KIMBRIT JA TEUTONIT.

Kun Marius palasi takaisin Italiaan, uhkasi tätä maata hirvittävä vaara pohjoisesta päin. Koko kansa muisti kauhistuen, mitä oli kuultu aikaisemmilta ajoilta, jolloin gallialaislaumat olivat Rooman vitsauksena. Tällä kertaa eivät kumminkaan kelttiläiset, vaan germaanilaiset kansanheimot ryntäsivät Rooman valtakunnan rajoja kohti. Ne olivat voimakasta, suurikokoista, vaaleahiuksista ja sinisilmäistä kansaa. Kun kato kohtasi tai luonnonmullistuksia sattui, voi tapahtua, että germaanilaiset heimot läksivät vaeltamaan kohti viljavampia seutuja. Ensimmäinen vaelteleva germaanikansa, jonka kanssa roomalaiset joutuivat tekemisiin, olivat kimbrit. Ne tulivat Jyllannista, jonka olivat jättäneet sen takia, että valtava tuhotulva oli niellyt suuria maa-alueita. Vuonna 113 e.Kr. he ilmestyivät Itä-Alpeille. He halusivat päästä Rooman valtakuntaan, jonka mahtavuudesta ja rikkaudesta he olivat äskettäin saaneet kuulla kerrottavan. Nyt saivat roomalaiset kokea ensimmäisen oireen germaanilaisista kansainvaelluksista, jotka puoli vuosituhatta myöhemmin saivat niin valtavat mittasuhteet, että maailmanvalta luhistui siinä koettelemuksessa.

Kun Roomaan saapui tieto barbaarien lähestymisestä, lähetettiin sieltä näitä vastaan konsuli, jonka tuli käskeä näitä vetäytymään takaisin. Kimbrit tottelevat ja pyytävät opastamaan itseään yli alppimaan. Heille annetaan oppaita; ja luottaen roomalaisten heille osoittamaan ystävällisyyteen he seurasivat tien näyttäjiä. Mutta eräässä paikassa he näkivät äkkiä roomalaisten legioonain sulkevan tien. Germaanit eivät menetä kumminkaan mielenmalttiaan huomatessaan väijytyksen, vaan järjestäytyvät ripeästi taistelujärjestykseen ja virittävät sotalaulun. Valtavan suurien kilpien takaa jymisee se kaameana ja onnettomuutta ennustavana roomalaisten korvissa, ja kaiku toistaa sen kallionseinämistä. Päästäen hirveän sotahuudon jättiläismäiset pohjoismaalaiset hyökkäävät sitten legioonia kohti. Hyökkäysisku on niin raju, että koko roomalainen armeija heitetään nurin niskoin. Ainoastaan puhkeavan rajusään turvin se pelastuu täydellisestä tuhosta.

Voitostaan huolimatta kimbrit eivät painautuneet Po-laaksoon, vaan vetääntyivät Sveitsin kautta länteenpäin etelä-Ranskaan, jota siihen aikaan nimitettiin transalpiiniseksi, s.o. (Länsi)alppien takaiseksi Galliaksi. Sen kaakkoinen osa oli silloin jo roomalainen provinssi. Roomalaiset sotajoukot, jotka yrittivät vastustaa kimbrejä, lyötiin perin pohjin. Viimeinen tappio, vuonna 105 e.Kr., oli kauhea. 120 000 miestä kerrotaan jääneen taistelutantereelle.[10]

Nyt valtasi roomalaiset »kimbriläis-kauhu». Samoihin aikoihin Marius palasi Jugurthan sodasta. Hädässään roomalaiset pitivät häntä ainoana, joka kykeni pelastamaan heidät uudesta gallialaismyrskystä. Vuosi toisensa perästä valittiin hänet vastoin voimassaolevaa lakia konsuliksi. Pohjoisesta uhkaava rajuilmapilvi viivytteli nimittäin purkautumistaan. Kimbrit eivät nytkään käyttäneet hyväkseen voittojaan hyökätäkseen Italiaan, vaan kääntyivät Espanjaa kohti. Sotaiset iberit tekivät heille kuitenkin voimakasta vastarintaa, ja vuonna 103 kimbrit palasivat takaisin Galliaan. Sinne tuli myöskin toinen germaanilainen heimo, teutonit[11], eteläiseltä Itämerenrannikolta, ja kumpikin kansa ryösti maasta kaiken, mitä vain voi.

Vuonna 102 teutonit olivat valmiit painumaan Galliasta Italiaan. Marius oli käyttänyt aikaa hyväkseen vahvistaakseen ja uudelleen järjestääkseen armeijansa, niin että se oli kevytliikkeisempi. Hän asettui lujasti varustettuun asemaan Rhône'in rannalle, sellaiseen paikkaan, joka teutonien täytyi sivuuttaa matkallaan Alpeille. Nämä tulivatkin ja koettivat kolmena päivänä vallata leiriä väkirynnäköllä, mutta lyötiin takaisin. Silloin he hurjasti kirkuen haastoivat roomalaisia taisteluun avoimella kentällä. Mutta Marius ei kiirehtinyt. Hän tahtoi ensin totuttaa soturinsa katselemaan pelättyjä vihollisia ja kiihdyttää heidän taisteluhaluaan.

