SULLAN HIRMUVALTA JA DIKTATUURI.

Roomassa oli Mariuksen poika, nuorempi Marius, perinyt isänsä vallan. Hän oli vain muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, mutta rohkeudessa ja kestävyydessä hän oli ilmetty isänsä. Hänellä ei ollut kuitenkaan vanhan Mariuksen sotatottumusta, eikä hänellä myöskään ollut, kuten isällään, hyvin harjoitettuja joukkoja käytettävänään. Turhaan senvuoksi hän ja muut kansanpuolueen johtajat taistelivat Sullan voittoisia joukkoja vastaan. Nämä legioonat olivat sokeasti uskollisia päällikölleen, joka katsoi sormien läpi heidän kaikkia irstailujaan ja väkivaltaisuuksiaan, kun he vain tottelivat ja taistelivat urhoollisesti.

Ratkaiseva taistelu tapahtui vuonna 82 Rooman muurien edustalla. Se alkoi iltapäivällä, ja taistelua kesti koko yön rajulla raivolla molemmin puolin. Aamulla pääsi Sulla voittajaksi ja voi ottaa Rooman haltuunsa. Kolmantena päivänä taistelun jälkeen hän kutsui senaatin koolle ilmoittaakseen sille tahtonsa. Samaan aikaan hän mestautti Marskentällä sotavangit, tuhansia miehiä. Kuolemaantuomittujen parku kuului siihen temppeliin asti, mihin valtion isät olivat kokoontuneet, ja täytti heidän mielensä kauhulla. Vielä hirvittävämmäksi mieliala muuttui, kun Sulla ilmeenkään värähtämättä lausui: »Jatkakaamme neuvottelujamme välittämättä siitä, mitä tuolla ulkona tapahtuu — siellä vain muutamat roistot saavat rangaistuksensa.»

Sullan tarkoituksena oli palauttaa viimeinkin järjestys yhteiskuntaan pakkovallalla, joka tuhoaisi kaikki ylimyksellisen tasavallan viholliset. Niin alkoi nyt taas kauhea murhaaminen kaikkialla maassa, missä vain oli uskallettu tehdä vastarintaa Sullalle. Samnilaisia vastaan, jotka olivat asettuneet Mithradateen puolelle, lähetettiin erityinen rankaisuretkikunta. Kaikki, missä vain oli henkeä ja elämää, surmattiin, ja kukoistava maa muutettiin erämaaksi, jollaisena se on sen jälkeen pysynytkin. Eräässä latinalaisessa kaupungissa asukkaat epätoivoissaan surmasivat toisensa ja pistivät kaupunkinsa tuleen välttyäkseen joutumasta pyöveliensä uhreiksi ja riistääkseen näiltä saaliin. Näin tuli Sullan valtataistelu samalla olemaan liittolaissodan viimeinen näytös. Marius nuorempi surmasi itsensä. Kun hänen verinen päänsä tuotiin Sullalle, voittaja katseli ivallisesti hymyillen tätä voitonmerkkiä toistaen kreikkalaisen runoilijan sanat: »Ennenkuin tarttuu peräsimeen, täytyy olla ollut soutajana.»

Murhaamista jatkettiin Roomassa ja muuallakin tarkoituksenmukaisesti ja tarkasti, mistä johtuu, että se meidän silmillämme katsoen oli vielä kauheampaa kuin Mariuksen verihurjastelut. Mariuksen johtivat tihutöihin hänen omakohtainen kostonhimonsa ja haavoitettu turhamaisuus, mutta Sulla murhasi kylmäverisesti valtiollisista syistä. Jos kuitenkin koetamme tuomita näitäkin kauheita tekoja puolueettomasti, niin meidän täytyy ottaa huomioon, että sen ajan ihmisillä ei ollut veristä kostoa kohtaan meidän herkempiä tunteitamme. Vihollistensa tuhoamiseen oli voittajalla itsestään selvä oikeus. Ihmiselämää ei pidetty suunnilleenkaan samanarvoisena kuin nykyjään.

