CATULLUS.

Vanhin roomalainen runous oli ollut eepillistä ja draamallista runoutta. Kesti kauan, ennenkuin subjektiivinen ja yksilöllinen helleeninen henki kykeni vaikuttamaan roomalaishenkeen niin syvälti, että lyyrillinen latinankielinen runous kykeni syntymään. Se runoilija, joka ansaitsee nimen roomalaisen lyriikan isä, on Ciceron ja Lucretiuksen aikalainen Catullus. Hänessä huomaa voimakasta vaikutusta ennen kaikkea Sapphosta ja Kallimakhoksesta. Näiden muutamia runoja Catullus on suorastaan kääntänyt. Mutta Catullus ei ollut suinkaan sävyisä kääntäjä ja jäljittelijä — hän oli aito, alkuperäinen runoilijanero, jonka koko elämä oli täynnänsä polttavaa intohimoa. Hänen pikkurunonsa ovat sentähden harvinaisen viehättäviä. Ne ovat vain hetken lapsia, ja runoilija itse sanookin niitä rakastettavan vaatimattomasti loruiluksi, mutta »ne antavat meille», Schück sanoo, »ensimmäisen kerran sitten Sapphon päivien aitoa lyriikkaa, ja niissä kohtaa meitä kokonainen ihmiselämä, kokonainen aikakausi elävän elämän tuorein värein. Lucretiuksen eepokseen verraten Catulluksen laulut muodostavat omituisesti vaikuttavan vastakohdan. Kummankin runot ovat intohimon lapsia. Mutta Lucretius kiehtoo meidät siksi, että me vain välähdykseltä näemme hänen oman henkilöllisyytensä luonnon eepoksen haltioituneitten tietäjäinsanojen takaa; Catullus lumoo meidät siksi, että me ikäänkuin kuulemme hänen sydämensä lyönnin, kuuntelemme hänen hengitystään ja katselemme hänen leimuavia silmiään. Toinen oli miehekkään ylpeästi koettanut salata oman henkilöllisyytensä joukon katseilta; toinen on antiikin kenties yksilöllisin runoilija.»

Catullus oli syntynyt Veronassa, mutta tuli jo kahdenkymmenenkahden vuoden vanhana Roomaan. Täällä hänet tempasi pyörteisiinsä se nautintoelämä, joka oli tullut muotiin sellaisten miesten kuin Catilinan vaikutuksesta, tuo elämä, joka oli täynnä rakkausseikkailuja hetairain ja naimisissa olevien naisten kanssa, hurjia orgioita, ja joka suurelta osaltaan perustui jaloon taitoon tehdä velkoja niitä maksamatta. Tässä hirvittävän hillittömässä ympäristössä kohtasi hänet suuri rakkaus, tuo kaikki kuluttava intohimo, joka teki hänestä haltioituneen runoilijan ja antoi roomalaiselle kirjallisuudelle sen ensimmäisen suuren lyyrikon. Kuuma kelttiläisveriköhän tässä Gallian pojassa aiheuttaa hänen vastaanottavaisuutensa ja sukulaisuutensa helleenisen hengen voimakkaalle subjektiiviselle piirteelle? Kenties on juuri tässä selitys siihen, miksi Catulluksesta tuli sen runouslajin uranuurtaja, jossa runoilijan oma minä rikkoi ne kahleet, joihin sidottuna ankara roomalainen valtio- ja perhekuri oli niin kauan aikaa yksilöä pitänyt. Nyt kirjallisuudestakin huomaa, että vanharoomalaisten luonteitten aika on ohi, tuo aika, jolloin koko Rooman kansalla oli, kuten saksalainen esseisti Birt hienostuneella psykologisella silmällään toteaa, »joukkosielu niinkuin mehiläispesässä», jolloin yksilöt olivat »kovia, särmikkäitä luonteita, vailla kauneudentunnetta, vailla mielikuvitusta, täydellisesti epämusikaalisia, mutta tarmokkaita. Kuten egyptiläisissä kohokuvissa kaikki henkilöt olivat yhtäläisiä, niin olivat muinaisroomalaisetkin. He ovat vain tyyppi; joukon vaistot puhuvat jokaisesta yksityisestä henkilöstä.»

