SENECA.

Senecan elämä muistuttaa paljon Ciceron elämää. Nämä merkilliset miehet olivatkin toisilleen sukua äidin puolelta. Molemmat miehet kuuluvat siihen harvinaiseen kirjallisten henkilöitten luokkaan, joka on näytellyt suurta valtiollista osaa. Molemmat olivat ihanteellisia ja kumpaakin kiinnosti filosofia. Kumpikin on kirjeissään ja muissa kirjoitelmissaan paljastanut inhimilliset heikkoutensa. Siksipä kumpikin on joutunut yksipuolisen arvostelun kiitolliseksi aiheeksi, ja heitä on verrattu »ruokoon, jota tuuli taivuttelee sinne tänne». Mutta kumpikin on arvokkaasti ja miehekkäästi kohdannut viimeisen kohtalonsa vaiheen.

Seneca oli syntyperältään espanjalainen. Hän kuului erääseen Cordovan rikkaimpia ja huomatuimpia perheitä. Mutta kasvatuksensa hän sai Roomassa. Siellä hän kehittyi kaunopuhujaksi ja stoalaiseksi filosofiksi, mutta omistautui myöskin runoudelle. Caligulan hallituksen aikana hänen elämänsä oli uhattu, mutta hän selviytyi vaarasta, kuten olemme nähneet. Multa Claudius ajoi hänet Messalinan toimesta maanpakoon Korsikkaan, koska hänellä oli muka ollut rakkaussuhde Caligulan sisaren Iulian kanssa. Varsinainen syy oli kylläkin se, että Messalinan mielestä Seneca oli esteenä hänen häpeällisille orgioilleen ja kunnianhimoisille suunnitelmilleen.

Kun Agrippina nuoremmasta tuli keisarinna, Seneca sai palata takaisin Roomaan ja sai hyvin arvossa pidetyn aseman näihin aikoihin kaksitoistavuotiaan Neron opastajana, jonka kasvatus oli tähän asti anteeksi antamattomalla tavalla laiminlyöty.

Kun Claudius oli kuollut, Seneca purki sukkelassa satiirissa vihansa miestä kohtaan, joka oli kerran hänet ajanut maanpakoon. Vanha originaali oli kiitollinen ivailun aihe, ja Seneca tekikin sen luvattoman säädyttömässä äänilajissa. Parjauskirjoituksen — sillä sellaisena sitä täytyy pitää — nimenä on »Claudiuksen muuttuminen kurpitsaksi». Nimi on ivamukailu tavanmukaisesta otsakkeesta »Kuolleen Cæsarin muuttuminen jumalaksi». Tyhjää kalloa koomillisesti muistuttava kurpitsa oli kylläkin vain Claudiuksen tyhmyyden ja sisällyksettömyyden vertauskuva, sillä itse kertomuksessa se ei esiinny.[142] Seneca vie meidät Olympokseen, jonne Claudius kuolleena Cæsarina lähtee. Jumalat joutuvat ihmeisiinsä nähdessään eriskummallisen ilmestyksen, joka linkuttaa esiin pää tutisten ja puhuen sellaista mongerrusta, että heidän täytyy kutsua laajalti matkustellut Herkules ottamaan selkoa siitä, mikä salaperäinen olio tulokas oikeastaan on. Mutta vieläpä Herkuleellekin on vaikeata päästä selville, kuka mies on. Ylevän traagillisin säkein ja uhkaavasti nuijaansa vilkaisten hän kehoittaa Claudiusta luikertelematta sanomaan totuuden. Lopulta kuolleen onnistuu selittää hänelle, mikä korkea arvo hänellä eläessään on ollut ja saada hänet johdattamaan itsensä olympolaisten seuraan.

Täällä alkaa nyt vilkas keskustelu kysymyksestä, voidaanko tulokas ottaa jumalien joukkoon. Augustus vastustaa sitä tarmokkaasti ja saa enemmistön puolelleen. Mercuriuksen täytyy siis ottaa kuollut mukanaan manalaan. Täällä kuoro, jonka muodostavat hänen teurasuhrinsa, jotka ovat ennen häntä joutuneet manalaan, tervehtii häntä riemuitsevalla vahingonilolla. Manalan tuomarit tuomitsevat hänet orjuuteen, ja lopuksi hän joutuu komediakirjailija Menandroksen palvelukseen, hänen apulaisekseen oikeusopillisissa tutkimuksissa. Seneca viittaa siihen mieltymykseen oikeudenkäyntikohtauksiin, jota sekä komediankirjoittaja että keisari olivat osoittaneet.