Päästäkseen vihollisistaan Sulla valmistutti proskriptiotauluja, joihin oli merkitty niiden henkilöiden nimet, jotka oli surmattava. Se, joka tappoi tällaisessa listassa mainitun henkilön, sai suuren rahapalkinnon, heti kuin hän toi uhrin irtihakatun pään Sullalle. Mutta ken suojeli henkipatoksi julistettua tahi auttoi kuolemaantuomittua isäänsä tai veljeään pakoon, hän oli ankaran rangaistuksen alainen. Henkipatoiksi julistettujen omaisuus myytiin julkisessa huutokaupassa enimmän tarjoavalle. Heti kuin joku Sullan kätyreistä teki tarjouksen, ei kukaan uskaltanut tarjota enemmän kuin tämä. Seuraus oli se, että hänen puoluelaisensa voivat pilkkahinnalla päästä rikkaiksi tilanomistajiksi. Kaikki tämä oli, eräs historioitsija sanoo, »inhimillisen luonteen pahimpien himojen irtipäästämistä. Palvelijat kavalsivat herransa, ystävät ystävänsä, sukulaiset toisensa; ja monet, jotka eivät koskaan olleet ottaneet osaa valtiollisiin taisteluihin, merkittiin henkipattoluetteloihin henkilökohtaisten vihamiestensä toimesta.» Toisia kohtasi sama kohtalo ainoastaan senvuoksi, että he olivat varakkaita, ja joku Sullan suosikeista halusi saada heidän omaisuutensa haltuunsa. Oli myöskin henkilöitä, jotka antoivat ilmi toisia näyttääksensä itse olevansa Sullan uskollisia puoluelaisia ja siis viattomien kanssaihmistensä verellä ostivat oman pelastuksensa.

Kauheinta oli henkipattoluetteloissa se, ettei niistä koskaan näyttänyt tulevan loppua. Alinomaa ilmestyi uusia luetteloita. Jos huokaisikin helpotuksesta, kun ei löytänyt nimeänsä ensimmäisestä luettelosta, sai pelätä löytävänsä sen toisesta tai kolmannesta. »Minä olen nyt», Sulla lausui kerran vertaistaan vailla olevalla kyynillisyydellä, »julistanut henkipatoksi niin monta, kuin voin muistaa; mutta minä olen tilapäisesti unohtanut koko joukon, jotka minä kirjoitan muistiin myöhemmin, sitä mukaa kuin minä muistuttelen heidän nimensä mieleeni.»

Haihduttaakseen täydelleen entisyyden muiston Sulla hävitytti kaikki Mariuksen voittojen muistomerkit ja käski kaivamaan kuolleen luut maasta ja heittämään ne virtaan.

Vahvistaakseen valta-asemaansa Sulla esitytti senaatille ja kansankokoukselle, että nämä nimittäisivät hänet määräämättömäksi ajaksi diktaattoriksi, joka saisi rajattoman vallan järjestää kaikki yhteiskunnan asiat. »Esitys» oli sama kuin käsky, jota luonnollisesti kukaan ei uskaltanut vastustaa.

Näin oli juhlallisesti julistettu, että Sullan tahto oli Rooman laki. Mitä valtakunnassa oli ylhäistä, rikasta ja hienoa, kilpaili nyt kaikkivaltiaan suosiosta. Mutta yhtä kylmä ja välinpitämätön kuin oli ollut vaaran hetkellä, tämä oli nyt voiton päivinäänkin. »Yhtä ylimielisen halveksuvasti, sanoo italialainen historioitsija Ferrero, »hän katseli optimaatteja ja kansan ystäviä, rikkaita ja köyhiä, kun he kaikki vapisivat pelosta diktaattorin edessä. Välinpitämättömänä hän loistolinnassaan otti vastaan Rooman mahtimiesten kunnianosoitukset, kun nämä nöyrästi, mutta viha sydämessä tervehtivät häntä, jonka vallassa oli elämä ja kuolema. Välinpitämättömänä hän katseli, kuinka ylhäisimpien sukujen nuoret ja vanhat edustajat ja ylimystön kauneimmat naiset kilpailivat kutsuista hänen ylellisiin pitoihinsa. Siellä istui isäntä suosikkilaulajiensa keskessä kokonaan kiintyneenä syömiseen ja juomiseen kysymättä edes lukuisten vierastensa nimiä. Välinpitämättömänä hän antoi kunnianhimoisten, ahneiden ja paheellisten ihmisten lauman tungeksia atriumissaan[17] noiden ihmisten, jotka olivat tulleet sinne rukoillakseen hallitsijalta itselleen kuolemaantuomittujen maatiloja, taloja ja orjia.»