Nyt sitävastoin runoilija uskaltaa olla kokonaan oma itsensä, antaa ilmaisun hetken tunnelmille, suurille ja pienille intohimoille. Rooman valtiohan ei muutoin ole enää sellainen, että se voisi aiheuttaa isänmaallista innostusta. Se on muodostunut poliittisesti turmeltuneeksi yhteiskunnaksi, kunnianhimoisten kansanvillitsijäin temmellyskentäksi. Tällaisesta maaperästä eivät kasva suinkaan isänmaalliset laulut, kuten Næviuksen ja Enniuksen luomukset tasavallan suuruuden ajalla, jolloin jokainen roomalainen tunsi olevansa yhtä voimakkaan, ylvään valtionsa kanssa. Ei ole ihmettelemistä, että yleisten asioitten harrastus nyt sitävastoin häviää kirjallisuudessakin ja että runous muuttuu vain yksityisen tunteitten, ennen muuta rakkauden ja vihan ilmentäjäksi. Tällöin tulee nainen roomalaisen runouden keskipisteeksi.

Lesbia on nimenä Catulluksen runoudessa sillä naisella, jota hän rakasti omaan tuhoonsa asti. Nimi on valittu tarkoittaen Hellaan tulisinta rakkauden laulajaa, »orvokkikiharaista, suloisesti hymyilevää» lesboslaisen laulajakoulun Sapphoa. Kolmeentoista lyhyeen säkeeseen Catullus on muutamissa nopeasti kiitävissä hetkissä keskittänyt rakkauden onnen intohimoisen huuman taustana katoavaisuuden ikuinen uni:

»Lesbiain, eläkäämme, lempikäämme, pelkäämättä rahtusen vertaa, kuinka suutaan soitellee ukot huuhkapäiset! Laskee auringot, ja ne nousee taasen, vaan kun vuolas vuo elämämme sammuu, yöhön ainaiseenpa me uinahdamme. Suudelmaa tuhat suo ja sitten sata, sitten uudestaan tuhat, sitten sata, sitten jälleen suo tuhat, jälleen sata! Suukkojamme kun tuhatmäärin karttuu, niin me yhteen nuo sekotamme, jottei kenkään tulla voi kademieleen tuosta, kun hän tietää sais, miten niit' on monta.»

Kuka sitten oli tämä runoilijan jumaloima Lesbia? Hän oli ylhäinen roomalaisnainen, oikealta nimeltään Clodia, pahamaineisen, syrjäkujien joukon ja roskaväen sankarin Clodiuksen sisar. Hänen oma maineensa ei ollut alallaan veljen mainetta parempi. Kun Cicero oli kerran erään hänen rakastajansa puolustusasianajajana, jota Clodia syytti siitä, että tämä oli muka tahtonut myrkyttää hänet, käytti Cicero hyväkseen varmasti mieluisaa tilaisuutta loistaakseen valitun ilkeillä pistosanoilla verivihollisensa Clodiuksen sisaresta. »Minä en ole suinkaan», hän sanoi moitteettoman ritarillisesti, »ilkeämielinen naisia kohtaan ylipäänsä ja kaikkein vähimmin sellaista kohtaan, joka lukeutuu kaikkien miesten ystävättärien joukkoon.»

Mutta Clodian kauneutta ihailtiin yleisesti. Hänen naimisissaolonsa ei sen ajan turmeltuneen käsityskannan mukaan ollut suinkaan esteenä hänen monille rakkaussuhteilleen, etenkin, kun hänen miehensä oli vanha, ikävä ja epämiellyttävä herrasmies. Catulluksella oli tapana nimittää häntä »aasiksi». Se aika oli mennyt, jolloin roomalainen perheenäiti istui jalon hyveellisesti eristäytyneenä kotona kangaspuiden ja värttinän ääressä. Roomasta oli tullut elostelijain ja avionrikkojattarien kaupunki. »Viattomuus on rumuuden todistus», sanottiin.

Tähän vaaralliseen naiseen sattui nuori runoilija tutustumaan. Hänen elämänsä suuren intohimon satuun kuuluu myöskin, että Clodia oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Mutta se, mikä nuorukaiselle muodostui kuluttavaksi kärsimykseksi, ei elämääkokeneelle ylhäiselle naiselle ollut koskaan muuta kuin pian unohdettu episodi. Aavisteleva epäluuloisuus sekaantuikin pian nuorukaisen aistihuumaan. Hän sanoo:

»Kaunoni lausuu, että hän hylkäis muut kosijansa kuin minut, vaikkapa Zeus itsekin hänt' anelis. Näin hän lausuvi, mut mitä armaalleen nimes nainen, senpä sä kirjoittaa tuulehen, virtahan voit.»

Parin vuoden rakkaushurmion jälkeen hänen pahat aavistuksensa saavatkin eräänä päivänä vahvistuksen. Hän oli matkustanut kotiinsa vanhaa isäänsä tervehtimään. Tänne hän huhupuheena kuulee, että Clodia on ottanut itselleen uuden rakastajan. Hän ei ollut, Schückin sanoja käyttääksemme — »niitä naisia, jotka kauan huokailevat yksinäisyydessä».

