M.P. Charlesworth, Trade-routes and commerce of the roman empire.
Albert Herrmann, Die alten Seidenstrassen zwischen China und Syrien I.
H. Nissen, Der Verkehr zwischen China und dem Römischen Reiche (Bonner Jahrbücher 1894).
Tetsutaro Yoshida, Entwickelung des Seidenhandels und der Seidenindustrie vom Alterthum bis Ausgang des Mittelalters.
Josef Wolontis, Människans hushållning genom tiderna.
Ludwig Friedlaender und Georg Wissowa, Darstellungen aus der Sittengeschichte Roms: 4 nid.
Gaston Boissier, Tacite.
F. Gustafsson, Tacitus som häfdatecknare (Kirjallisuusviittein).
Otto Wackermann, Der Geschichtsschreiber P. Cornelius Tacitus
Sture Bolin, Romare och germaner. En orientering (Kirjallisuusviittein).
Alfons Dopsch, Wirtschaftliche und soziale Grundlagen der europäischen Kulturentwicklung von Cæsar bis auf Karl den Grossen: 2 osaa (Laajoin kirjallisuusviittein).
Rudolf Goette, Kulturgeschichte der Urzeit Genuaniens, des Frankreiches und Deutschlands im frühen Mittelalter.
Karl Müllenhoff, Deutsche Alterthumskunde: 5 nid.
Ludwig Schmidt, Geschichte der germanischen Frühzeit (Laajoin kirjallisuusluetteloin).
Georg Steinhausen, Geschichte der deutschen Kultur: 2 nid.
Hans Delbrück, Geschichte der Kriegskunst II (Kirjallisuusviittein).
Guglielmo Ferrero, Romerska kejsarinnor. Ruotsintanut italiasta Ernst Lundquist.
Adolf Stahr, Römische Kaiserfrauen.