Sotilasdiktatuuri oli vakiinnutettu. Ken komensi vahvinta armeijaa, oli silloin Rooman herra. Sotamiehille ei enää Capitolium ollut isänmaantunnuskuva, vaan heidän sotalippunsa ja sotapäällikkönsä oli ainoa, joka voi vaatia heiltä kuuliaisuutta. Rooman kansaan oli yleisesti tunkeutunut se käsitys, että missä valta oli, siellä lakkasi oikeus. Viimeisenkin kunnioituksentunteen jäännöksen lakeja, arvohenkilöitä ja omistusoikeutta kohtaan henkipattojulistukset olivat hävittäneet. Kaikki, mikä takasi olemassaolon turvallisuuden, oli romahtanut kumoon, ja jäljellä oli vain turvattomuuden tunne nykyhetkeen ja turhuuden tunne huomispäivästä murehtimiseen nähden. Kansan tunnuslauseeksi tuli nyt kuten aina tällaisina kauhunaikoina: »Syökäämme ja juokaamme ja viettäkäämme päivämme hauskasti, sillä huomenna meidän on kuoltava!»

* * * * *

Päinvastoin kuin Marius ja hänen puoluelaisensa Sulla ei pysähtynyt vastapuolueen latvojen katkomiseen — hän koetti myöskin lainsäädännöllä uudistaa roomalaisen yhteiskunnan omien aristokraattis-tasavaltalaisten mielipiteittensä mukaiseksi. Vahvistaakseen senaatin arvovaltaa, joka oli vähentynyt murhien ja maastakarkoittamisien aiheuttaman suoneniskun takia, hän valitutti 300 uutta senaattoria. Vastapainoa, jona kansantribuunin virka oli ollut ylimykselliselle hallitusvallalle, oli hän jo vuonna 88 heikontanut, vähentämällä tribuunien toimivaltaa. Nyt hän meni vielä paljon pitemmälle. Hän riisti tribuuneilta oikeuden jättää ratkaistavaksi lakiesityksiä ja rajoitti heidän valtansa yksityisten kansalaisten suojelemiseen laittomuuksilta. Paljon merkitsevämmäksi tuli vielä lakimääräys, että se, joka oli kerran ollut kansantribuunina, ei ollut vaalikelpoinen enää muuhun virkaan. Toisin sanoen: lahjakkaalle ja eteenpäin pyrkivälle nuorelle miehelle ei tästä puoleen ollut lainkaan houkuttelevaa hakea tribuunin virkaa, sillä samalla kuin hän oli sen saanut, hänen virkauransa oli lopussa. Kansantribuunin virka oli, kuten muuan historioitsija sanoo, »julistettu melkein häpeälliseksi toimeksi». Muidenkin virkamiesten toimivallan laajuutta, erittäinkin konsulien ja preettorien, Sulla pienensi monella tavalla, lisätäkseen senaatin mahtavuutta. Myöskin oikeudenkäytön ja hallinnon uudestijärjestämiseen diktaattori uhrasi paljon työtä.