Tuskasta suunniltaan runoilija kiiruhtaa takaisin Roomaan, mutta siellä hän sai vain varmuuden, että Lesbia ei enää kuulunut hänelle. Catulluksen uskottomasta ystävästä Rufuksesta oli tullut hänen kilpailijansa. Nyt runoilija purkaa tuskansa säkeisiin:

»Tuikiko turhaan siis pidin ystävänäin sua, Rufus? Turhaan? Katkeran on kallihiks päätynyt hän. Hiivit mun povehein, mut tuskat toit sydämeeni, koidolt' aartehen veit ainoan, minkä hän sai. Veit sä sen. Oi, elämäämme sä vuodatit myrkkyäs julmaa, veikkoutemmekin, oi, oi, tuhos myrkkysi tuo.»

Laulajan rakkauden palo Lesbiaa kohtaan muuttui nyt vihaksi. Mutta hän ei kyennyt kuitenkaan irroittautumaan vanhasta intohimostaan. Mies poloinen koetti etsiä karvasta lohdutusta siitä, ettei hän kuitenkaan, kaikesta huolimatta, ollut Lesbialle tyhjää ilmaa: herjasihan tämä häntä toisille:

»Leskiä herjaelee mua myötään, ei minust' yhtään vaieta voi; mua hän lempivi, vannoa voin. Mistäkö tiedän? Koska mä myös kiroan joka hetki häntä, jot' armastan, sen minä vannoa voin.»

Entiset rakastavaiset näyttävätkin vielä kerran lähestyneen toisiaan. Mutta rakkauden sammunutta liekkiä he eivät enää kyenneet puhaltamaan palamaan. »Sinun vikasi on, Lesbia», kirjoitti hän, »että en

nyt sua lempiä voi, vaikk' kuinkakin kunnokas oisit, Laata en lemmestäin, tee mitä kehnoa vain.»

Syvälle Lesbia vaipuikin, niin syvälle kuin nainen voi vajota. Hän otti nyt — toistaaksemme itseään Catullusta — rakastajansa »kujilta ja katunurkista», ei rakkaudesta, vaan ainoastaan »turmellakseen heidän nuoruudenvoimansa».

»Älköön luulko, hänt' yhä että lemmin! Surmannut tuon tuntehen on hän, niinkuin aura katkaisee kukan huikeissansa nurmikon reunaa.»

Liikuttavaa on kuulla intohimon orjan hurjuudessaan purkavan tuskaansa palaviin rukouksiin pyytäen jumalia armahtamaan hänen raadeltua sieluaan:

»Kurjaa silmätkää mua! Jos elämäin oli puhdas, niin tämä turmiokas myrkky te lievittäkää! Tuskat polttelevat ovat tunkeuneet ytimiini, kaikki jo rinnastain riemut on riistäyneet. Pyydä en, että hän myös mua lempisi kuin minä häntä, taikka, mi mahdotont’ on, että hän sais siveäks. Oi jumalat, vain multa te viekää tuskani poltto, viekää multa se pois uskollisuuteni vuoksi.»

Mutta intohimot olivat polttaneet hänet. Hän oli vain noin kolmikymmenvuotias, kun hän vuonna 54 päätti päivänsä. Vaikuttaa enemmän kuin sattumalta, että Lucretius, Catullus ja monet muut samanaikaiset runoilijat kuolivat ennen aikojaan. He kuuluivat aikakauteen, jolloin veri sykki kuumeisesti, hermostuneeseen aikaan, joka oli menettänyt sen suurenmoisen sielullisen tasapainon, joka oli ominaista vanhemmalle, vankkarakenteisemmalle runoilijasukupolvelle. Melkein koko roomalaisen kirjallisuuden uranuurtajajoukko, Nævius, Ennius, Plautus ja monet muut, saavuttivat korkean iän ja vaikuttivat kirjailijoina vielä elämänsä ehtoolla. Mutta Catulluksen ja Lucretiuksen elämä ja runous kuvastavat sitä rikkinäistä aikaa, jolloin he elivät. Se aika oli tulisten intohimojen, polttavan nautinnonjanon aikaa, siveellisen ja uskonnollisen rappeutumisen aikaa, jonka yllä oli kauhun tumma varjo.

Kirjallisuutta:

Sånger af Catullus från Verona, öfversättningsförsök af Elias Janzon (Upsala universitets årsskrift 1889 ja 1891).

A.B. Drachmann, Catuls digtning.

Otto Ribbeck, C. Valerius Catullus.

I.B. Stenersen, Catul’s digtning.

V.A. Koskenniemi, Roomalaisia runoilijoita.