»SIDE LAULUJEN SEPPELEESSÄ.»

Eräässä satiirissaan Horatius kertoo meille jäljittelemättömän hauskalla tavallaan ensimmäisestä kohtauksestaan Mæcenaan kanssa:

Tiellesi sattunut en, vaan Vergilius, veli parhain, sitten myös Varius[107] sinun tietää soi, mikä oon ma. Astuissain etehes sain vain vähän änkytetyksi, niin ujoks vallan jäin kuin juuttunut kieleni oisi. Kertoa voinut en näät, ett' on isä korkea mulla, että Apulian maill' oman maatilan kiertelen ratsain. Kerroin vain, kuka oon; sanan muutaman vastasit mulle, kuin tapas on. Menin, mut minut yhdeksäntenä kuuna kutsuit tuttunas taas. Luen suureks suosios, sillä kehnouden erotat sekä kunnon; päässyt en piiriis syntyni vuoks, vaan kosk' elo, mieli on tahraton mulla.

Mæcenas lahjoitti Horatiukselle maatilan, missä runoilija sai levon ja työrauhan.

Mæcenas kuului Augustuksen uskottujen piiriin. Samoinkuin Agrippa oli keisarin oikea käsi sotilaallisissa ja teknillisissä kysymyksissä, samoin Mæcenas oli hänen parhain auttajansa, kun oli kysymys vaikeista diplomaattisista toimista ja muista samanlaisista tehtävistä. Milloin oli tarpeen olla tekemisissä ihmisten kanssa, silloin hänen joustavuutensa ja notkea käsittelytapansa viettivät oikeita juhlahetkiä. Jonkinlaisesta synnynnäisestä mukavuudesta ja epikurolaiseen nautintoelämään taipuvaisuudesta huolimatta Mæcenas oli aina valmis ja teki aina parhaansa, kun vain Augustus tarvitsi hänen apuansa. Siksipä hän saavuttikin keisarin rajattoman luottamuksen ja voi sanoa korkealle ystävälleen suorasukaisia totuuden sanoja, jollaisia ei kukaan toinen olisi uskaltanut päästää suustansa. Kerran, kun Augustus eräässä oikeusjutussa tuomitsi toisen syytetyn toisensa perästä kuolemaan, se Mæcenaan mielestä meni jo liian pitkälle. Hän ei voinut kuitenkaan huomiota herättämättä astua korkean tuomarin eteen. Hän kirjoitti senvuoksi muutamia sanoja kirjoituslaatalleen ja heitti sen huomaamattomasti keisarille. Augustus katsahti siihen ja luki: »Mutta lopetahan jo, pyöveli!» Hän muutti mieltänsä ja laskeutui heti alas tuomarinistuimelta.

Myöhemmin näiden kahden miehen ystävyys joutui kuitenkin liian kovalle koetukselle Augustuksen suhteen takia nuoreen ja kauniiseen naiseen, jonka kanssa Mæcenas vanhoilla päivillään oli mennyt naimisiin. Juttu oli jo yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Loukkaantuneena Mæcenas silloin vetäytyi takaisin yksityiselämään nauttiakseen ruhtinaallisista rikkauksistaan loisteliaassa, runsain taideteoksin koristetussa palatsissaan Esquilinus kukkulalla. Ympärillä olevista ihanista puutarhoista oli hurmaava näköala yli Rooman ja Campagnan. Täällä tuntui elämä Mæcenaasta niin suloiselta, että hän eräässä runossaan huudahti:

Vaikk' kädet kuin vapisis, jalat ontuis, lonkkakin pettäis, kyttyrä seljäss' ois, iho paiseinen, mädät hampaat, en suris, jos elohon vain jäisin. Suo elo mulle, vaikka se tuskaakin tois mullen taukoamatta!

Hän keräsi ympärilleen toisia kirjallisia herkuttelijoita ja runoilijoita, kuten Vergiliuksen, Horatiuksen ja Propertiuksen ja suosi runsaskätisesti kaikkia kykyjä, nuoriakin. »Se, joka kerran oli otettu Mæcenaan piiriin, voi pitää uraansa taloudellisesti turvattuna, sillä Mæcenas huolehti hänen aineellisista tarpeistaan yhtä hienotunteisella kuin runsaskätisellä tavalla», Schück sanoo. Runoilijain suojelijana Mæcenas on tehnyt nimensä kuolemattomaksi. Vielä tänäkin päivänä se elää »mesenaatin» kunnianimessä.

Vanhin Augustuksen ajan suurista runoilijoista ja se, jota roomalaiset itse pitivät parhaimpana, oli