* * * * *

Sullan diktatuurin kolmantena vuotena uusi valtiokoneisto oli saatu niin hyvään käyntiin, että Sulla luuli voivansa antaa sen työskennellä omin päin. Roomalaiset saivat silloin olla sen omituisen näytelmän todistajina, että mahtavin mies, joka oli heitä koskaan hallinnut, uransa huipulla vapaaehtoisesti poistui valtiolliselta näyttämöltä. Ei kukaan voinut hämmästymättä ja liikutusta tuntematta olla todistamassa, kuinka — käyttääksemme Mommsenin sanoja — »tuo mies, joka oli tähän asti mielivaltaisesti määrännyt miljoonain ihmisten elämästä ja omaisuudesta, tuo mies, jonka viittauksesta niin monet päät olivat pudonneet ja jolla oli verivihollisia jokaisella Rooman kadulla ja jokaisessa Italian kaupungissa» — kuinka tuo mies astui Forumille kaiken kansan eteen, otti liktoreiltaan kirveet ja vitsakimput ja lähetti heidät kotiin sekä selitti olevansa valmis tekemään tilin toimistaan jokaiselle, joka sitä vaati. Kaikki vaikenivat. He vaikenivat yhäkin, kun diktaattori astui alas puhujalavalta ja yksityisenä miehenä, vain lähimpäin ystäväinsä seuraamana, palasi kotiin kansanjoukkojen keskitse, jotka kahdeksan vuotta aikaisemmin olivat jaoittaneet hänen talonsa maan tasalle. Kreikkalais-roomalainen historioitsija Appianos, Rooman kansalaissotien etevin kuvaaja[18], ihmettelee, että Sulla uskalsi ottaa tämän askelen, hän, joka »oli surmauttanut 90 senaattoria, näistä viitisentoista entistä konsulia, ja noin 2 600 keskiluokan varakasta miestä.»

Mutta Sulla voi olla aivan varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi taivuttaa hiustakaan pelätyn päästä. Muutoin vallastaluopuminen on varmasti ollut erittäin nautintorikas näytelmä sellaiselle huomion herättämisestä nauttivalle herkkusuulle kuin Lucius Cornelius Sullalle. Se oli hienosti suunniteltu loppunäytös draamallisista nousukohdista niin rikkaassa elämässä.

Vallasta ja kunniasta Sulla palasi, tosin ei kuten muinoin Cincinnatus auransa kurkeen, vaan loisteliaaseen huvilaansa ihanan Napolin lahden rannalle, elämään huveissa ja nautinnoissa. Tosin hän oli ainakin ollut ennen muuta iloinen seuratoveri, joka rakasti viiniä ja naisia enemmän kuin työtä. Rooman valtiaanakin hän lakkasi olemasta hallitsija samana hetkenä, jolloin hän täytetyn päivätyön jälkeen istuutui herkkuja uhkuvaan päivällispöytään. Silloin hän lauloi ja oli iloinen iloitsevaisten kanssa. Kirjoittipa hän itse huvinäytelmiäkin, joita hänen näyttelijäystävänsä esittivät hänen juhlissaan. Kylmän ironinen leikillisyys on koko hänen luonnottansa kuvaava piirre. Ollessaan vielä diktaattorina hän palkitsi kehnon ylistyslaulun sillä ehdolla, että runoilija lupasi olla koskaan enää häntä ylistämättä. Ja kun hän tyhjensi kreikkalaisten temppelien aarrekammiot, hän piti sopivana ylenkatseellisesti pilailla, etteihän aarteitten menetys merkinnyt mitään niille, joiden kassoja jumalat itse täyttivät.

Sullan ulkonäöstä Plutarkhos antaa kuvaavan, mutta melko kolkon kuvan: »Hänen silmänsä olivat hyvin siniset, mutta erottuivat siten silmiinpistävän jyrkästi kasvojenväristä, joka oli vuorotellen vahvasti punainen ja valkoinen. Eräs Ateenan pilkkakirves teki tästä pilaa ja runoili seuraavan säkeen:

'On Sallan naama mulperimarja jauheineen.'»