Senecan teoksen lukijaan jättämä vaikutus on kovin sekalainen, jos rinnastaa kuolleen keisarin käsittelytavan tässä kirjoituksessa ja kaiken sen karkean imartelun, jota kirjailija aikaisemmin oli tuhlannut keisarille tämän elossa ollessa. Silloin hän ei ollut epäillyt vähääkään lukea Claudiusta jumalien joukkoon kuuluvaksi ja oli huudahtanut hänelle: »Cæsar, sinun kauttasi me kaikki elämme ja olemme»; ja loputonta oli hänen lempeytensä ja muiden hyvien ominaisuuksiensa ylistäminen. Mutta silloinhan Seneca vielä voi — kuten Birt tämän räikeän vastakohdan selitykseksi huomauttaa — toivoa, että Claudius voisi tulla paremmaksi, koskapa hän oli osoittautunut kyllin voimakkaaksi vapautuakseen Messalinasta.

* * * * *

Enemmän kiitosta kuin Claudius-satiirillaan on Seneca saanut laajalla filosofisella kirjailijatoiminnallaan. Tässä toiminnassaan hän esiintyy ennen kaikkea stoalaisen koulun henkisenä siveysopettajana. Mutta hän ei kuulu ankariin siveyssaarnaajiin, vaan on taipuvainen ymmärtämään inhimillisiä heikkouksia. Pääasia on — hän arvelee —, että ihminen ponnistelee lähentyäkseen yhä enemmän ja enemmän stoalaista viisauden ihannetta.

Senecan filosofisissa kirjoitelmissa tutustumme henkevään kirjailijaan ja hienoon tyyliniekkaan. Siitä huolimatta esitys kyllä välistä käy väsyttävän pitkäpiimäiseksi, mutta sitä elähdyttävät loistavat älynvälähdykset ja se on pirteillä kaskuilla höystettyä. Senecan mielipiteet ovat monin paikoin niin silmiinpistävän yhtäläisiä kristinopin kanssa, että muutamat kirkkoisät ovat väittäneet, että hän on ollut salainen kristitty. Se mies, joka olisi perehdyttänyt hänet kristinoppiin, olisi ollut apostoli Paavali, joka oli hänen aikanaan vankina Roomassa. Väitetäänpä vielä, että Seneca ja Paavali olisivat olleet kirjeenvaihdossa keskenään. Ja muutamia vuosisatoja jälkeenpäin sepitettiinkin heidän välisensä kirjeenvaihto.

Seneca on vapautunut täydellisesti kansanuskonnon monijumaluudesta ja puhuu Jumalasta kaiken luojana ja hallitsijana. »Ei kukaan, paitsi Jumala, ole hyvä», hän sanoo. Hän nimittää Jumalaa »Isäksi» ja puhuu lämmöllä Jumalan rakkaudesta niitä kohtaan, jotka tekevät hyvää. Mutta hän on myöskin perehtynyt piplian ajatustapaan, että, »jota Herra rakastaa, häntä hän myös kurittaa.» — »Minun Vakaumukseni on», hän sanookin — »että pyhä henki asuu meissä, henki, joka huomaa kaiken meissä, olipa se sitten hyvää taikka pahaa. Samalla tavoin kuin me kohtelemme hyvää henkeä, hän kohtelee myös meitä.»

Kaikkia ihmisiä, myöskin barbaareja ja orjia Seneca pitää veljinään. »Orjat», hän täysin vastoin antiikin käsitystä sanoo, »ovat ihmisiä kuten mekin. Minä pidän orjia talossani tovereina. Käyttäydy alempaasi kohtaan siten, kuten toivot, että ylempäsi käyttäytyisi sinua kohtaan! Tuo ja tuo on orja, mutta kenties hän henkisesti on vapaasukuinen. Kuinka voikaan hänen ulkonainen orjuutensa vahingoittaa hänen varsinaista olemustaan? Kuinka useita ulkonaisesti vapaissa onkaan, jotka henkisesti ovat orjia, yksi aistillisuuden, toinen ahneuden, kolmas kunnianhimon ja kaikki huolien vallassa! Ja tämä orjuus on tavallista orjuutta häpeällisempää, sillä se on vapaaehtoista.»

Seneca opettaa myöskin, ettei pahaa saa kostaa pahalla. »On parempi kärsiä kuin aiheuttaa vääryyttä», hän Sokrateen tavoin sanoo. Hänellä on myöskin jonkinlainen kristityn voimakas tunne syntivelasta, ja hän tuntee, että »liha» estää meitä siveellisestä ja uskonnollisesta elämästä. »Ei yksikään ihminen voi sanoa olevansa synnitön, hän voi vedota vain ulkonaisiin todisteisiin, ei koskaan omantuntonsa lahjomattomaan tuomioon.» Paha ei tule ulkoapäin — »se on meissä itsessämme, meidän sisällämme. Meidän tulee senvuoksi temmata irti itse sydämemme nautinnonhaluineen.»