Kun siis kenttätaistelusta ei tullut mitään, barbaarit vaelsivat edelleen. Leirin sivu kulkiessaan sanotaan asekuntoisten miesten heitelleen roomalaisille sotilaille ivallisia kysymyksiä, olisiko näillä kenties lähetettävänä heidän matkassaan terveisiä vaimoilleen Italiaan. Kuusi päivää kesti suunnattomien kansanjoukkojen ja heidän loputtoman kuormastojononsa ohimarssi.

Mutta niin pian kuin vaeltava kansa oli kulkenut ohi, Mariuskin läksi perästä. Aquæ Sextiæn (nykyinen Provence'in Aix[12]) luona hän ryhtyi hyökkäykseen ja tuhosi melkein koko barbaarien sotavoiman. Kun roomalaiset lopuksi tunkeutuivat vaunulinnoitukseen, joka oli teutonien leirinä, naiset puolustautuivat kuten naarasleijonat ja, mieluummin kuin antautuivat, surmasivat ensin pienet lapsensa ja kuristivat sitten itsensä pitkillä hiuksillaan. Niin paljon oli kaatuneita, että väestö laajoilla alueilla taistelukentän ympärillä myöhemmin käytti vainajien sääriluita viiniköynnöstensä tukikeppeinä.

Aavistamattakaan heimolaistensa onnetonta kohtaloa kimbrit olivat sillävälin valinneet pohjoisemman tien ja kääntyneet jälleen itäisiin alppimaihin. Luultavasti muonitus vaikeudet saivat germaanilaiset kansanjoukot jakautumaan. Nykyisistä Itävallan alppimaista kimbrit kulkivat Pon tasangolle toivoen pian saavansa nähdä teutonienkin sotajoukkojen sinne ilmestyvän. Heidän sanotaan vahvoilla kilvillään laskeneen tunturien rinteet pitkin jäätikköjä ja lumikinoksia. Turhaan Mariuksen konsulitoveri oli koettanut ehkäistä eteenpäin vyöryvää kansantulvaa. Legioonat valtasi silmitön kauhu, ne läksivät pakoon eivätkä pysähtyneet, ennenkuin Po oli heidän selkänsä takana.

Mutta Marius saapui voittoisine joukkoineen. Kun kimbrit vaativat häntä jakamaan maata heille ja heidän veljilleen teutoneille asuinsijoiksi, hän vastasi heille: »Teutonit ovat jo saaneet meiltä maata, ja he saavat sen pitää ikuiset ajat.»

Kun kimbreille selvisi tämän pilan sisältämä hirvittävä totuus, he ryhtyivät taisteluun. Se suoritettiin Vercellæn luona vuonna 101 e.Kr. Urhoollisuudestaan huolimatta barbaarit eivät kyenneet pitämään puoliaan Mariuksen etevämpää sotataitoa ja hänen soturiensa lujaa kuria vastaan. Raivoisassa taistelussa kimbrit työnnettiin takaisin vaunulinnoitukseensa. Täältä heidät heidän omat naisensa lyönnein ja iskuin ajoivat uudelleen jatkamaan taistelua. Mutta kauhea heinäkuun helle ja ympärillä tupruava tomu puristi pois voiman Pohjan pojista. Joukoittain nähtiin näiden voimakasrakenteisten miesten nääntyvän maahan liikarasituksesta, ja lopulta oli kaikki toivo menetetty. Kun roomalaiset hyökkäsivät kimbrien leiriin, puolustautuivat naiset sankarillisesti, mutta lopuksi he surmasivat itsensä ja lapsensa, jottei heidän tarvitsisi kärsiä vankeuden häpeää.

Mutta tuhannet kimbrit saivat kahleissa itkeä kaukaista kotiseutuaan ja menetettyä vapauttaan. Rooman orjamarkkinoille tuli ylenmäärin germaanilaisia sotavankeja. Kimbrien kansanheimo oli tuhottu. »Se ihmisvyöry», Mommsen sanoo, »joka oli kolmentoista vuoden aikana saattanut kansat kauhun valtaan Tonavasta Ebroon ja Seinestä Pohon asti, lepäsi nyt joko nurmen alla tai raatoi orjan ikeen alaisena.» Vain pohjois-Jyllannissa säilyi vielä meidän ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle pieni kimbriläinen kansanjäännös, jonka nimi vielä elänee Limfjordenin ja Kattegatin välisen alueen nimessä Himmerland.

* * * * *

Marius oli pelastanut roomalaisen sivistyksen. Häntä kunnioitettiin suurenmoisella triumfilla. Häntä verrattiin

Camillukseen, joka oli pelastanut roomalaiset gallialaishädästä, ja häntä ylistettiin Rooman kolmanneksi perustajaksi.

LIITTOLAISET NOUSEVAT ROOMAA VASTAAN. 90—82 e.Kr.