* * * * *

Roomassa kävi kaikki säännöllistä kulkuaan senkin jälkeen, kun mahtimies oli poissa. Mutta niinpä kaikki tiesivätkin, että hän pelkällä viittauksellaan voisi koota ympärilleen veteraaninsa, jotka hän oli sijoittanut siirtoloihin yli koko maan. Itsessään pääkaupungissa hänellä oli sitäpaitsi työnsä varmuusvartiona 10 000 vapautettua orjaa, joiden entiset herrat olivat kuuluneet Mariuksen puolueeseen.

Jo vuoden perästä valtiollisesta elämästä vetäytymisensä jälkeen Sulla kuoli äkkiä verensyöksyyn 60 vuoden vanhana. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli lopettanut 22. niteen muistelmiansa[19], joissa hän on kuvannut melkeinpä ainutlaatuisen menestyksellistä elämäänsä. Koskaan pitkällä sotilaallisella ja valtiollisella urallaan hän ei ollut menettänyt taistelua, koskaan hänen ei ollut tarvinnut perääntyä askeltakaan. Katkerien vihamiesten ympäröimänä hän oli vienyt elämäntyönsä siihen päämäärään, jonka hän oli itselleen asettanut. Hän ylistää itsekin onnensa tähteä. Ja kauhistavia veritekojaan hän kuvaili ilman katumuksen jälkeäkään. Omantunnon tuska oli hänelle tuntematon käsite. Hänen hautakivessään kerrotaan olleen hänen oman määräyksensä mukaisesti näin kuuluva kirjoitus:

»Ei mua voittanut oo hyvän tai pahan maksamisessa Ystävä, ei vihamies.»

Suuri saksalainen historioitsija Leopold von Ranke kokoaa seuraavaan vertailuun arviointinsa Mariuksesta ja Sullasta: »Marius on pelastanut roomalaisen maailman olemassaolon voitoillaan vihollisista, jotka uhkasivat sitä perikadolla; Sulla on uudelleen järjestänyt Rooman yhteyden Kreikkaan ottamalla tämän maan takaisin itämaiselta valloittajalta. Sellaiset sotaretket kuin Mariuksen kimbrejä ja teutoneja vastaan tekemät ylittävät kuitenkin suuresti Sullan urotyöt sodassa Mithradatesta ja hänen päälliköltään vastaan, jotka eivät kyenneet tekemään hänelle lujaa vastarintaa.»[20]

Sulla oli paljon suuremmassa määrin valtiomies kuin sotapäällikkö. »Ilman häntä Mariuksen ei olisi onnistunut koskaan saada aikaan rauhaa Bocchuksen kanssa. Ja niin valtiollisesti tärkeän rauhan päättäminen, kuin oli se, jonka Sulla teki Mithradateen kanssa, oli aivan kokonaan Mariuksen tapaisen miehen näköpiirin ulkopuolella.»

Rooman korkeammalle sivistykselle oli onneksi, ettei Marius voittanut, vaan Sulla, sillä »Marius oli plebeiji ja soturi, sekä sisäisesti että ulkonaisesti, mies, joka tunsi jonkinlaista ylenkatsetta hienompaa sivistystä kohtaan. Sulla oli sitävastoin kulttuurin edustaja, läpikotaisin sivistynyt patriisi, jolla oli avoin mieli opille ja tieteelle.»

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:

Gajus Sallustius Krispus, Katilina og Jugurtha, oversat af H.H. Lefolii.

Guglielmo Ferrero, Rom, des storhet och förfall, översättning efter den tyska översättningen av det italienska originalet av Hjalmar Bergman: 5 osaa.

Johannes Kromayer und Georg Veith, Meerwesen und Kriegsführung der Griechen und Römer.

Tähän kappaleeseen:

Frederick Walter Robinson, Marius, Saturninus und Glaucia.

Alfred Helbling, Der Zug der Cimbrem und Teutonen (Kirjallisuusluetteloineen).

Eduard Meyer, Geschichte des Königreichs Pontos.

Theodore Reinach, Mitridate Eupalor..

R. Pappritz, Marius und Sulla.

Edward A. Freeman, Historical Essays H.

Thaddeus Lau, Lucius Cornelius Sulla.

Joseph Lengle, Untersuchungen über die Sullanische Verfassung.