VAELLUSLAULU.

Keväällä taitoin vihreän vaellussauvan. Taival se alkoi, jolle jo kaihosin kauan. Nurmien silkkiä pitkin polkuni vei. Jos minä joskus itkin, huolta se ei.

Kuuntelin kohua kaukaisten taivahanrantain. Taakkaa ei mitään, jot' oisin uupunut kantain. Kaiku mun uhmani kosti ilveineen, nauraen lauluni nosti harteilleen.

Kuljin ja saavuin Elämän kaupunkeihin. Siellä ma hukuin viiniin ja seppeleihin. Silmäni nautinnon humu sokeiksi löi. Mutta mun sieluni sumu ympäröi.

Soihdut jo sammui, turha on juhlia jatkaa. Tuntoni ruoska viiltäen vaativi matkaa. Syvälle tuskaani omaan hautaudun: tuhlasin arvottomaan voimani mun.

Syyspuron kolkon solinan metsissä kuulen. Sieluuni lankee sade ja humina tuulen: Ihminen, taivas ei nuku kohdallasi — katso, on tähtien suku vartijasi.

Noustessa aamuun lohtu on ahdistetulla. Mit' oli kaikki, josta nyt murhe on sulla? Nuoruuden hurma — vain vahto virtaavan veen. jonka on määrä ja tahto: Iäiseen.