Kun vuosikymmen oli kulunut kimbrien kukistamisesta, uhkasi Roomaa toinen suuri vaara. Se tuli etelästäpäin, eräiden Rooman italialaisten liittolaisten taholta. Roomalaisten itsehyväisyys ja ylimielisyys niitä kohtaan, joilla ei ollut Rooman kansalaisoikeutta, oli kauan koetellut toisien italialaisten kansojen kärsivällisyyttä. Tämäkö oli kiitos siitä, että he olivat uskollisesti tukeneet roomalaisia Hannibalinsodassa? Liittolaisten asemaa voi verrata plebeijien asemaan ennen luokkarajoitusten tasoittamista. Heillä oli kannettavanaan valtion rasitukset, mutta heillä ei ollut osuutta valtaan ja kunniaan. Sellainen olotila oli ajan oloon kestämätön.

Koko Italia koputti Rooman kaupunginporttia ja pyysi päästä sisälle. Mutta kun liittolaisten kaikki toiveet siitä, että he rauhallista tietä olisivat saaneet vaikutusvaltaa valtion asioiden hoitoon, murskaantuivat, alkoivat osattomiksi jääneet valmistella kapinaa ja neuvotella siitä toistensa kanssa.

Kun Rooman senaatti sai vihiä siitä, se lähetti erityisiä virkamiehiä eri maan ääriin tutkimaan, mitä oli tekeillä. Eräälle Servilius nimiselle urkkijat ilmoittivat, että eräs Abruzzon vuoristokaupunki suunnitteli puolustus- ja hyökkäysliiton tekemistä naapuriyhteiskuntiensa kanssa. Servilius, joka oli kiivas ja intohimoinen, kiiruhti heti sinne ja saapui perille, juuri kun kansa oli kokoontunut suureen juhlaan teatteriin. Siellä hän piti leimuavan rangaistuspuheen kansalle.

Siitä puheesta tuli kipinä, joka sytytti kaikki vuosisadan kuluessa kerääntyneet tulenarat aineet. Raivoissaan kansanjoukko hyökkäsi Serviliuksen kimppuun ja löi kuoliaaksi sekä hänet että hänen seurueensa ja samoin kaikki muut kaupungissa olevat roomalaiset.

Kuten kulovalkea kapinaliike levisi yli keski- ja etelä-Italian. Kansa toisensa jälkeen luopui roomalaisista. Liiton ytimenä olivat Abruzzon voimakkaat vuoristolaiset sekä rikkaat samnilaiset. Niissä seuduin, joissa kapitalistit olivat syrjäyttäneet entisen talonpoikaisväestön, pysyttiin kuitenkin kiinni Roomassa. Samoin menettelivät ne kaupungit, joille roomalaiset olivat antaneet suotuisamman valtiollisen aseman.

Kapinoitsijat eivät tyytyneet kauan vaatimaan tasa-arvoisuutta roomalaisten kanssa, vaan he päättivät muodostaa itsenäisen Italia nimisen valtion. Otettiin asemansa puolesta keskeinen kaupunki pääkaupungiksi ja Rooman esikuvan mukaan valittiin senaatti, kaksi konsulia ja muut korkeat virkamiehet. Lyötettiin omaa hopearahaa, jossa kuvaannollisena leimana oli sonni, joka paiskaa Capitoliumin naarassuden maahan.[13] Ja niin alkoi sota.

Siitä tuli verinen; ja epävarmaa on, kuinka roomalaisten olisi käynyt, jollei heillä olisi ollut maakuntain sotavoimia käytettävänään. Mutta joka tapauksessa heillä oli tiukat paikat. Ja kun sekä Etruria että Umbria, jotka olivat tähän asti olleet heidän puolellaan, uhkasivat luopua, niin näytti tilanne suorastaan toivottomalta, tavallaan pahemmaltakin kuin Hannibalin sodan vaikeimpinakaan vuosina. Sillä olihan silloin kuitenkin koko keski-Italia pysynyt uskollisesti Rooman puolella. Näin epätoivoisessa tilanteessa suli kopeus kuohuksissaan olevista pääkaupunkilaisista kuin vaha auringossa, ja heistä oli viisainta antaa täydet kansalaisoikeudet kaikille liittolaisille, jotka olivat pysyneet uskollisina. Seuraavana vuonna, 89 e.Kr., myönnettiin sama etu niille yhteiskunnille, jotka kahden kuukauden kuluessa laskisivat aseensa.

Täten roomalaiset saivat aikaan hajaannusta liittolaisten rintamassa, ja heidän onnistui viimeinkin masentaa kapina. Ansio onnistumisesta oli paljon suuremmassa määrin Sullan kuin Mariuksen. Molemmat olivat ottaneet osaa liittolaissotaan, mutta Marius alkoi nyt tulla liian vanhaksi. Sulla oli nouseva aurinko.

Etelä-italialaiset eivät kuitenkaan tahtoneet kuullakaan sovinnosta Rooman kanssa. He saivat liittolaisen idästä.