LATINALAISEN RUNOUDEN KULTA-AIKA.

Latinalaisen proosan kulta-aika oli Cæsarin ja Ciceron aikoina; runous sitävastoin kohosi korkeimmilleen vasta Augustuksen ajalla sellaisten runoilijain kuin Vergiliuksen, Horatiuksen, Propertiuksen, Tibulluksen ja Ovidiuksen teoksissa. Heidän taidokkaissa käsissään muovautui roomalaiskieli niin kaunissointuiseksi ja ilmaisutavoiltaan niin rikkaaksi, ettei se ole koskaan, ei aiemmin eikä myöhemmin, ollut sellaista. Se, että nämä runoilijat voivat kokonaan antautua runoiluunsa, on suureksi osaksi Augustuksen ansiota. Sillä samoinkuin hän kauniilla taideteoksilla ja monumentaalisilla rakennuksilla teki Roomasta taiteen pääkaupungin, samoin hän rohkaisi ja innostutti runoilijoitakin levittääkseen heidän teostensa välityksellä loistetta hallituksellensa ja vaikuttaaksensa heidän kauttansa kansan mielialaan monarkistisessa hengessä. Tässä tarkoituksessa hän keräsi runoilijoita hoviinsa, seurusteli heidän kanssansa ystävällisesti ja kohotti tällä tavoin heidän yhteiskunnallista asemaansa. Hän kuunteli elävällä mielenkiinnolla heidän uusien teostensa lukemista, iloitsi heidän edistyksestään ja palkitsi ansioituneet huolettomalla toimeentulolla. Tällaisissa sivistystehtävissä Augustuksella oli parhaana auttajana rikas ja ylhäinen ystävänsä Mæcénās. Kerta kaikkiaan Augustuksen aikakausi on sivistyksellisen loiston ympäröimä, joka sille historiassa suo paikan Perikleen onnellisen ajan rinnalla.