Huolimatta ihmeellisistä yhtymäkohdista kristillisen maailmankatsomuksen kanssa ei ole kumminkaan todennäköistä, että Seneca olisi tuntenut kristinoppia. Senecan ajattelun ja kristillisen maailmankatsomuksen yhtymäkohdat ovat yksinkertaisesti selitettävissä siten, että kristityt olivat saaneet voimakkaita vaikutteita myöskin stoalaisten opista.

Seneca tahtoo mielellään uskoa sielun kuolemattomuuteen, vaikk'ei hänen uskonsa olekaan siinä suhteessa vuorenvarma. Mutta vastoin kristillistä käsitystä hänen mielestään ihmisellä on oikeus ottaa itsensä hengiltä, vieläpä hän toisten stoalaisten tavoin ihannoi itsemurhaa keinona päästä suureen vapauteen ja ikuiseen rauhaan. Elihän Seneca aikana, jolloin keisarityrannius ja ilmiantojärjestelmä aiheuttivat sen, että itsemurha oli pienempi paha kuin se tuska, jonka vallassa vähänkin etevämpien miesten täytyi päivä päivältä, tunti tunnilta olla. Vapaaehtoinen kuolema oli sellaisen ajan ihmisille ainoa vastamyrkky tyranniuden iestä vastaan. Se oli ainoa keino sorretulle ihmisraukalle uhmata maailman herraa. Olihan hänellä kuitenkin, kaikesta huolimatta, mahdollisuus vapautua keisarin vallasta, milloin vain halusi. »Se oli», Boissier sanoo, »ainoa oikeus, jonka despotismi oli jättänyt roomalaisille. Seneca puolustaakin tätä oikeutta kauhistuttavalla voimalla.»

* * * * *

Seneca on kirjoittanut myöskin murhenäytelmiä. Aiheet niihin on saatu suurilta kreikkalaisilta näytelmäkirjailijoilta, erittäinkin Euripideeltä. Seneca valitsee kamalimmat ja vertatihkuvimmat aiheet. Osittain hän nimittäin tahtoo näin saada gladiaattorinäytäntöjen koventamat roomalaiset kuuntelemaan näytelmiään, osittain hän saa täten oikein hirmuisia aiheita saarnatakseen siveysoppia. Sillä Seneca on niin suuressa määrin kaunopuhuja, että hänen näytelmänsä muodostuvat filosofisiksi keskusteluiksi ja pitkiksi, mahtipontisiksi stoalaishenkisiksi puheluiksi, vahingoksi toiminnalle ja luonnekuvaukselle.

Senecan murhenäytelmät ovat ainoat roomalaiset murhenäytelmät, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme, ja ne eivät juuri anna edullista kuvaa lajistaan. Kuinka kaukana ne ovatkaan kouristavassa kiihoitushalussaan ja pitkäpiimäisessä lavertelussaan suurten kreikkalaisten näytelmäkirjailijoin kohtuullisuudesta, heidän yksinkertaisesta, sopusuhtaisesta kauneudestaan! Kuitenkin on kyseenalaista, kuten Birt on esittänyt, eivätkö vertatihkuvat näyttämökuvat olleet oikea tapa vaikuttaa yleisöön, jonka Seneca tahtoi herättää itsenäiseen ajatteluun. »Oman aikansa verisiä paheita hän tahtoo esittää traagillisine seuraamuksineen: veljesmurhaa, sukurutsausta, sammumatonta kannibaalista kostonhimoa. Senecan esittämät kuvat ovat kauhistuttavia ja niillä on siveellinen tarkoitusperä.» Lopuksi on myöskin otettava huomioon, että nämä kamalat näytelmät, kaikesta päättäen, eivät olleet aiotut koskaan teatterissa esitettäviksi, vaan olivat vain lukudraamoja.

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Seneca, Om livets korthet m. fl. skrifter, Johan Bergmanin ruotsinnos.

Valda skrifter af L. Annaeus Seneca. C.A. Brolénin ruotsinnos.

F. Gustafsson, Senecas bref I.

L. Annaeus Seneca, Medea, C.A. Melanderin runomittainen käännös.

Theodor Birt, Seneca (teoksessa »Aus dem Leben der Antike», suomeksi »Antiikin elämää»).

L. Friedländer, Der Philosoph Seneca (Historische Zeitschrift 1900).

I.A. Heikel, Senecas Charakter und politische Thätigkeit.

Walter Ribbeck, Lucius Annaeus Seneca, der Philosoph.

Salomon Rubin, Die Ethik Senecas.

Michael Baumgarten, Lucius Annaeus Seneca und das Christenthum.

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

H.E. Butler, Post-Augustan poetry.

C. Martha, Les Moralistes sous l'empire romain.

M.D. Nisard, Etudes sur les poètes latins de la décadence: 2 nid.